Poissa päiväjärjestyksestä

Teksti Harald Olausen

"Harald kulkee pimeän pellon poikki, kuulee jokilaaksosta heikkoa kohinaa ja erottaa aidan takaa tunturin ääriviivat. Sinne hän suuntaa askeleensa. Siellä hän voi istua, ottaa taskusta piipun, sytyttää sen ja katsella Ingridin köyhän kotitalon varjoja. Siellä nukkuvat Ingridin vanhemmat, joita Harald hiljaa mielessään väheksyy. Hänhän on täällä aivan yksin. Hänet on jätetty oman onnensa nojaan. Hänen on pakko pitää puolensa."

-Karl Ove Knausgaard Poissa päiväjärjestyksestä LIKE 2018

Karl Ove Knausgaardin esikoisromaani Poissa päiväjärjestyksestä - Ute av värden (1998 Tiden Norsk Forlag). Minulla on molemmat kirjat: sekä suomeksi ja norjaksi. Teksti on niin herkullista, että siitä saa kiksejä ja se korjaa huonon seksin tai typerän seuran. Enkä nyt vedä kotiinpäin, vaikka tunnustankin ihailevani Norjan kirjallisuusmaailmaa. Jo suomennoksen kannet ja alkuperäisten kansien ero niihin kertoo, mistä suomalaisessa kustannusmaailmassa on kysmys: huijaamisesta. Knausgaard ei itse sietäisi tällaista pelleilyä ja itsekin suhtaudun tämän kansivehkeilyn takia hieman varauksellisesti myös suomennokseen; norjalaiskannet näyttävät alastoman Ingridin, kertojan himojen kohteen.

Mutta mitä tekevät suomalaiskannet? Eivät mitään muuta kun eivät näytä tai täytä mitään muuta kuin ei mitään. Mistä nämä muka kertovat? Eivät mistään muusta kuin suuresta typeryydestä ja todellisuudentajuttomasta alkuperäisen väärästä kopeloinnista HYI VITTU! Mitä mahtaa Knausgaard itse ajatella katsoessaan LIKEN sillisalaattikansia? Voi varmasti yhtä pahoin kuin esikoiskirjansa minäkertoja, sillä tokkopa hän olisi ollut niin mauton, että olisi kuvannut intohimon hekumaa kuvaavassa kirjassaan perinorjalaista ja tylsää, ei mistään kertovaa ja ei mitään kuvaavaa vuoristomaisemaa.

Kyseessähän on suomalaisen häveliäisyyden huippuna pidettyjen SF-filmien tapa nostaa kamera heti taivaisiin heinäladoista, kun niissä aloitettiin muhinoinnit. Seuraava kuva on sitten seuraamukset eli syyllisyys. Nainen raskaan ja mieron tiellä kärsimässä syntiensä ja hekumansa tähden koko lopunelämänsä kirkon armollisella avustuksella lisätä hiiliä uhrin kärsimyksen alttarille. Synti on synti. Syyllisyydessä saa sitten piehtaroida koko loppuelämänsä väheksyttynä ja huonona ihmisenä, kun nuorena hieman panetti.

Kirja, jonka voisi suomentaa paremminkin Ulkopuolella maailman, on siitä huolimatta nautinnollista luettavaa, joka sivulta täyttä ja taattua Knausgaardia. Sitä kuvaa hyvin kirjan kohta alussa, jossa kertoja saadakseen suustaan pois oksennuksen happaman maun ottaa seinän vierustalle lapioidusta kinoksesta lunta lipaistakseen sitä: "Lumi oli huokoista ja kylmää ja helpotti oloani vähän. Lähdin kävelemään tietä pitkin. Ohi kaupan, ohi kalatehtaan, postitoimiston ja pimeiden talojen. Kaikkialla oli hiljaista. Näin muuria vasten kaksi polkupyörää, sulaneen, haalistuneen ilotulitusraketin kappaleita nurmikolla, näin verhon joka liikkui hitaasti patterin väreilevän lämmön yläpuolella, portaille jätetyt saappaat, riekaleisen viirin joka lepatti mereltä tulevissa tuulenpuuskissa. Mutta en ainoatakaan ihmistä. Kaikki nukkuivat."

Knausgaard osaa vakuuttaa lukijansa rehellisyydellään. Kirja on suoraa arkipäivän runollista kuvaamista ilman turhia koukerointeja ja lukijan vakuuttamista. Tekstistä puuttuu suomalaiskirjallisuuteen oleellisesti kuuluva teeskentely, tekoradikalismi ja asioiden kiusallisen pinnallinen ja otsikkomaisen ohut viittaaminen sekä imelä miellyttämisenhalu ja ärsyttävä kopioviisastelu Markus Leikolan ja Miki Liukkosen tapaan. Knausgaard on kaukana heistä onneksi. Knausgaardilta tuntuu puuttuvan kokonaan suomalaiskirjallisuutta vaivaava poliittinen korrektius ja yliestetisointi. Sen sijaan esikoiskirja on kuin suoraa ja rehtiä ajatuksenlukua- ja kulkua knausgaardilaisilla mausteilla maustettuna. Mutta millä tyylillä ja volyymilla! Ei ihme, että Knausgaard on valloittanut kirjallisen maailman puhumalla asioista, joista muuten vaietaan ja joiden kanssa teeskennellään, ettei sellaista ole mistä ei puhuta vaan vaietaan - vaikka juuri se on olemassa näkymättömänä ja merkitykseltään yhtä suuri kuin pinnanalainen jäävuori - ettei mitään muka ole tapahtunut.

Knausgaardin esikoiskirja voitti heti norjalaiskriitikoiden kirjallisuuspalkinnon ja nousi ramppivaloihin Skandinaviassa ajatuksella, tässä on osaava ja tinkimätön kertoja vailla vertaa. Kirjaa pidettiin siltä istumalta sensaationa. Romaanin katsottiin olevan suurenmoinen ja psykologisesti täynnä kunnianhimoista kerrontaa. Kauniiksi ja kirkkaaksi kehuttu romaani löi kriitikoiden mukaan ällikällä. Kehut eivät tulleet tyhjästä, 26-vuotiaan ja 13-vuotiaaseen oppilaansa rakastuneen Henrik Vankelin pään sisään kaivautuminen, nostaa romaanin suurten kertomusten joukkoon. tarina ahdistaa ja vie mukanaan.

"Kaikki kuvat sisälläni. Löydän ne kyllä, löydän ne joka kerta: kun lähden syvyyteen ja ajelehdin pimeyden läpi, ne ilmestyvät eteeni. Ehkä olen kuitenkin käyttänyt niitä liian usein. Ne ovat tottuneet minuun, ne ovat kesyjä ja tulevat nähdessään minut. Luotan niihin, sillä niissä ei ole mitään pahaa. En metsästä niitä, en yritä ottaa niitä kiinni kuvatakseni niitä mahdollisimman perusteellisesti, ei, etsin niitä, jotka aina elävät pohjalla, niin äärimmäisissä oloissa että ovat kehittäneet itselleen erityisiä ominaisuuksia selvitä hengissä. Omituisia, hirviömäisiä kasvannaisia, jotka vaikuttavat pinnan päivänvalossa käsittämättömiltä ja tarpeettomilta. Ne ovat sopeutuneet elämään pohjalla ja hehkuvat pimeässä. Ne muistot loistavat sinulle. Ne hajoavat ja vääristyvät, jos nostat ne liian nopeasti. Niitä on kohdeltava varoen, niiden on saatava leijailla ylös omasta tahdostaan, ja sitä ne tekevät vain, jos et vahdi niitä."

Knausgaard kirjoittaa norjalaistapaan mitään tai ketään säästämättä. Vuonomaassa taiteilijan pyhänä tehtävä on olla rehellinen itselleen ja olla välittämättä ympäristönsä seireenikutsusta miellyttää ja esittää fiksumpaa kuin on. Knausgaard on fiksu mutta ei esitä sitä, toisin kun suomalaiset vastaavat. Taisteluni-kirjoissa on (mutta en kerro missä: etsikää itse jos osaatte) suoria lainauksia Platonilta ihan samalla tavalla kuin Nobelisti Saramagollakin eräässä kirjassaan. Niitä ei edes huomaa, ellei tunne hyvin Platonin tekstejä, niin sujuvasti ne on istutettu teksteihin. Ihan samalla tavalla raastavan rehellisesti kuin Knausgaard kirjoitti myös Ibsen näytelmässään Hedda Gabler (1890) niin, että kauhistuneet (pikkuporvarilliset teeskentelijät-) kriitikot kyselivät, oliko näytelmässä kuvattu nainen lainkaan todellinen.

Sopii kuvioon, sillä eihän siitäkään ollut kauan, kun antiikin Ateenassa, samoin kun myös 1500-luvun Euroopassa, jotkut oppineet tuomitsivat epärationaalisena sekasortona saman, mitä toiset ylistivät älylliseksi runsaudeksi. Tässä taas muistutus eturivin älyllisesteettisestä taiteilijan tehtävästä. Se ei ole vallan ja julkisuuden mannekiinina pällistely vaan armoton omatoimisuus ja kriittisyys nimenomaan kaikkea tätä kohtaan - sitä typerää kritiikittömyyttä kohtaan, että luulee kirjalijan tehtävänä olevan todellisuuden kuvaaminen. Jo sana todellisuus mättää tässä tehtävässä. Kenen todellisuus ja millainen tai miksi todellisuus, jos vastakohtana on ihmisen oma mielikuvitus, se ehtymätön, jos sitä on vain osattu ruokkia oikein ymmärryksellä ja rakkaudella, ei vihalla ja typeryydellä.

Knausgaard jatkaa omintakeisten norjalaistaiteilijoiden päinvastaista itsepäistä linjaa kuvata maailmaa omilla ehdoillaan sisäsyntyisesti, ei ulkokohtaisesti Ibsenin aloittamalla tiellä, kuvatessaan mielenjärkytyksiä ja vastakkaisten sielunvoimien peruuttamatonta taistelua. Valfrid Vasenies muistutti Ibsenin olleen 1800-luvun keskeisiä hahmoja, joka kuvasi ja samalla selitti koko sitä henkistä elämää, "joka vallitsi tällä merkittävällä vuosisadalla", aina siihen asti, kun se todella alkoi herätä taantumuksen hengestä; esimerkiksi Peer Gynthistä hän kirjoitti meidän katselevan vastakkaisten sielunvoimien taistelua, joka käydään ihmisten sydämissä. Päämäärä oli Peer Gynthissä hänestä sama kuin Brand-näytelmässä vuodelta 1865, erona vain se, että mielikuvitus oli se sielunvoima, joka hallitsi sankaria.

"Sama vastakohtaisuus, joka esiintyy Nukkekodissa sellaisten ihmisten välillä, jotka kysyvät, ja jotka eivät kysy, toisin sanoen sellaisten ihmisten välillä, jotka modernissa mielessä elävät, menevät eteenpäin, ja jotka eivät elä, pysyvät paikoillaan, tämä sama vastakohtaisuus kulkee läpi koko Ibsenin tuotannon. Mutta kun ne, jotka eivät kysy, vetoavat perinteisiin lauseisiin ihmisen velvollisuuksista tässä tai tuossa suhteessa, niin on luonnollista, että kysyvien oppositio niitä vastaan, jotka heitä yrittävät hallita ja johtaa, esittäytyy oppositiona juuri näitä lauseita vastaan."