Poliittiset henkilökuvat-ja stubbilainen uusproblematiikka!

Teksti Harald Olausen

"In a book that blends anecdote with analysis, Kathleen Hall Jamieson--author of the award-winning Packaging the Presidency-offers a perceptive and often disturbing account of the transformation of political speechmaking analyzes the speeches of modern presidents from Truman to Reagan and of political players from Daniel Webster to Mario Cuomo. Ranging from the classical orations of Cicero to Kennedy's "Ich bin ein Berliner" speech, this lively, well-documented volume contains a wealth of insight into public speaking, contemporary characteristics of eloquence, and the future of political discourse in America."

https://www.amazon.com/Eloquence-Electronic-Age-Transformation-Speechmaking/dp/0195063171

En muista yhtäkään hyvin onnistunutta poliittisesta henkilöstä dramatisoitua elokuvaa. Ne kun liian usein sortuvat selittelyn ja kaunistelun helmasyntyihin itse kuvan aina jäädessä jotenkin etäiseksi, yksipuoliseksi ja ontoksi, kuten Margareth Thatcherista kertova Rautarouva (2011). Ongelmaa kuvaa hyvin poliittista draamaa ja dramaturgiaa tutkinut amerikkalaisen Ervin Goffmanin sosiologian klassikon, The Presentation if Self in Every Life (1959), jo hieman vanhentuneet mutta edelleen osuvat väitteet.

"Näyttämö esittää asioita, jotka ovat kuvitteellisia, kun taas elämä esittää asioita, jotka ovat todellisia, eivätkä useinkaan kovinkaan hyvin harjoiteltuja. Mutta vieläkin tärkeämpää on, että näyttämöllä näyttelijä esiintyy näytelmähenkilön valepuvussa muille näytelmähenkilöille, joita esittävät toiset näyttelijät. Yleisö muodostaa kanssakäymisen kolmannen osapuolen. Todellisessa elämässä nämä kolme osapuolta tiivistyvät kahteen. Se osa, jota yksi henkilö näyttelee, on räätälöity niihin osiin, joita esittävät muut läsnäolevat, ja silti nämä muodostavat yhteisön." Goffman tutki 50-luvun televisiodramaturgiaa.

Amerikoissahan tapahtui eräänlainen omanlainen vallankumouksensa Orson Wellesin keksiessä Citizen Kanessaan uudenlaisen tavan yhdistellä fiktiota ja faktaa, pilkatessaan maata omistavaa suurta rahaa, ja se pelästytti rahaeliitin, joka itsensä nolatuksi tunteneen mediamoguli Randolp Hearstin toimesta onnistui sabotoimaan niin itse elokuvaa, kuin ohjaaja Wellisin lopun elämän uraakin. Sen jälkeen eräänlainen "omalakinen ja huijaava performantiivisuuden teesi", elokuva ja nousussa olevan television dokumentit, alkoi kuvailla ilmiöitä, ihmisiä ja politiikkaa silkkihansikkain, muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta.

Se oli harmi, sillä huomio olisi pitänyt sensijaan suunnata kritiikkiä sen aiheuttamia ja ylläpitämiä epäkohtia vastaan, koska rahoittajat eivät halunneet sahata oksaa, millä istuivat. Näin syntyivät poliittisen ja suuren rahan sanomaa propagandamielessä toistaneet mainosmaiset katsaukset, puolueelliset uutisfilmit ja vastustajia mustamaalaavat törkeät loanheittomainokset. Oli selvä, että televisiosta tuli 50-luvun Amerikassa mahtitekijä, ja se toimi toisinkin päin puhdistaen myrkyllistä ilmapiiriä.

Yksi tällainen esimerkki on arvostettu tv-ajankohtaisohjelma SEE IT NOW vetäneen toimittja Edvard Murrowin ja tuottaja Fred F. Friendlyn, paljastava dokumenttisarja vuosina 1953-55 amerikkalaisesta mädästä oikeistopaiseesta, mielisairaalaan myöhemmin passitetusta ex-senaattori Joe McCarrhysta, joka riiteli avoimesti armeijan kanssa typeristä pikkuasioista, mitkä paljastivat kauhistuneelle suurelle yleisölle lopullisesti, ettei hullu senaattori ollut henkisesti terve eikä hänen puheensa lainkaan totta.

"Jo 1950-luvun puoliväliin mennessä televisio ei ollut ainoastaan lisännyt "uutta ulottuvuutta" uutistoimintaan. Kamera, joka nyt määritteli uutisarvoa, ja lähikuvat, jotka nyt toimivat katsojamäärien välineinä, rajoittivat merkittävällä tavalla perinteistä uutistoimintaa. Kun silmä syrjäytti korvan seuraamisen prosessia, kuva löi sanan." Näin profetoi televisiosta Goffman.

En tiedä onko kukaan kriittinen ääni Chomskya ja Zizekia lukuunottamatta kiinnittänyt riittävästi tähän ongelmaan älyllistä huomiota. Se on vahinko ja yksi syy, miksi mainosmainen onttous on levinnyt. Tästä lähtien kuva hallitsi yhdessä television kanssa amerikkalaisia "totuusmarkkinoita", joista se levisi nopeasti 60-luvulla muuhunkin maailmaan, myös Suomeen.

Nykyajan poliittisissa henkilökuvissa huonona esimerkkinä on "televisoistumisen" vaikutukset sitten Zitizen Kanen. Poliittiset henkilökuvat ovat enemmän televisiota varten tehtyjä kuin elokuvia, sillä niiden kuvien logiikka ja sisällöllinen dramaturgia ovat aina yhtä taatusti lainattuna siitä samasta asioita yksinkertaistavasta poliittisesta tv-dramaturgiasta, jonka todellisuuslavastukset vievät meitä aina myös yhtä varmasti ja tahallisesti "totuudenomistajien" haluamalla tavalla harhaan. Asiat ja ongelmat kun voidaan näyttää miltä kantilta halutaan. Jokaisen suunnitellun tapahtuman takana on suunnittelija, Ja hallituksen tai liiketoiminnan pyrkimys. Totuus on näin yksinkertainen.

Dan Steinbock tietää hyvin sen, miksi kaikki tämä tehdään, ja miksi se aivan erityisesti on tärkeää ison rahan totuudenomistajille tyylinä "interaktiollinen järjestys", joka edellyttää lähi- tai kasvokontaktia luonnollisessa valaistuksessa, mikä onkin eräs poliittisen dramaturgian perustavoista- ja käsitteistä: "Kenties (television) näyttämö esittää kuvitteellisia asioita, mutta lavastetut tapahtumat, joiden harjoitteluun omistetaan merkittävästi aikaa ja investonteja, näyttävät yhtä tosilta kuin itse (arkinen) elämä. Ja kummassakin tapauksessa esitykset on jo ennalta suunniteltu otaksutulle yleisölle, jonka toivotaan seuraavan henkilöitä, tapahtumia ja toimintaa suunnitellulla tavalla."

Se miten tarkasti interaktiollista järjestystä vaalivat totuudenomistajat manipuloivat kuvaa, tapahtumia, ja niiden avulla mieliämme jättämättä mitään sattuman varaan, kuin kaikki olisi hyvin etukäteen harjoiteltu, kuten vaikuttaa olevankin, ja jokaisella inhimillisellä kohtauksella olisi seremoniallinen durkhaimilainen puolensa, jotka juhlistavat laajempia sosiaalisia arvoja, kuvastaa Goffmanin kirjoitus kirjassa The Presentation if Self in Every Life vuoden 1988 Yhdysvaltojen presidentinvaaleista, kun varapresidentti Georg Bushin lehdistösihteeri tahtoi kuvaajien kuvaavan hänet rakastavana perheihmisenä, tavallisena ihmisenä, eikä missään nimessä rikkaana.

"Kyynikkö ei juuri osaa arvostaa niitä Bushin apureiden vaatimuksia, joiden mukaan rantaviivan kalliokivet ja avoin saarinäkymä eivät saisi näkyä kuvissa, koska ne vihjailisivat "rikkaasta ja elitistisesta Georg Bushista". Käänteisistihän kuvaajien toivottiin kohottavan linssinsä yli horisontin, jotta lukija kohtaisi tornimaisen, liki jumalankaltaisen Bushin, joka katsoi lukijaa korkeuksistaan. Muun muassa Newsweekin vaalikampanjanumero näytti etusivulla varapresidentin sinistä taivasta ja valkoisia pilviä vasten. Sen sijaan senaattori Dukakis sai tyytyä proosallisempiin lavasteisiin jokaisessa uutislehdessä." Esimerkki on yksi tarkka todiste ovelasta manipulaatiosta päämme menoksi.

Olisi hyvä alkaa miettiä, mikä on juuri valitun tasavallan presidentti Alexander Stubbin mediapoliittinen taituruus - siis se, joka vei hänet lopulta niukasti ohi Pekka Haaviston kohti presidenttiyttä? Jo hänen edeltäjänsä osoitti tässä taidossa korkeaa vihkiytymistä ja asiantuntijuutta. Varoituksen sana: Kovan linjan militaristihaukka Alexander Stubb on pohjimmiltaan onnistujana ylimielinen egomaanikko, jonka rasittava päällepäsmäriolemus paljastuu vasta kun hän pääsee kunnolla puikkoihin pressana.

Kathleen Hall Jamieson kirjoitti tästä osuvasti jo aikoja sitten ilmestyneessä palkitussa kirjassaan Eloquence in an Electronic Age (1990). Hänen mukaansa julkisen puheen pitäminen on entistäkin tärkeämpää aikana, jolloin äänestäjät etsivät lupausten takaa johtolankoja siitä, onko tai eikö ehdokas ole rehellinen, asioista perillä, periaatteellinen ja temperamentiltaan sovelias johtamaan kansakuntaa: "Äänestäjien valinnoissa ehdokkaan luonne on nyt keskeisempi kuin hänen kantansa ongelmakysymyksiin tai puolueen rooli. Äänestäjät löytävät ratkaisevina pitämänsä tosiasiat lauseiden raoista ja puheen ja käyttäytymisen leikkauspisteistä." Juuri tämän Stubb oli omaksunut hyvin.