Poliittisen järjestelmän turhuus

Teksti Harald Olausen

"Julkisuus on demokratian terävämpiä aseita, emmekä saa antaa sen missään vaiheessa eikä minkään syyn vuoksi tylsistyä. Sananvapaus meillä on; oikeus pitävien tietojen mahdollisimman nopeaan saantiin on varmistettava. Niiden oikealla käyttämisellä on lujitettava demokratiaa ja siinä vaikuttavien ryhmien keskinäistä luottamusta ja yhteistyötä."

-Poliittisen historian professori L.A. Puntila vuonna 1961

Valpastuin kun kuulin Ylen tehneen suurtuotantona politiikasta kertovan ohjelmasarjan ja näin keitä oli mukana haastateltavina. Idea on hyvä mutta jossain mättää. Mietin sitä katsoessani kolme ensimmäistä osaa, jotka lähenivät mataluudessaan ylen toista floppia Sorjosta vaarallisella tavalla. Kovin yllätyksettömiä olivat ohjelmissa esiintyneet poliitikot, niin olivat aiheetkin ihan kuin suoraan Turun poliittisen historian laitokselta valittuja. Tunnelma on yhtä pinnallinen ja pikaisesti kokoon kursittu kuin Mauno Koivistosta kertovassa televisiosarjassa muutama vuosi sitten. Ongelmana on se, että pyöritään mahdollisimman yleisellä tasolla lähellä fraasirikossarjaa. Itse asia ja kaikki muu mitä haastateltava väittää, jää pimentoon.

Kyllä niissä silti jotain on ja koko sarja on katsomisen arvoinen kokemus. Eri asia on se, synnyttääkö se muuta kuin vain jo toistetun toistona kyllästymiseen saakka lisää sitä väärää ja valheellista kuvaa politiikasta ja poliitikoista, mitä politiikka ja poliitikot yrittävät tahallisessa harhauttamismielessä meille antaa. Jos jotain, televisiosarjasta puuttuu Pascalin kyyninen vittuilu ja Montaignen sivistynyt tapa halventaa tekopyhyyttä ja naura epäoikeudenmukaisuudelle - juuri se sama valuvika, mikä vaivaa koko tosikkomaista ja yhden totuuden vaihtoehdottomuuden jäykistämää maatamme.

Pascal olisi haistattanut kunnolla tällaiselle poliittisen järjestelmän turhuudelle. Pascalin yksi fiksuista huomioista oli se, että ihmiset luulivat poliittisen järjestelmän olevan oikeudenmukainen; tavallinen kansa piti heitä hallitsevia ohimeneviä ja oikullisia tapoja ajattoman ja yleispätevän oikeudenmukaisuuden ilmauksina: "Se uskoo, että totuuden voi löytää ja että se piilee laeissa ja tavoissa. Heillä on erityinen taipumus sitä epäoikeudenmukaista järjestelmää, johon he ovat syntyneet, ja pitää sitä ihmisten luonnollisen hyveen oikeudenmukaisena heijastumana. Kansa sekoittaa säännöllisesti poliittisen suuruuden sen luonnolliseen vastineeseen ja pitää yhteiskunnallista asemaa moraalisen arvon ilmauksena."

Aristoteles katsoi Politiikka-kirjassaan valtion, sen lakien ja harjoitetun politiikan tähtäävän kaikki johonkin hyväksi katsotun edistämiseen. Valtio ei ollut hänelle vain pelkkää kauppaa tai sotaa varten luotu instituutio. Tässä ja edellisen kappaleen alhaisesta lammasmaisesta asenteesta synty se harmaa alue, jossa politiikka muuttuu poliitikoiksi ja heidän keskinäisiksi taisteluiksi ja sopimisiksi, missä päämäärillä on hyvin vähän yhteyttä itse toimintaan. Juuri siksi oli ilo nähdä vanhan poliittisen dinosauruksen. Ben Z:n jatkavan omaa lähes 50-vuotta jatkunutta poliittista teatteriaan, kun hän tokaisi "suomalaistaiteilijoiden olleen poliittisesti lukutaidottomia ääliöitä, jotka lähtivät marssimaan stalinistien lippujen perässä ja ihailemaan sitä - siinä pitäisi olla ihmettelemisen aihetta".

Ben Z suoltaa suustaan silkkaa propagandaa. Me tiedämme, mitä on sanavapaus, vaikka emme osaa tarkemmin määritellä mitä se ei ole. Se on symbolinen varoitus lukijoille rajasta oudon yli, johon ei saa ilman kontrolloivan isoveljen lupaa astua. Sananvapaus on sama asia kuin valinnanvapaus. Ja jos tarjolla on vain yksi vaihtoehto, se ei ole sanavapautta; se ei ole lainkaan vapautta vaan sanavapausvalheeseen käärittyä orjuutta, käskyjä, asenteita ja vallan väärinkäyttöä. Juuri tästä on kysymys pinnan alla kytevästä taistelusta siitä, kenellä poliitikolla on oikeus tulevaisuudessa omistaa totuus ja vapaus puhua siitä. Valtamediat ja poliitikot eivät suostu taisteluitta vapaaehtoisesti luopumaan ikiaikaiseksi kuvittelemastaan oikeudesta rahastaa totuudella ja valvoa sen käyttöä. Siksi tämäkin melko mitäänsanomaton televisiosarja tehtiin.

Yhteiskunnasta ja filosofiasta kirjoitettuja utopioita vaivaa usein se, että toteutuakseen ihmisten tulisi olla enkelten kaltaisia hyviksiä. Ei ole mikään suuri salaisuus, että toimittajat menevät juuri siksi joskus lankaan valheen edessä, ja nuoret toimittajat kokemattomuuttaan hieman useammin, ja jos et käytä tämän ilmaistaksesi omaa sananvapauttasi, menetät sen (Median valta-raportin mukaan vuodelta 2007, kolme neljästä haastatellusta katsoi median vallan kasvaneen). Kari Karppinen käsittelee "Kenen media?"-kirjassa luvussa Kiistellyt käsitteet sananvapautta, lehdistön vapautta, median vapautta ja verkon vapautta, joita pidetään yleisesti demokraattisen yhteiskunnan peruspilareina.

"Vapauden käsite on poliittisen filosofian klassinen kysymys. Viestintäpolitiikassa siihen liittyy erityisen suuri painoarvo. Sanavapaus mielletään usein eräänlaiseksi kattokäsitteeksi tai paradigmaksi, joka jäsentää koko viestintäpolitiikan kenttää. Sananvapauden ja viestintäpolitiikan suhde on kuitenkin jännitteinen siinä mielessä, että sananvapaus ei vain ohjaa viestintäpolitiikan sisältöä, vaan usein vapaus ja sääntely ymmärretään toistensa vastakohdiksi. Historiallisesti sanavapaus ja lehdistönvapaus ovat tarkoittaneet nimenomaan vapautumista julkisen vallan harjoittamasta sensuurista. Toisaalta viestintäpolitiikan odotetaan edistävän sanavapautta turvaamalla kansalaisille tasa-arvoiset mahdollisuudet tiedonsaantiin ja osallistumiseen. Myös sananvapauden voi nähdä sekä itseisarvona että välineenä, jolla ajetaan muita yhteiskunnallisia tavoitteita."

Karppisen mukaan juuri siksi käytännössä keskustelu sanavapaudesta nivoutuu usein demokratian ja julkisen keskustelun edistämiseen. Tätä jännitettä jäsennetään Karppisen mukaan usein puhumalla "negatiivisesta ja positiivisesta vapauskäsityksestä". Jaottelu on peräisin filosofi Isaiah Berliniltä (negatiivisella vapaudella tarkoitetaan ulkoisten rajoitusten puuttumista eli vapautta jostakin, positiivisella taas vapautta johonkin, eli sitä, millaisia tosiasiallisia mahdollisuuksia ihmisillä on vapauksiensa käyttämiseen, itsensä toteuttamiseen osallistumista ja sitoutumista).

Sananvapauteen kuuluu oleellisesti myös median moniarvoisuuden ihanne, mikä sopii hyvin nykyajan viestintäpolitiikan ihanteeksi edelleenkin. Karppisen mukaan aiemmin tavoiteltiin totuutta ja objektiivisuutta, mutta nämä ihanteet on nykyisin kyseenalaistettu. Demokratia ja julkinen keskustelu edellyttävät erilaisten näkökulmien ja yhteiskunnallisten äänten pääsyä julkisuuteen.

Se on jo vaikeampi kysymys: kumpi oli ensin, muna vai kana? Tämä on tärkeä kysymys sananvapaudesta ja valtamedioista sekä toimittajista maassa, jossa mitään muuta ei hävetä niin paljon kuin häpeämistä; kumpi on siis pahempi, medioiden takana lymyävät tiukkapipoiset omistajat vai niissä sanoja omiin tarpeisiinsa ammatikseen pyörittävät toimittajat?

Keskittynyt mediaomistus, jos on uskominen Noam Chomskyä. Vaihtoehdottomuus on tarkoituksellisesti ylläpidettyä ankeutta ja tylsyyttä, jos on uskominen omia silmiään, kun seuraa valtamedioita. Toimittajat, jos on uskominen rikostoimittaja Harri Nykäsen "Likainen Harry" (Docendo 2016)-kirjaa.

"Mediaan on syntynyt nuoren polven toimittajien verkosto, jota yhdistää sosiaalisen median kloonaama arvomaailma. Se vaikuttaa myös aihevalintoihin ja uutisten käsittelytapoihin. Ilmiö on sukua suomettumiselle, jolloin ne toimittajat ja poliitikot, jotka käsittelivät Neuvostoliittoa tai neuvostosuhteita virallisesta linjasta poikkeavasti, karkotettiin paratiisista. He olivat riitasointu kollektiivisessa hymistelyssä."

On joskus vaikea ymmärtää keskustelua siitä, pitääkö median tuottaa vain laadukkaita sisältöjä ja journalismin tulisi esitellä vain kiistattomia tosiasioita. Karppisen mukaan ne sisälsivät ajatuksen, että jokin taho voi kaikkien muiden puolesta määritellä laadun ja totuuden kriteerit. Sen sijaan on Karppisen mukaan helppo todeta, että median tulisi käsitellä erilaisia näkökulmia mahdollisimman monipuolisesti.

Kysymys on moniarvoisuuden ymmärtämisestä eri tavoin, vaikka siitä on tullutkin Albert Camusin sanoin sellainen kysymys, että jos hän teki itselleen kysymyksen, mistä hän voi päätellä, että jokin kysymys oli kiireellisempi kuin jokin toinen? Ja hän vastasi itselleen, että voi päätellä sen teoista, joihin hänen kysymyksensä johti. Ylen sarjassa politiikkaa näytetään tunteen tasolla; tuntevia ja haavoittuvia ihmisiä ne poliitikotkin ovat. Tässä onkin koko kupletin juoni. valhe on helppo hyväksyä kun sen esittäjä inhimillistetään.

Herää kysymys: onko tässä sarjassa esitetty vain kiistattomia tosiasioita. EI! Tekstit olisi pitänyt tarkistaa ja valita televisioon muita kuin poliitikkojen helmasyntiin kuuluvia joko itsesäälisiä tai itsekehuisia vuodatuksia. Riikka Purran mielestä opiskeluaikoina pakolliset tenttikirjat olivat täynnä "kevyttä ideologiaproosaa". Olikohan näin? En usko.

Pekka Haaviston ja persutörkyturpa Teuvo Hakkaraisen välillä vallitsee muka ystävyys. Enpä oikein usko. Tässä jos missä näkyy (olisi kannattanut ottaa ammoisten aikojen Iltalypsyltä hieman sarkastista mallia) ohjelman heikkous ja herättää kysymyksen: kenen ehdoilla ja kenelle sarja on oikein tehty?