Poliittista teatteria ja tulevan hallituksen kärkihankkeet

Teksti Harald Olausen

Onko kukaan muu kuin Yle radio Ykkösen Politiikkaradio miettinyt entisen seurakuntanuoren, pääministeri Sanna Marinin oivallisia kykyjä esittää poliittista teatteria? Tänään olin sivukorvalla kuulevinani ja yllätyin, miten radiossa keskusteltiin eilisestä A-Talkista ajatuksella, entä jos kaikki olikin poliittista teatteria Marinin "hermostuessa" Orpolle koska hänen pitää tehdä niin vaalien lähestyessä ja Orpon pitää, tosin ponnettomasti, esittää räksyttävää rakkia omiensa, ja erityisesti potentiaalisten, äänestäjiensä rauhoittamiseksi ja vakuuttamiseksi, vaikka julkisuudessa liikkuu jo nyt huhuja kokoomuksen ja demareiden tulevasta yhteishallituksesta vaalien jälkeen, ja sitä vahvistaa vain Orpon innottomuus haukkua entiseen tapaan "vasemmistohallitukseksi" mollaamaansa Marinin naisistoa.

Ei kokoomus ja demarit ole toisistaan niin kaukana kuin saattaisi luulla. Demareillahan on ollut aina kokoomuslainen varjo-olemus, paha henki tai kaksinaamaiset januskasvot - miten vain niitä halutaan kutsua. Puolueen retoriikka on ollut perinteistä sosiaalidemokraattista mutta käytännön talouspolitiikka hallituksissa, ja erityisesti silloin kun sdp:llä on ollut hallussaan valtiovarainministeri, pragmaattista (eli kokoomuslaista) valtion tiukkaa menolinjaa edustanutta tannerilaista tarkan markan politiikkaa. Jos nykyinen Helsingin kokoomuspormestari Juhana Vartiainen olisi malttanut pysyä sdp:ssä ja olisi edennyt (jostain ihme kumman syystä) arvoasteikolla valtiovarainministeriksi (professorin kunnianhimoinen poika lähti kuulemma lipettiin juuri siksi, että vihdoinkin tajusi, ettei olisi edennyt), olisi hän ollut tyypillinen demarivaltiovarainministeri puhumalla sosiaalidemokraattista sanahelinää tavallista kansaa ja demareiden kannattajia miellyttääkseen, mutta tekemällä samaan aikaan kokoomuslaista politiikkaa.

Kamalin esimerkki tästä oli poispotkittu puheenjohtaja Juttu Urpilainen ("kirjoitti" kirjan Rouva puheenjohtaja, WSOY 2011) ja yksi syy, miksi sdp:n nouseva uusvasemmisto ay-liikkeen ja nuorten voimin aloitti vallankaappauksen, minkä ansiosta Rinne nostettiin täpärällä voitolla valtaan ja Rinne nosti viime eduskuntavaaleissa täpärästi (Vappusatanen ja hoivajuttu) yhdellä paikalla demarit ohi kokoomuksen. Ammattiyhdistysliikkeen ja puolueen suhteet olivat olleet pitkän aikaa etäiset eikä niitä ainakaan parantanut se, että Urpilaisen kirjan 31. luvun otsikko oli suora taistelukutsu ay-demareille: SAK ei määrää SDP:tä. Taustalla kummitteli 90-luvun ruusujen sodan jälkimaininkeja, kun SAK ja SDP ottivat kulissien takana mittaa toistaan. Lipposen hallitusten uusliberalistisen talouspolitiikan aiheuttamat voimakkaat vastareaktiot SAK:n demariaktivisteissa saivat aikaan lopullisen vallankumouksen tuolloin henkihieräissä olleessa puolueessa. Monen demarin mielestä vaikutti siltä, että urpilainen ei ollut kirjaa kirjoittaessaan demari vaan kuin kuka tahansa tiukkaa kiristyslinjaa vaatinut kokoomuslainen. Esimerkiksi tästä hän tyytyi vain toteamaan, että ammattiyhdistysliikkeelle pätkä - ja määräaikaistyösuhteet olivat haaste, ei muuta.

Sdp:n merkitys historiassa on ollut poliittinen vastarinta ja vastavoimana porvarillisille politiikalle toimiminen. Urpilaisen sdp oli enemmän kokoomuksen ala-osasto kuin itsenäinen poliittinen liike - niin monista demareista ainakin tuntui. Urpilainen sai siksi mennä. Hän kuitenkin rohkeni tunnustaa rivien välistä demareiden suuren avuttomuuden nykymaailmassa koota rivejään oikean ja tuloksellisen politiikan taakse kirjoittamalla, että demareiden oli itsekin oltava valmiita tekemään remonttia hyvinvointiyhteiskunnan huonosti toimiviin osiin. Sama koski hänen mukaansa myös SDP:n harjoittaman politiikan sisältöjä ja toimintatapoja. SDP:n melkein tuhonnut uusliberalismi vakiinnutti asemansa suomalaisessa talouspolitiikassa Lipposen ensimmäisen hallituksen aikana helmikuussa 1996. Tuolloin hallituksen neuvotteluissa sovittiin ilman minkäänlaista poliittista valmistelua valtiontalouden lisäsäästöistä. Sateenkaarihallituksen talouspolitiikan tavoitteeksi oli määritelty kevään 1995 hallitusohjelmassa työttömyyden puolittaminen vaalikauden aikana. Tämän toteuttamiseksi tarvittiin nopeaa talouden ja viennin kasvua, investointien ja kulutuksen lisäystä, ja tuotantorakenteen monipuolistamista sekä työvoimavaltaisten palvelualojen vahvistamista.

Ruotsin demarit eivät maksattaneet lamaa tavallisilla ihmisillä. SDP teki niin kokoomuksen houkuttelemana. Se oli hinta siitä, että kokoomus oli mukana hallituksessa. 1990-luvulla toteutui suuri moraalinen käänne huonoon suuntaan. Siihen asti talouskasvusta oli osa käytetty huono-osaisten suhteellisen aseman parantamiseen. Osa talouskasvusta oli suunnattu toimeentuloturvan parantamiseen ja mahdollisuuksien tasa-arvoistamiseen. Mahdollisuuksien tasa-arvoistamisessa olennaista oli suunnata lisäsijoituksia koulutus - ja terveyspoliittisiin ja moniin muihin toimenpiteisiin, joilla luotiin menestyksellisen elämän edellytyksiä niillekin, jotka eivät olleet onnekkaita elämän sosiaalisen tai geneettisen perimän arpajaisissa. Kokoomus lainasi termiä omaan vaaliretoriikkaansa ja onnistui siinä paremmin kuin demarit, joiden talouspoliittinen poukkoilu teki heistä kansan silmissä epäluotettavia vaalilupausten pettäjiä. Edelleenkin demareiden vaalilupaukset ovat vähän niin ja näin; hoitajamitoitusta 0,7 ei tule eikä vappusatanen toteudu kuin osaksi.

Nyt Marinin hallitus palaa tavallaan aikaan ennen 1990-lukua ainakin retoriikassaan ja sekä Koronan että Venäjän Ukrainan hyökkäyksen tekosyyllä kuin Yhdysvaltojen republikaanit Georg W. Bushin aikaan ottamalla suruttomasti lainaa. Se on sekä pakko että ainoa keino selvityä tulvista vielä suuremmista ongelmista. Mutta entä sitten? Miten vasemmisto voi kokonaisuudessaan? Ei ihan hyvin, sillä surulliseksi on mennyt koko vasemmiston politiikanteko. Vasemmistoliitto iloitsi saadessaan pientuloisille 10 euron korotukset kuukaudessa tukiin samaan aikaan kun köyhät kurjistuvat ja rikkaat rikastuvat entiseen malliinsa. Politiikka on pitkäksi ajaksi sekaisin ja valtiontalous samoin. Monia äänestäjiä kiinnostaisi etukäteen tietää, mitkä ovat tulevan hallituksen kärkihankkeita? Erityisesti sdp:n ja vasemmistoliiton. Toki kaikilla varmasti maan nostaminen ylös, mutta kenen ehdoilla ja millä tavalla? Siitä emme ainakaan saa yhtään sen paremmin selkoa vaalien lähestyessä, sillä poliitikot varovat puhumasta ongelmista niiden oikeilla nimillä osin siksi, etteivät he tiedä niistä mitään ja siksi lupailevat kuka mitäkin.

Kysykää ensi keväänä vaalilaupauksia suoltavilta poliitikoilta suoraan, mitä kärkihankkeita uusi hallitus aikoo toteuttaa, sillä vasta silloin selviää, kenellä aiotaan hieman jälkijunassa maksattaa Koronan ja Venäjän Ukrainan-sodan paisuttamat velkabudjetit. Ei ole vaikea arvata! Se miksi Marin puhuu radikaalisti ja on julkisuudessa ärhkäs, ei johdu pelkästään siitä, että hän "hermostuisi poliittisille vastustajilleen" vaan enemminkin siitä, että sdp on fiksusti ottanut opiksi 1990-luvulta ainakin sen, ettei enää tieten tahtoen ärsytä ja paljasta korttejaan omille äänestäjilleen varsinkaan silloin sen todelliset aikeet ovat eri asia kuin puheet.