Polanskin totuuden ja yleisen mielipiteen välinen taistelu Upseeri ja vakooja-elokuvassa

Teksti:

Harald Olausen

Roman Polanskin uutuuselokuva Upseeri ja vakooja on uusplatonistinen antielokuva, jossa tärkeintä ei ole se kuva minkä näemme, vaan se kuva (painajainen), joka kummittelee tämän kuvan takana yhden miehen kärsimysnäytelmän muistoina. Emil Zolan mainion "Minä syytän"-kirjelmä ja irvailijarunoilija Francois Villonin sekä mätää valhetta erityisesti vihanneen modernin runon isän, Charles Baudelairen piikikkäiden ja samalla totuudellisten sanojen innoittamana pitää sanoa, että harvoin katsoo näin pitkäpiimäista elokuvaa, jossa kaikki on mennyt päin mäntyä siksi, että sen tekijä on yrittää hyvittää syyllisyyttään pakoiltuaan yhden ihmisiän vakavia häneen kohdistuneita syytöksiä. Polanskin olisi pitänyt lopettaa elokuvanteko vuoden 1974 Chinatowniin, minkä erinomaisuudesta (mikä sekin on hieman kyseenalaista) vastasi - ei suinkaan hän vaan käsikirjoittaja Robert Towne ja aivan erityisesti näyttelijä Jack Nicholson, joka onnistuu olemaan aina yhtä ällistyttävän hullu - siis oma itsensä - oli sitten kysymys Easy Rider-elokuvan (1969) George Hansonista tai Chinatownin J. J. "Jake" Gittesistä (The Shiningin eli Hohdon Jack Torrance on yksi kauhuelokuvaklassikkojen parhaimpia roolisuorituksia; tiedetäänhän Nicholsonin itsensä lisänneen paljon omaa hulluuttaan menestysrooliinsa).

Polanski elää samanaikaisesti elokuvassa sekä itsessään että menneisyydessään täyspäiväisesti selitystä ulkokohtaisesti omalle pahuudelleen/töppäyksilleen hakien, ikään kuin kaikki se, mikä tapahtuu hänelle, olisi jo tapahtunut Dreyfukselle, kuten kaikki tapahtuva on jo tapahtuneen tulemista yhä uudelleen elokuvassakin tapahtumien piiloteltujen tosiasioiden toisintona. Dreyfus on Polanski ja Polanski Dreyfus. Rikos ja rangaistus samassa paketissa "mielteenä (Desacartesin termi, josta luemme hieman myöhemmin lisää)". Polanskille vain elokuvan puhdas aika on tärkeää. Kaikki muu kuvitelmaa. Se on hänelle kokemus, jota varjostaa kylmyys kaikkea inhimillistä kohtaan. Polanski on kuin professori Airaksisen markiisi de Sadesta kirjoittamissa teksteissään kuvaama paavi, jonka virallinen rooli on naamio; paavi viettää arvoituksellista kaksoiselämää. Yhtäältä hän on väärän uskonnon pappi ja toisaalta hänen luontoa koskeva viestinsä on transgressiivinen, uhmaten kaikkea totuutta ja rehellisyyttä. Paavissa henkilöityy täydellisesti keinotekoinen olento - kuin eräänlainen valheellinen Polanskin kuva siitä Polanskista, mitä ei ole olemassa muuta kuin yhtenä Polanskin itsensä luomista hahmoista hänen Upseeri ja vakooja-elokuvansa huonosti ontuvassa selittely-yrityksestä kuivan ja huumorintajuttoman älyn avulla.

Polanski on ilmiselvä muista piittaamaton narsisti. Hän yrittää ja hänellä on hetkensä mutta hän ei herätä myötätuntoa esittelemällä omia pimeyden kokemuksiaan, mitkä vain jatkuvat ja toistuvat pinnanalaisina tummina vesinä hänen uutuuselokuvassaan Upseeri ja vakooja. Polanski on selvästi omaksunut Nietzscheltä juopumukseksi kutsutun nautinnon tilan, joka on hänelle sama asia kuin korkeuden tunne. Mutta se ei pelasta elokuvaa, joka on lajissaan jopa niin piinaavan surkea, että kyseessä saattaa olla rikos Lumierin veljesten keksimää elokuvallista ilmaisua kohtaan, asia, josta elokuvan syntymämaassa pitäisi järjestää valtakunnanoikeus eikä myöntää miljoonarahoitusta keisarille, jolla ei ole uusia vaatteita. Francois Villonin hautakirjoituksen eli Hirtettyjen balladin alkusanoin "Te ihmiset, veljemme jälkeentulevat sydäntänne älkää te paaduttako", pitäisi järjestää tämän elokuvan tiimoilta maailman yliopistoissa huonon elokuvakritiikin seminaarit (googlatkaa; jotkut eivät usko sitä, mitä sydän sanoo vaan näkevät kuuluisalla kusettajakeisarilla uudet vaatteet siitä huolimatta, että hän on alasti kehuen elokuvaa ansioista, joita sillä ei ole).

Parhaillaan elokuvateattereissa pyörivä 86-vuotiaan kiistellyn elokuvaohjaaja Roman Polanskin (jota Trantino parodioi hauskassa elokuvassaan One Upon Time in Hollywood) uutuuselokuva Upseeri ja vakooja on edellä esitetyssä valossa sekä huono että täysin turha elokuva, eikä ansaitse elokuvana sen enempää huomiota kuin sen käsittelemä ikuinen aihe teemana syyllisyys vastaan syyttömyys historiallismoraalisena ilmiönä, sillä sen yksi perusväittämä; uskomuksen totuus riippuu siitä, miten se koetaan (Brentano), on tahallisesti väärinymmärretty ja -käytetty elokuvassa. Elokuvallaan Polanski haluaa antaa omaa valhettaan peitelläkseen totuudelle täyden subjektiivisen luonteen. Asiasta kirjoittaneen Brantanon mukaan voimme määritellä sekä totuuden että hyvyyden oikean hyväksymisen käsitteen avulla. Sanomme jotakin todeksi, kun siihen kohdistuva hyväksyminen on oikea. 

Polanski rinnastaa näin tunnetasolla itsensä natsien terrorista pelastuneena juutalaiseen Dreyfukseen, jonka ainoa ongelma oli Ranskassa vallalla silloin ollut antisemitismi. Hänellä taas feminismi. Ranskan älymystössä tällainen voi mennäkin läpi. TOISAALTA ELOKUVA VOI VIITATA MYÖS WIKILEAKSIN JULIEN ASSANGERIIN, sillä ruotsalaisnaisen häntä vastaan esittämät raiskaussyytteet eivät suuren yleisön edessä vaikuttaneet kovinkaan vedenpitäviltä. Hakeeko Polanski tästä itselleen taustatukea, sillä Assangerin tapauksessa vasemmistohenkinen älymystö tuki häntä kiihkeästi sanavapauden nimissä? Sanomme jotakin hyväksi, kun siihen kohdistuva rakkaus on oikea (1). Polanski on oikeassa omasta mielestään, koska janoaa totuutta Dreyfuksen tapaan. Hänestä raiskausilmoituksen tehnyt nainen on vain kokenut, mahdollisesti jopa liioitellut, asiat eri tavalla kuin Polanski on ne itse kokenut, eikä väite ole hänestä siksi totta tai kohtuullinen. Se, että asiasta on tullu maailmanlaajuien hulabaloo, on Dreyfuksen tapaan kyse Polanskin mielestä yleisestä lynkkausmentaliteetista - ei muusta. Tunteet ovat oikeita ja vääriä samalla tavalla. Tunteiden oikeutta ja vääryyttä Polanski painottaa uutuuselokuvassaan hyvyytenä ja pahuutena - arvostelmien totuutta taas totuutena ja epätotuutena.

On käsittämätöntä, että Polanskille, joka ei ole toipunut vieläkään "erkkituomiojaismista" (Tuomiojan Erkki - Edistyksen merkki jo kuudella vuosikymmenellä ja edelleenkin koulupoikamaisella aineenkirjoitustaidolla SDP:n älyllisen eliitin ainoa jäsen, koska Lipposta voi pitää viimeisenä humanistipääministerinä)" eli siitä, että julisti itsensä vanhoja kalkkiksiksi irvaillen sukupolvensa suurimmaksi neroksi tajuamatta, että oli sen tehdessään jo itse muuttunut kalkkikseksi. Miksi tällaiselle hempalle on annettu edes rahaa moisen moskan tuottamiseksi? No Ranskassa kaikki on mahdollista, kun kyseessä on kuuluisa nimi ja elokuvaan ranskalaisena lisukkeena upotettuna ripaus paljasta pintaa, seksin jälkihajut ja Gallian kukon omapäisyys. Elokuvan päähenkilö on "epämoraalinen" avioliitonrikkoja. Tässä Polanski hakee ranskalaisyleisöstä sielujen sympatiaa historiasta. Kuolihan samoihin aikoihin sydänkohtaukseen eräs vastavalittu Ranskan presidentti kesken lemmentouhujen huoran käsivarsille.

Koko elokuva haiskahtaa Ranskan elokuvateollisuuden sisällä vaikuttavasta korruptiosta. Miten muuten olisi mahdollista moinen maailmanluokan floppi? Eikö kukaan ole muka ollut näkemässä pitkän produktion aikana vaaran merkkejä taivaalla synkkenevissä pilvissä? Sinänsä paradoksaalista, että totuutta ja oikeudenmukaisuutta julistavan elokuvan takana ovat epäpuhtaat motiivit ja valheen vanhat rakenteet. Ukkojen homma sekä elokuva että sen selittelyt ja näihin sisältyvät valheet. Oli hyvä muistutus feministien vastustajille nähdä pompöösi fallokratia uhoamassa täynnä toksista maskuliinisuutta. Siitä ei ole pitkä aika, kun tällaisten miesten yhteiskunta saneli sen mikä oli totta ja mikä ei. Yrittääkö Polanski vihjata tätä rivienvälistä, ettei hän vaikuttaisi niin pahalta pojalta? Ehkä mutta se onkin jo oma juttunsa.

Idea aikoinaan Dreyfus-jutun hehkuttamisessa oli humanistisille jälkipolville sama kuin etiikan tutkimusta kannustava toivo siitä, että tulokset auttaisivat vaikeiden moraaliongelmien kanssa työskenteleviä ratkaisemaan vielä vaikempia nykykysymyksiä, jotka ponnistavat vanhan saman oikeudenmukaisuuden ja väärän akselin taistelun välillä ns. ikuisuuskysymyksinä nykyhetken toimiessa tuomarina ja menneiden virheiden tai niiden mahdollisten oikaisujen viitattavina ennakkotapauksina. Näin ei kuitenkaan tahmeassa ja dramaturgisesti jäyhässä Polanskin uutuuselokuvassa käy; on vaikea sanoa, kumman syyllisyyttä hän yrittää todistaa, itseensä kohdistuneiden raiskaussyytteiden halvaannuttaman vanhan irstailijan vai Dreyfuksen. Suunta on hukassa. Juuri se tekee elokuvasta lattean ja tylsän. Pääasia unohtuu ja elokuvasta tulee yhtä sekava kuin mitä on Polanskin päässä risteilevät muistot siitä, mitä hän on tehnyt ja mitä ei, ansaitakseen huonon maineensa ja syyllisyydentuntonsa.

Se miksi minua aivan erityisesti ällöttää ja ärsyttää nämä totuuden väärentäjät, on se, että tyhmemmät uskovat heitä ja omaksuvat heiltä tapansa olla näkemättä ympärillään kanatarhassa niitä kettuja, jotka popsivat aina sopivan paikan tullen, kun valvoja silmä välttää (usein sitä ei edes ole on vaan yleinen hyvä usko siihen) ahnaaseen kitaansa poloisia kanoja. Kysymys Polanskin uutuuselokuvan tematiikassa on tieteellisesti sanottuna "intentionaalisuudesta", mikä tarkoittaa ihmisen mielen suuntautumista johonkin kohteeseen. Aristoteles puhui tutkielmassaan tästä samasta "Sielusta"-kirjoituksessaan näköhavainnon ja sinettisormuksen painamisena vahaan, sillä ihan samalla tavalla kuin vahan pala otti vastaan sinettisormuksen muodon ilman rautaa tai kultaa, myös mieli otti vastaan havaitun muodon ilman sen ainetta; kun esimerkiksi näen hevosen, mieleni vastaanottaa hevosen muodon, ei sen ainetta eli havainnossa mieleen siirtyy informaatiota havainnosta.

Aristoteles kirjoitti "Nikomakhoksen etiikassaan" siitä, miten tavoittelu välittämisen halun alueella vastaa myöntämistä ja kieltämistä ajattelun alueella. Tässä on myös Polanski-papparaisen valheen ovela psykologinen huijaus. Kun me katsomme hänen utuuselokuvaansa, hän saa puolelleen suuren yleisön sympatiat ja yleisen mielipiteen - tai ainakin niin on ollut hänen tarkoituksensa - käsittelemällä "moraalisesti" yhtä modernin ajan suurinta ranskalaisskandaalia ja irrottamalla Emil Zolan "Minä syytän"-väitteen itseensä kohdistuneiden raiskaussyytteiden kanssa paralleeleiksi ilmiöiksi, tietäen hyvin kaikkien psyykkisten ilmiöiden olevan intentionaalisia ja siksi niin helposti johdateltavissa. Polanskin maailmassa ei ole olemassa yhtä totuutta, jos on totuutta lainkaan. On vain erilaisia tapahtumia, joita jokainen tulkitsee omista lähtökohdistaan. Tai Kierkekaardia mukaillen; mitään yhteistä ja yleistä järkeä ei voi olla olemassa, koska jokainen ihminen ajattelee ja elää eri tavalla.

Se on hänen sanomansa eli kritiikkinsä yleistä mielipidettä vastaan kuin suoraan Descartesin "Metafyysisistä mietiskelyistä"-kirjoituksesta lainattuna kohdasta "Arvostelma", jossa Descartes väittää, ettei mielteeseen sisälly totena tai epätotena pitämistä (hyväksymistä tai hylkäämistä). Kun asia hänen mukaansa mielletään, sen totuuteen tai epätotuuteen ei oteta kantaa; mielle on vain mielessä. Sitä vastoin arvostelmassa omaksutaan asenne ja otetaan kantaa. Arvostelma on juuri se, mitä vastaan Polanski hyökkää. Dreyfus on vain tekosyy panna halvalla oikeuslaitosta ja poliisia, yleisestä mielipiteestä ja suuresta yleisöstä puhumattakaan. 

Polanski yrittää esittää draamallisen version totuudesta asettamalla vastakkain totuuden (aletheia) ja ihmisten mielipiteen (doksa) välisen taistelun Upseeri -ja vakooja-elokuvassaan teeskentelemällä huolestunutta moralistia. Siinä hän käyttää hyväkseen jo mainittua Descartesin "mielle"-termiä, minkä mukaan jokaiseen psyykkiseen ilmiöön sisältyy mielle; arvostelma sisältää mielteen asiasta, joka arvostelmassa hyväksytään tai hylätään. Tunne sisältää mielteen asiasta, johon se kohdistuu. Ja koska tunteissa ja arvostelmissa otetaan joko hyväksyvä tai hylkäävä asenne niiden kohteeseen, tietää Polanski silmänkääntötempullaan hälventävän ainakin osan - haaveilevien romantikkojen epäilevien ajatukset hänestä raiskaajana, sillä kognitiolla tiedämme tosiasiat ja tunteella arvot. Tässä on hänen oveluutensa. Polanskin uutuuselokuvassa tunteella koetut arvot johdattavat harhaan. Ja se riittää hänelle - tämän jälkeen tieto ja uskomukset voidaan helposti sivuuttaa määrittelemällä ne subjektiivisiksi, ihan kuin hän huutaisi avukseen nietzcheläistä nihilismiä muuttaakseen sillä lopullisesti edukseen hänet raiskaajaksi tuominneen yleisen mielipiteen. Onnistuuko hän siinä on jo kokonaan toinen juttu. Ainakin hän pääsi taas julkisuuten esittämään marttyyriä, jonka taiteellista uraa (vielä 86-vuotiaana?) tekaistut raiskaussyytökset vuosikymmenten takaa jatkuvasti häiritsevät.

Upseeri - ja vakooja-elokuvalla on sen verran yhtäymäkohtia Sokrateksen puolustuspuheeseen, että se on tavallaan saman valhetta totuuden muodossa myyvien vallanpitäjien paskanpuhumisen perinteen kyseenalaistamisen jatketta. Koska Polanski käyttää sitä väärin ja viitteellisesti ajaessaan omaa asiaansa, en sitä sen kummemin käsittele, muuta kuin Sokrateen tarkoittamalla tavalla. Hän piti hyveen ja viisauden välistä yhteyttä niin läheisenä, että näytti itse samaistaneen ne. Ilman viisautta ihmiset eivät Sokrateksen mielestä pystyneet olemaan todella onnellisia, sillä jokaista asiaa, jota voitiin käyttää tekemään ihmisen onnelliseksi, voidaan myös käyttää väärin, mikä johti päinvastaisen tulokseen. Ja jos joku omaa jonkin hyveistä, niin hänellä täytyy olla myös viisautta - koska muuten hän ei olisi onnistunut olemaan Sokrateksen mukaan hyveellinen. Sokrateesta kirjoittaneen Gottliebin mukaan Sokrateen hyvin taitama selvittelyn ja väittelyn taito ei hänen mukaansa vielä ollut todellista viisautta. Todellinen viisaus oli hänen mielestään täydellistä tietoa eettisistä asioista ja siitä miten tulee elää:

"Ja jos hänellä on viisautta, niin hänellä täytyy olla kaikki hyveet- sillä viisaana hän huomaa, ettei voi olla onnellinen harjoittamatta muita hyveitä. Sokrates näyttää ajatelleen, että moraalisesta käyttäytymisestä on hyötyä sielulle ja että ihminen, joka toimii pahasti, tekee itselleen henkistä vahinkoa. Jos tämä on totta, niin silloin jokainen aidosti viisas huomaa tämän toisseikan. Asian oivaltanut -joka lisäksi arvostaa omaa sieluaan, kuten jokaisen viisaan varmasti täytyy-yrittää siksi välttää tekemästä väärin."

Sokrates ajatteli platonilaisen perinteen tavoin naiivisti, ettei kukaan tee pahaa tietoisesti,j a ettei ole olemassa vain hyviä ja pahoja hmisiä vaan jotain sltä väliltä. Nietzschen mielestä hän yksinkertaisesti oli vain naiivi. Kirjoituksessaan "sokraattisen elämäntavan pyhästä naiiviudesta ja varmuudesta" Gottlieb kirjoitti asiasta:

"Nietzsche pohti pitkään ja hartaasti Sokrateen tapaa ilmaista itseään näennäisen yksinkertaisilla väitteillä ja päätteli sen olevan itse asiassa "viisautta täynnä kepposia". Nietzsche ymmärsi, että on tärkeää pitää mielessä ne olosuhteet, joissa Sokrates kävi keskustelujaan. Hän pyrki opettamaan - vaikka kielsi lainkaan opettavansa - kiusoittelemalla, imartelemalla ja yllyttämällä. Hän yritti paljastaa totuuden koettelemalla erilaisia ajatuksia leikkisästi kuulijoillaan. Ja älylliset kepposet kuuluivat siihen tärkeänä osana."

"Sokrateen muusa sekoitti vakavuuteen annoksen kevytmielisyyttä", kirjoitti Galenos, tohtori ja filosofi 100 -luvulta jKr. 

Koska kyseessä on valhe otetaan selkoa, mitä psykologi Ojanen tarkoittaa kysyessään, miksi tärkeät kysymykset  ylipäätään valehdellaan, ja mitä sillä voitetaan? Kuinka yleistä valehtelu on? Uskommeko me valheita, vai jääkö valehtelija kiinni? Onko ihmisten ja kulttuurien välillä eroja? Onko olemassa ihmisiä, jotka eivät valehtele lainkaan? Voiko valehtelu olla hyväksyttävää? Onko suhtautuminen valehteluun ja pettämiseen vuosituhansien saatossa muuttunut, ja onko vilpillisyyden määrä muuttunut vai pysynyt vakiona? Ojanen antaa yhden esimerkin, joka on hyvä aloitusmerkki valheen helppoudesta (3):

"Hätävalheen jälkeen voi tuntua ainakin hetken pahalta. Miksi minun piti valehdella, kun olisin voinut puhua totta? Se ei ole minulle tyypillistä, mutta ei siitä sentään ollut kenellekään vahinkoa. Pian koko asia unohtuu. Kukaan ei saa totuutta selville. Hätävalheen kertominen oli lopulta ihan järkevää, ettei tarvinnut sen enempää selitellä. Seuraavalla kerralla olen rehellinen."

Juuri tästä "pitkitetystä hätävalheesta" on kysymys selittelynmakuiselta tuntuvassa Upseeri- ja vakooja-elokuvassakin. Polanskilla on ollut liioiteltu itsensäsuojelu päällä neljäkymmentä vuotta. Kun on kerran päästänyt yhden ison valheen, on sitä puolustellakseen kerrottava lisää isoja valheita niin, että koko elämä muuttuu valehteluksi. Hän ei ole päässyt sitä pakoon minnekään eikä voinut saada anteeksi, saati sitten uskaltanut katsoa asiaa rehellisesti silmästä silmään. Ojanen, jonka käytännölliset ja empaattiset elämänohjeet kannustavat ihmistä ongelmien keskellä selväjärkisyyteen myös onnellisuuden tavoittelussa, väittää että kannattaa valehdella, jos se vähänkin hyödyttää, mutta kysyy heti perään huolestuneena ettei lukija vaan luule että se on ainoa vaihtoehto ja hyväksyttävää: onko tämä laki moraalisi mukainen?

"On kuitenkin esimerkkejä, joissa valehtelu on moraalisesti perusteltua ja ilmaisee jopa sankaruutta. Emme halua olla valehtelijoita edes silloin kun jäämme valheesta kiinni. Kuinka kestämme valheemme? Olemme usein kaukana ihanteistamme. Jos todella haluaa olla rehellinen, eikä jatkuvan epäonnistumisen pitäisi johtaa epätoivoon ja masennukseen? Näin ei kuitenkaan käy. Mistä se voisi johtua? Ehkä kysymys on ainakin osittain väärin asetettu. Entä jos asiat eivät ole niin mustavalkoisia kuin aluksi vaikuttaa? Rehellisyys ei aina edistä ihmissuhteita. Tämä herättää monenlaisia ajatuksia ja kysymyksiä."

Juuri tähän samaan Polanski pyrkii. Hän ei enää yritä saada kaikkien, erityisesti naisten ja feministien hyväksyntää valheilleen, vaan on kääntynyt uutuuselokuvallaan ranskalaisen miehisyyden puoleen, joka kamppailee yhtä ahtaassa rakosessa valheen saralla sukupuolikysymyksissä, kuin Polanski. Elokuvan lopussa päähenkilön rakastajatar kieltäytyy suostumasta miehen kosintaan merkkinä uudesta ajasta, jossa hän todentaa sekä uuden löyhän ei-perinteisen ja ei-ahtaan ei-kristillisen minän esiinmarssista, että Aristoteleen näköhavainnon ja sinettisormuksen painamisesta vahaan, sillä ihan samalla tavalla kuin vahan pala otti vastaan sinettisormuksen muodon ilman rautaa tai kultaa, myös mieli otti vastaan havaitun muodon ilman sen ainetta. Rakkautta voi nykyisin saada ilman pakettiin automaattisesti ennen pakollisena kuulunutta seksin tappavaa avioliittoa. Ehkä elokuvan rakastajatar menifestoi 1800-luvun lopulla silloin vallankumoukselliseksi tiedettyä vapaata rakkautta, josta Leninin ystävä Alexandra Kollontaikin huumaantui niin, että halusi vallankumouksen jälkeen perustaa Pietariin kaduille yleisiä koppeja, jossa olisi voinut käydä piipahtamassa, kuka lounas, kuka muuna vapaa-aikanaan, paneskelemassa tuntemattomien kanssa. Tekeekö Polanski tämän osoittaakseen, ettei rakastelulla ole sittenkään väliä kenen kanssa ja miten se tehdään? Tekeekö hän tämän piruillakseen moraalinvartijoilleen?

Joka tapauksessa Polanskin käsissä kyseessä on valhe. Moraalifilosofit ovat parhaiten onnistuneet selvittämään valhetta. Nykyaikana "valheen tutkiminen valtamedioiden, joihin elokuvankin voidaan katsoa kuuluvan, pahuutena" edellyttää "toisenlaisen ulottuvuuden" hyväksymistä, sellaisen missä sekä ihmismieleen että yhteiskuntaan kuuluva ei-rationaalisuus otetaan tosissaan huomioon, mitä se sitten mahtaa tarkoittaakin. Ikävä totuushan valheessa on se, että valhe on se joka tätä maailmaa pyörittää. Sen on huomioinut Polanski jo aikoja sitten. Siksi myös Ojasen kirjassaan esittämät esimerkit osoittavat, että valehteleminen tai totuus kaikissa mahdollisissa tilanteissa ei ole yksinkertainen ja helppo kysymys.

Ykinkertainen ja helppo kysymys sen sijaan on elokuvassa esitetty tunnekoukku sananvapauden puolustamisesta, mikä on aina tärkeä muistutus, sillä sitä joko on tai sitä ei ole, kuten olemme huomanneet. Hesarin entinen päätoimittaja Janne Virkkunen kirjoitti muistokirjoituksessaan 2018 Hesarissa legendaarisesta The Guardianin päätoimittaja Peter Prestonista häneen sopineen hyvin Salaman Rushdien sanat: Sananvapaus on kaikki. Se on koko peli. Sanavapaus on elämä itse. Prestonin yksi unohtumaton ohje Virkkuselle oli: Päätoimittajan pitää osata tehdä kompromisseja, mutta älä tee kompromisseja sanavapaudesta. Preston puhui sanavapauden ja demokratian kohtalonyhteydestä. Hänen aikanaan syntyi käsite "guardian readers", joka vastaa suomeksi kutakuinkin samanlaista käsitystä laatujournalismista kuin lukisi vain Hesaria ja seuraisi Ylen Teemaa tai kuuntelisi Ylen radio Ykkösen kulttuurikanavaa. Sanomalehdet ja kirjailija Emile Zola sananvapauden nimissä olivat Dreyfuksen todelliset pelastajat. Polanskin elokuvassa ne ovat sivuosassa samoin kuin itse Dreyfus. Miksi? Hyvä kysymys. Yksi vastaus saattaa olla Polanskin halu saada suuren yleisön keskuudessa anteeksi tai kostaa näyttämällä heille, miltä pitkäaikainen roikkuminen hirressä tuntuu ihmisestä, joka tietää olleensa omasta mielestään muiden vastakkaisista mielipiteistä huolimatta oikeassa.  

Juuri siksi Polanskin uutuuselokuva olisi kannattanut jättää tekemättä, sillä se on vastenmielienen yritys todistella valheen oikeutuksesta ihmismielessä ja - elämässä.

0 tähteä - Perustelut: paskaa voi itsekin kotonaan tykönänsä itse kukin vääntää huvikseen mielin määrin.

Lähteet:

• (1)  Markku Oksanen, Veikko Launis, Seppo Sajama "Etiikan lukemisto" (Gaudeamus 2010).

• (2)  Anthony Gottliebin "Suuret filosofit" (Otava 2016).

  (3)  Markku Ojanen "Vaihtoehtoisia faktoja"-miksi valehtelemme?" (Minerva 2017).