Breivikiläiset pojat vastaan maailma

Teksti Harald Olausen

Taisteluni toisessa kirjassa (LIKE 2012) norjalainen Karl Owe Knausgaard ostaa Hörderlinin kirjan antikvariaatista ja alkaa pohtia, että jos hän olisi ollut nuori 1950-luvulla, hän olisi ehkä omaksunut kulttuuriradikalismin käsityksiä ja teorioita, elleivät sen vastakohdat, hitaasti kuolevan kulttuurikonservatismin voimat, olisi tarttuneet häneen ensin.

Mutta hän ei ollut 1920 - tai 1950-luvun nuori - sen hän tunnustaa - hän oli 1970-luvun alun nuori, ja niinpä hän liittyi marxilaisleninistiseen AKP- puolueesen ja ryhtyi proletaariksi ja myöhemmin äärivasemmistolaisen puolueen, RÖDTin lähellä olevan Klassekampen -lehden kulttuuriavustajaksi.

Mihin Knausgaard olisi liittynyt tänään ja mikä ideologia tai minkä ideologian vastustaminen olisi ollut hänen juttunsa, jos hän olisi nyt kaksikymppinen aloitteleva vastaan hangoittelija ja kirjallinen skribentti? Hän olisi edelleenkin kapinallinen. Mutta hän ei unohda Norjaa. Hän ei voi Se on hän ja elää hänessä, vaikka hän haluaa unohtaa sen. Olen täysin samaa mieltä, vaikken voikaan unohtaa Norjaa. Minulla ei ole enää norjalaisuudesta jäljellä mitään muuta kuin mielikuvitus Knausgaardin Taisteluni - kolmas kirja (LIKE 2013) lopun tavoin:

"Kun muuttokuorma oli lähtenyt ja äiti, isä ja minä menimme autoon ja ajoimme mäkeä alas ja sillan yli, ajattelin suunnattoman helpottuneena, että en enää koskaan tulisi takaisin ja että näin kaiken tämän viimeistä kertaa. Että talot ja paikat, jotka katosivat taakseni, katosivat myös elämästäni, lopullisesti. Enhän voinut aavistaa, että jokainen tämän maiseman yksityiskohta, jokainen siinä asunut ihminen, oli lopullisesti painunut mieleeni, täsmällisesti ja tarkkaan, kuin jonkinlaisen muistin absoluuttisen sävelkorvan avulla."

Knausgaard kirjoittaa muistoista ja kokemuksista omassa Norjassaan silloin, kun hän oli lapsi. Maailma oli silloin ihan toisenlainen varsinkin Norjassa, jossa luotettiin Jumalaan, viranomaisiin ja painettuun sanaan. Ei enää. Norjan mediavalvontaviraston mukaan kahdeksan kymmenestä ei enää luota uutisten todenperäisyyteen tai epäilee niitä. Trendi on vahvistunut viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana erityisesti nuorison keskuudessa.

Norja on kokenut Breivikin ja Trumpin jälkeen arkipäivän todellisuudessa kovan mullistuksen muun maailman tapaan äärioikeiston hihhulien voimistuvan vaikutusvallan myötä. Nyky-Norjassa kiehuu pinnan alla. Vaarallisimmat ja myrkyllisimmät kuplat on lopulta kristillisen äärioikeiston populismin kaapuun puettu populaarin kyynisyyden linja, joka on kyllä eurooppalaisten veljessairauksiensa esimerkkien tapaan syntynyt apatiasta, syrjäytyneisyydestä ja epäluulosta eliittiä sekä vääristyneitä ja hyväosaisia edelleenkin (ilmeisesti aina?) suosivia valtarakenteita kohtaan,

Asiasta huolestunut Norjan Yle eli NRK on tehnyt viimeisen kymmenen vuoden aikana tälle kohderyhmälle suunnattuja selko-ohjelmia hyvää journalistista tapaa noudattaen empaattisesti ja hyvällä maulla, mutta silti jotain on puuttunut. Se mitä on puuttunut, on aito keskustelu ja vuorovaikutus ongelmista. NRK:n ns. suvakkiohjelmiksi epäilijöiden, vastustajien ja äärioikeiston leimaamissa on hyvistä tarkoituksista huolimatta ärsyttävää pitkän nenän näyttö itse kuvaamilleen ongelmille ja niiden parissa piehtaroiville moniongelmaisille: sama kaava.

Teemoina ovat olleet muukalaisvihamielisyys, rasismi, syrjäytyminen, kauniina ja etuoikeutettuna homopoikana oleminen, ja nyt viimeksi Suomenkin televisiossa esitetty neliosainen sarja Pojat vastaan maailma (Gutter mot verden, NRK 2021). Vaikka ohjelmat on tehty hyvin ja tasapuolisesti, niiden alta pilkottava tätimäisyys hieman ärsyttää. Ne ovat aavistuksen verran liian opettavaisia ja etäisesti itse kohteestaan tehtyjä.

Kaava on tämä. Otetaan jokin yleinen ja ajankohtainen ongelma teemaksi ja palkataan ohjelmaa vetämään valtajournalismin näkökulmasta vasemmistolainen juontajatoimittaja, joka on asettunut vahvasti isännän/emännän ääneen edustajaksi. Tuloksena on nuorille 12-26-vuotiaille suunnattua pehmeää piilopoliittista asennevaikuttamista ja journalistista sillisalaattia.

Silti nämä ohjelmat ovat tervetulleita ja tärkeitä. Yleisradioiden tehtävä on yrittää tuottaa asiapitoisia ohjelmia (vaikka tätä voisi kutsua enemminkin nykyaikaan sopivammin asiaviihteeksi tai nuortenohjelmiksi). Ne ovat juuri sitä, mitä vastustajat syyttävät niiden olevankin: ovelaa piilovaikuttamista nuorten mieliä haluttuun suuntaan muokaten. Niistä ei tunne itseään ja tunnista Norjaa vanhempi sukupolvi Knausgaard mukaan lukien.

Eivät myöskään Norjan ulkopuolella asuvat norjalaiset, kuten minä, joiden aika Norjassa on pysähtynyt jonnekin kaukaisiin lapsuudenmuistoihin vuosikymmenten päähän, mutta siksi ne ovatkin kiinnostavia kurkistusikkunoita siihen arjen todellisuuteen, missä nykynorjalainen rämpii tänään.

Silti on hyvä muistaa, ettei Norja ole koskaan ollut vihasta vapaa vasemmistofeministinen paratiisi, jollaisena se 1980-luvulla tunnettiin maailmalla. Samana vuonna 1986 jolloin Breivik aloitti koulunsa prinssi Haakon kävi saman koulun seitsemättä luokkaa. Brundtland oli palannut valtaan ja työväenpuolue uudistunut. Vanhan ajan pysähtynyt Norja sai kyytiä "valtiofeminismiksi" kutsutun suuntauksen pyyhkiessä Brundtlandin johdolla läpi koko pitkän maan.

Hallitukseen tuli paljon osaavia, koulutettuja ja itsevarmoja naisia niin, että vihapuheiden levittäjien sanavarastoon tuli uusi synonyymi rajusti uudistuvalle ja feminismin innostamalle Norjalle - "vaginaalivaltio" samaan aikaan kun naiset saivat lisää oikeuksia; äitiysloman alkua aikaistettiin, yksinhuoltajien oikeuksia laajennettiin, päivähoitopaikkoja lisättiin, lasten ja naisten hyvinvointiin, elämänlaatuun sekä terveyteen panostettiin poikkeuksellisen paljon kun vertasi sen aikaista muuta, miesten vallassa vielä ollutta muuta maailmaa.

Tänään on vaikea uskoa, millaista elämä Norjassa on ollut aikoinaan menneinä hyvinä aikoina, jotka eivät tietenkään olleet hyviä aikoja muuta kuin hyvin harvoille. Kaikki norjalaiset eivät olleet tyytyväisiä. He ovat nykyvihan pohjakosketus. On vaikea ymmärtää millainen heidän mielensä ja maailmankuvansa tuolloin oli ja miksi he halusivat pysyä kiinni niin lujasti vanhassa.

Vielä vaikeampi on ymmärtää, että edellä kuvaamani 80-luvun uudistukset synnyttivät hyvinvoivassa norjalaisoikeistossa valtavan viha-aallon Brundtlandin johtamaa valtiollista feminismiä kohtaan, ja sen ääri-ilmiönä Brundtlandia tähtäimessään pitäneen psykoottisen massamurhaaja Anders Breivikin kaltaisen painajaisunen. Kun Pojat vastaan maailmaa katsoi, tuntui kuin olisi katsonut samaa vihamaailmaa, kuin mitä Breivik edustaa.

Ja jos syyllisiä aletaan etsiä, pitää muistaa, että 1980-luvun jälkeen maailma ja politiikka muuttuivat radikaalisti myös Norjassa. Talous nousi politiikan keskiöön ja erilaisia pula-ajan säännöstelyjä ja sosiaalidemokraattien luomaa raskasta säätelykoneistoa talouden ympäriltä alettiin purkaa.

Vapaudesta alettiin keskustella porvarillisin äänenpainoin yksilönvapautena tehdä mitä haluaa. Valtion ohjaavaa roolia haluttiin vähentää ja muitakin kieltoja purkaa. Aiemmin yhteiskuntasopimuksen yksilön ja ihmisen välillä oli ajateltu perustuvan pelkoon ja ihmisen oman heikkouden tuntemiseen.

Nyt oli toisin; kyse oli myös vastuunpakenemisesta sillä lihavien vuosien jälkeen kukaan heistä ei uskaltanut sanoa niiden olevan ohi ja vuorossa olevan ankara vöiden kiristely sekä etuisuuksien karsiminen. Siksi länsimaiden työväenpuolueiden johtajat saivat yksin syyttää tappioistaan itseään, kun eivät ymmärtäneet köyhyyden ja vallan synnyttävän sosiaalista fatalismia johtolauseenaan "Kunhan ihmiset ovat vapaita, siinä mielessä, ettei heidän toiminnalleen aseteta esteitä, jokainen pitää huolta itsestään!"

Onko Breivik siis yksi meistä, onko syrjäytyneiden poikien kohtalo kaikkialla sama tunteeton breivikiläinen viha ja suuntautuminen äärioikeistoon? Kabulin kirjakauppias -kirjastaan maailmankuuluksi tullut palkittu toimittaja Åsne Seierstad kirjassaan Kertomus Norjasta - Yksi meistä (WSOY 2013) kuvaa tarkasti ilmiön esikuvan Anders Breivikin, joka oli tuon ajan lapsi sekä hyvässä että pahassa, joten voi vastata: on ja ei samalla tavalla, kun Jussi Halla-Aho on yksi meistä kuin kuka muukin, vaikka ihan tarkkaan ottaen Halla-Aho ei ole sitä, kuten ei Breivik enää kamalan massamurhansa jälkeen.

Miksi he sitten molemmat eivät ole osa meidän tarinaamme "yksi meistä" tai mikä heistä tekee erilaiset kuin meistä muista? Se, että he katsovat muiden olevan heidän vapautensa teillä ja valmiita toteuttaakseen omaa vapauskäsitettään turvautumaan valheisiin ja äärimmäisiin toimenpiteisiin jakaakseen kansan niihin, joita sietävät ja niitä, joiden on heitä siedettävä. Kyseessä on myös sekä sama röyhkeys että välinpitämättömyys muita kohtaan - empatian puute - kuin pojat vastaan maailma- dokumentissa esiintyneillä pojilla.

Seierstad aloittaa kirjansa lainaamalla Hjalmar Söderbergin tohtori Glasia vuodelta 1905: "Ihminen haluaa saada osakseen rakkautta, sen puutteessa ihailua, sen puutteessa pelkoa, sen puutteessa inhoa ja halveksuntaa. Hän haluaa herättää toisissa jonkinlaista tunnetta. Sielu kavahtaa tyhjiötä ja haluaa kosketusta mihin hintaan hyvänsä."

Seierstadin kirja Breivikistä kelpaa dokumentin kanssa samaan aikaan luettavaksi, sillä se on laaja tutkielma norjalaisesta yhteiskunnasta, sen ongelmista ja siitä miten se on mahdollistanut Breivikin kaltaisen vaarallisen psykopaatin ilman, että kukaan olisi silloin tajunnut - hyvä ajankuva sekin nousukiidossa olleen hyvinvointiyhteiskunnan huolettomasta välinpitämättömyydestä tyyliin "kyllä järjestelmä hoitaa" - Breivikin ulkopuolisuuden olevan haaste norjalaisdemokratialle laajemminkin.

Ei hoida valitettavasti. Sen näemme Pojat vastaan maailma -dokumentistakin, sillä he ovat valmiita kaventamaan muiden suurella vaivalla vuosituhansien aikana hankkimia vapauksia vain siksi, että pelkäävät muita. Se ei sovi Pohjolan vapaille kansalaisille eikä missään nimessä norjalaisille, joille tasa-arvo, ihmisoikeudet ja toisten ihmisten kunnioittaminen ovat äidinmaidosta imetty elämän ainutkertaisuuden ihmeellinen lahja, milloin talonpoikien vapauskäsitteen nimissä ja milloin taas 17. toukokuuta ilmiön nimellä.