Politiikasta puuttuu kokonaisnäkemys ja mikä olisi todella oikein

15.11.2021

Teksti Harald Olausen

"Mikään ei voita niitä mysteerejä, jotka ovat jalostaneet meidät tietämättömästä ja barbaarisesta elämästä todelliseen ihmisyyteen."

-Cicero, Laeista II

Ihan ensimmäiseksi suurkiitos niille kustantamoille, jotka ovat ottaneet tehtäväksi kääntää antiikin klassikkoja suomeksi, kuten Teos, jolta on tullut mm. Sofokleesta kertova uutuuskirja ja Gaudeamus, jolta on tullut Ciceron kirjeistä kertova kirja. Lisää tällaista sivistyksellistä selkärankaisuutta ja Suomi pelastuu, sillä miksi turhaan keksiä pyörää uudelleen, kun sen kerran ovat aikoinaan Platon kumppaneineen keksineet ja niistä laajasti myös selkokielellä kirjoittaneet. Palataan hetkeksi Sokrateeseen (esimerkiksi Suuret filosofit; Otava 2004 Anthony Gottliebin kirjoitus Sokrateesta), sillä se unohdettu tarina, joka meiltä jää usein kuulematta, on Sokrateen suhde sen ajan poliittisiin kuohuntoihin ja Sokrateen poliittinen suuntaus: kuuluiko hän demokraatteihin vai tyrannian kannattajiin. Platoninsa lukeneet tietävät vastauksen mutta muilta se on jäänyt huomaamatta. Siksi Holger Thesleffin kirja Platonin arvoitus (Gaudeamus 2011) on tärkeä opas ja selityksiä sisältävä käsikirja, jonka lukeminen Platonin koottujen teosten kanssa auttaa ymmärtämään niin tuon ajan tapahtumien taustoja kuin itse henkilöitäkin, kuten Platonia ja Sokratesta itseään.

"Hormos on nuorukaisten ja naisten yhteinen karkelo. Sitä johtaa nuorukainen kepein liikkein, kuin sodassa leikitellen, mutta neitonen seuraa hyvin arvokkaasti sekä tanssii kuten naiselle sopii."

-Lukianos

Moniko meistä tietää mikä oli Sokrateen suhde poliittisiin päättäjiin ja millaiset poliittiset intohimot olivat hänen ajattelunsa taustalla, ja miksi hän sai kuolemantuomion nuorison turmelemisesta? Sokrateen aika oli repivää. Ateena ja Sparta olivat taistelleet keskenään kaksikymmentäseitsemän vuotta. Sota päättyi vuonna 404 eaa. Ateenaan tappioon osin siksi, että ns. Deloksen liitosta alkanut muiden kreikkalaisten kaupunkivaltioiden kuppaaminen ja varojen väärinkäyttäminen mm. Akropoliksen rakentamiseksi, oli suututtanut muut kreikkalaiset eivätkä ateenalaiset saaneet sympatiapisteitä heidän paristaan.

"Jo syntyhetkellään tämä teos henkii täydellistä vanhuuden arvokkuutta, ja vielä nytkin siitä virtaa tuoreuden tuulahdus kuten sen syntymispäivänä. Aikaa uhmaten se säilyttää kauneutensa, ikään kuin sillä olisi vanhentumaton sielu; sen nuoruus kukoistaa ikuisesti."

-Plutarkhos

Ateenasta tuli sodan jälkeen sivustakatsoja, kun Sparta nousi Kreikan johtavaksi valtioksi. Ateena menetti demokratiansa ja Sparta nosti kaupunkivaltion johtoon oligarkit, joita kutsuttiin kolmeksikymmeneksi tyranniksi, jotka kuitenkin syöstiin vuoden kestäneen verisen ja julman hallinnon jälkeen vallasta. Sokratesta pidettiin rasittavana mutta ovelana venkoilija, jonka pihdeistä ei päässyt kukaan helpolla. Gottlieb vertaa Sokratesta Alkibiadeksen sanoin Marsayeksi, joen jumalan musiikkiin, koska tämä lumosi ihmisen huilun säestyksellä. Sokrates käyttää useissa dialogeissa hänelle luontaista kyselemisen menetelmää; sen sijaan, että hän itse ehdottaisi väitettä, hän antaa (esim. Ksenofonin dialogi) vastustajan tehdä sen ja sitten päättelee, mitä väitteestä seuraisi.

"Kun murhaaja on tuomittu kuolemaan, panee julkinen teloittaja tuomion täytäntöön uhrin sukulaisten ollessa saapuvilla; se on ikään kuin myönnytys vanhalle kostotavalle ja -hengelle."

-Will Durant Kreikan kulttuuri (WSOY 1951)

Ateena sai takaisin demokratiansa vuonna 401 eaa. Mutta millaiset olivat Sokrateen suhteet kolmeenkymmeneen tyranniin? Jos katsoo hänen teksteissään esiintyviä nimiä niin esimerkiksi kolmenkymmenen tyrannin johtaja Kritias oli hänen hyvä ystävänsä ja entinen oppilaansa, kuten myös Kharmides, Kritiaksen varamies. Holger Thesleff kirjoittaa Platonin menettäneen lapsena isänsä ja kasvaneen äidin perheessä, jota hallitsi äidin serkku Kritias, joka Ateena-Sparta-sodan verisessä loppuvaiheessa johti oligarkkista - niin sanottuja kolmeakymmentä tyrannia - Perikleen valtaperillisten edustamaa nationalistista kansanjohtoa vastaan: "Platon myöntää Seitsemännessä kirjeessä, että nuorukaisena hän ideologisista syistä kannatti kolmenkymmenen tyrannin politiikkaa mutta Sokrateen tavoin tympääntyi siihen ja yritti myöhemmin lähentyä maltillisia demokraatteja, jotka olivat saaneet vallan hieroessaan rauhaa Spartan kanssa."

Gottleib kirjoittaa, että vaikka demokratia palautettiinkin, demokraatit tunsivat ymmärrettävästi itsensä melko epävarmoiksi vuonna 399 eaa. ja Sokrateen läsnäolo kaupungissa herätti monissa heissä levottomuutta. Siksi Sokrates piti raivata tieltä mahdollisimman nopeasti varsinkin, kun hän innosti puheissaan levotonta nuorisoa. Kysymys oli vallasta sekä myös tyranniasta, joista Platon kirjoittaa laajasti Valtiossa sekä Valtiomiehessä (291c-293e) ja Laeissa III kirja) Timaioksessa (19bc) ihannevaltio-ajatus saa teoria. Thesleff kirjoittaa Platonin vastenmielisyyden kansankokousdemokratiaa vastaan olleen ilmeinen. "Hänen on sitä paitsi täytynyt jo varhain kokea kansanpuhujat sokraatikkojen suurimmiksi vihollisiksi". Spartassa hän arvosti kurinalaisuutta ja naisen melko vapaata asemaa, mutta vieroksui väkivaltaa ja epä-älyllisyyttä. Bertrand Russell muistutti muidenkin kreikkalaisten ihailleen Spartaa huolimatta Thermopylain (480 eaa.) taistelun häviämisestä, sillä Sparta oli vakaan järjestyksen valtio. Spartan valtiosääntö säilyi muuttumattomana vuosisatojen ajan, lukuun ottamatta eforien vallan kasvua, mikä tapahtui laillisin keinoin, ilman väkivaltaa.

Vähemmän tunnettua on Platonin myöhäistuotantona valtiosta poiketen Laeissa esittämä ajatuslaajemmasta poliittisesta osallistumisesta aiemmin esitetyn tiukan hierarkkisen yhteiskunnan vastakohtana. Mutta miksi Laeissa (IV 709e) vilahtaa ihanteena vielä vihattu tyrannia? Taustalla vaikuttaa kreikkalaisissa syvällä Homeroksen ja Aisykhyloksen tavoin ymmärrys ihmisen tilan traagisuudesta. Ihmiset olivat vapauden kaipuun ja kohtalon välttämättömyyden vankeina. Jo esisokraatikot, jotka esittivät todistuksia eivätkä turvautuneet halpaan mytologiseen sofistiikkaan, ymmärsivät tämän keskittyessään pohtimaan mistä kaikki sai alkunsa ja minne palasi uskoessaan järjen kykyyn ymmärtää järjestynyttä maailmaa. Platon arvosteli puhujia, jotka Ateenan demokratiassa saivat kyvykkäinä käännettyä kenet tahansa minkä tahansa asian puolelle ja asiat näyttämään toisilta, kuin mitä ne oikeasti olivat. Thesleffin mukaan usein taidokkaissa puhetaidon jäljittelyssään (ks. Meneksenos, Symposium ja Faidros) Platon kiinnittää huomiota samoihin piirteisiin kuin runouden kritiikissään, toisin sanoen vastuuttomaan viettelyyn, eettiseen epäjohdonmukaisuuteen ja kyvyttömyyteen älyllisesti tehdä selkoa asiasta: "Platonin yhteiskuntateorioissa ei ole sijaa esimerkiksi eri puoluepoliittisten mallien keskinäiselle kilpailulle. Perusmalli on hänellä aina sama. Filosofisesti perusteltu järjen johtoasema sulkee pois mielipiteiden ja tunteiden vaikutuksen. Aatteiden kamppailussa ei siis ole kyse."

Platon koki sovinnaiset arvot ongelmallisena. Platonin Valtiossa (referoidaan tämän kirjoituksen lopussa) esittämää visiota valtiosta voidaan pitää Thesleffin mukaan vallankumouksellisena siksi, että siinä torjutaan sekä perinteinen aristokraattinen tai oligarkkinen yläluokkaideologia että demokraattinen tasa-arvoideologia ja korvataan ne sillä, mitä nykyään voitaisiin kutsua älylliseksi meritokratiaksi. Palataan taas hieman Sokrateen aikaan ja ihmisiin. Muinaisessa Kreikassa tyrannia ei ollut käsitteenä samanlainen julma despotia, kuin millaiseksi se muodostui myöhemmin Machiavellin käsissä, vaan poliittisen vallan keskittäminen jollekin muulle kuin perinnölliselle monarkille - siis varsin edistyksellinen. Sokrateen saaman kuolemantuomion taustalla on sekä Sokrateen kyky hämmentää ja kiusata oman aikansa sovinnaisia ihmisiä, että myös poliittinen tilanne. Sokrateen kyseenlaistaminen ei näet paljastanut totuutta vaan käänsi maailman itseään vastaan monen mielestä ja siksi hän oli vaarallinen.

Platon on kirjoitukissaan demonisoinut sofistit, jotka nykykielellä tarkoittavat epäilyttäviä sanseppoja, jotka kaunopuheisuuttaan yrittivät houkutella seireenien tavoin itselleen ja esittämilleen asioille, ei aina niin oikeille, kannattajia kyseenalaisin menetelmin. Sokrates hylkäsi sofistien relativismin, koska Sokrateelle moraalipohdinta oli filosofista, ei retorista. Se käsitteli totuutta, ei vaikuttamista esimerkiksi ns. Euthyfronin dilemmassa, jossa Sokrates kysyi kuuluisan kysymyksensä: "Rakastavatko jumalat hurskasta siksi että se on hurskasta, vai onko se hurskasta siksi että jumalat rakastavat sitä? Platonin kymmenen kirjaa käsittävässä Valtiossa selittyy, miksi Platon ajatteli avaimen parempaan maailmaan olevan filosofia eikä politiikka. Ensimmäisessä kirjassa Thrasymakhoksen mielestä valta ja onni ovat oikeita niille, joita onnistaa. Thesleffin mukaan tätä subjektiivista vallanhalua vastaan Sokrates asettaa oikean käytöksen muita kohtaan, joka on kreikkalainen perushyve oikeamielisyys (dikaiosyne): "Sokrates esittää, että oikea käytös aina pyrkii siihen, mikä on hyvää objektille, ja että oikeamielisyys edellyttää tietoa ja viisautta (tässä sofia 348e-). kaikella on sille kuuluva tehtävä (ergon tai dynamis, kyky), joka tähtää etevyyteen."

Toisessa kirjassa Sokrates ottaa tehtäväkseen oikeamielisyyden puolustamisen. Ja koska oikeamielisyys on yhteiskuntasuuntautunut ominaisuus, on järkevää ensin tutkia, miten se toimii valtiossa. Sokrates puhuu sikojen valtiosta, jossa jokainen ajattelee vain itseään ja jossa työnjaosta tulee vähitellen välttämätöntä mutta joka Thesleffin mukaan yltäkylläissyden kautta johtaa sairauteen (369b-374d). Juuri siksi Platon ehdotti sensuuria. Kolmas kirja varoittaa tunteiden valtaan joutumisesta. Sokrates (vrt. 394d sekä uudestaan kirjassa X) erottaa imitoivan ja kertovan runon toisistaan ja osoittaa, että kaikki kielellinen esitys on imitaatiota; oikea tapa riippuu siitä, mitä jäljitellään. Platonin mukaan johtajien tulisi elää kommunistisesti ja tulisi olla sisäisesti yhtenäisiä ja tasa-arvoisia. Valtion tulisi maksaa heidän vaatimaton elämänsä. Platonille yläluokka ei siis ollut ahne ja itsekäs omaisuuden kartoittaja, vaan valtion ja kaikkien ihmisten yhteistä hyvää ajatteleva ja siitä oikeudenmukaisesti huolehtiva viisas ja oikeamielinen yksilö. Sokrates sanoo, ettei se riitä, että yksi luokka tulee onnelliseksi, vaan kokonaisuuden pitää tulla onnelliseksi. Jos kaikki ryhmät hoitaisivat osuutensa, kaikilla olisi kohtuullinen osansa onnesta, Sokrates väitti.

Platonista kirjoittaa myös Pauliina Remes Klassiset poliittiset ajattelijat (Vastapaino 2017)-kirjassa. Remes kirjoittaa, että ns. Seitsemännessä kirjeessä, jota aikojen saatossa on pidetty myös epäaitona, Platon kertoo pettymyksestään aikansa valtiomuotoihin: "Platonin viesti on, että hänen tarkastelemistaan hallintomuodoista puuttuu kokonaisnäkemys ja suunnittelu sekä pyrkimys siihen, mikä olisi todella oikein. Onnistuessaankin ne osuvat oikeaan lähinnä sattuman kautta. vastalääkkeeksi hän tarjoaakin filosofiaa. Pääteoksessaan Valtio hän hahmotteleekin yhteiskuntaa, jota filosofit johtaisivat." Platon olisi nyt ajankohtaisempi ja käyttökelpoisempi poliittinen teoreetikko, jonka ajatuksilla vallan perustasta, joka ei olisi vahvemman tai äänekkäimmän ylivoiman musertama, vaan (uuden) maailmanjärjestyksen ja yhteisen hyvän periaatteen läpäisemä, olisi nyt käyttö piakkoin rajustikin (ehkä?) puhkeavan ilmastokriisin seurauksien muuttuvassa maailmassa.

Platonin hahmottelema yhteiskuntamalli saattaisi pelastaa hätätapauksessa erimielisen maapallon yhteisön hyvinvoinnin mennessä yksilön edun ja vapauden edelle. Remes muistuttaa, että juuri radikaalisuutensa vuoksi Platon on aina istunut hyvin kaikenlaisten reformistien mieliin; Platonia ovat pitäneet oppi-isinä niin Ranskan vallankumoukselliset, kansallissosialismia edeltäneet saksalaisajattelijat kuin kommunistit, feministit ja brittiläiset liberalisti-idealistitkin. Remes kirjoittaa lopuksi Platonin etsineen filosofisesti kestävää perustaa yhteisistä asioista päättämisen pohjaksi, ja linkkiä ihmisten välille - sitä näkymätöntä sidettä, joka sitoo meidät toisiimme yhteisössä: "Kun ihminen satuttaa sormensa, hänen koko ruumiinsa tuntee iskun ja kärsii kokonaisuudessaan yhdessä kipeytyneen osan kanssa. Parhaiten järjestetty valtio muistuttaa todella eniten tällaista ihmisruumista. ja kun jollekulle kansalaiselle tapahtuu jotain hyvää tai pahaa, niin juuri tällainen valtio ilmoittaa pitävänsä asianomaisesta osanaan ja iloitsee tai kärsii kokonaisuudessaan yhdessä hänen kanssaan."