Porvariston hillitty charmi rakoilee

Teksti:

Harald Olausen

Kokoomus on tänään ajankohtainen, kun Juhana Vartiainen päätti pelastaa kokoomuksen ja ilmoitti lähdöstään pormestarikisaan. Se on myös ajankohtainen siksi, että kokoomuksen sisäisessä valtataistelussa on kysymys puolueen oikeistosiiven revanssista ja persu-johtoisen (kokoomus+kd-apupuolueena) porvarihallituksen synnyttämisestä heti seuraavien eduskuntavaalien jälkeen.

Ilta-Sanomien erikoistoimittaja Seppo Varjus kirjoittaa lehdessään Näkökulma-palstalla 2.3.2021 otsikolla "Kokoomus tyrkyttää Helsinkiä vihreille", ettei Juhana Vartiainen ole kokoomuksen paras kortti Helsingissä. Varjus on muiden kokoomuslaisten tavoin pettynyt siihen, ettei Kirsi Pihaa onnistuttu saamaan keräämään vihreiltä kilpailevia ääniä kokoomuksen vaalivoittoa varmistamaan. Kokoomuksella olisi saattanut Pihan avulla olla mahdollisuudet voittaa vaalit. Nyt niiden lasketaan olevan olemattomat tämän sekoilun jälkeen vihreiden näyttäytyessä äänestäjille jälleen ainoana kunnollisena ja varteenotettavana vaihtoehtona hoitaa Helsingin asioita puhtain paperein.

Moni asioita sivusta seurannut kysyykin syystä: onko entisellä kykypuolueella karanneet asiat käsistä? Kokoomuksen ovelasti suunnittelema Troijan-hevonen ei onnistunutkaan, vaan paljastui ennen kuin olisi päässyt porttien sisälle tekemään tuhojaan. Juuri tästä oli kysymys. Varjuskin asioita kulissien takaa tuntevana myöntää avoimesti Pihan olleen vihreitä vastaan suunnattu täsmäohjus ja eräänlainen Potjimkinin kulissi - ei paljon muuta - eikä omiensa piirissä ainakaan arvostettu tai kunnioitusta herättävä poliitikko. Hän on oikeassa. Piha tajusi tämän vain itse liian myöhään.

Asialinjainen Vartiainen menee Varjuksen mukaan omissa sfääreissään, jotka eivät välttämättä kaikille perusporvareille aukea. Vartiaisen valinta oli pettymys perusporvareille, koska Vartiainen ei ole suurta yleisöä hurmaava äänikuningas. Sellaista kokoomus olisi tarvinnut Vapaavuoren neljän vuoden tapaan pelastamaan mitä pelastettavissa vaalitappion häämöttäessä kokoomuksella vielä on. Siinä hän on oikeassa, että kokoomuksen ääniä uhkaa valua perussuomalaisille varsinkin nyt, kun Jussi Halla-Aho itse on ilmoittautunut pormestariehdokkaaksi. Myös siinä hän on oikeassa, että Halla-Ahon suosio ei riitä pormestarinpaikkaan, mutta riittää viemään sen kokoomukselta.

Siksi kokoomuksessa panikoidaan, ei siksi että liian liberaalina pidetty ja kokoomuksessa jyrkästi mielipiteitä jakanut Kirsi Piha olisi sittenkään ollut todellinen johtajavaihtoehto; hän oli eräänlainen koepallo ja jo ennen Pihan tulo peliin epäonnisten ja heiluvien vaalivankkurien vetäjä. Harva kokoomuslainen edes uskoi hänen mahdollisuuksiinsa ja kykyihin toimia pormestarina. Sen verran hörhönä hölöttävää ja hössöttävää Pihaa pidetään yhä kovan linjan kokoomuslaisten piireissä. Yhtä harva kokoomuslainen uskoo tämän näytelmän jälkeen kokoomuksen mahdollisuuksiin pitää pormestarinpaikka.

Alan vasta palattuani Pietarista (sain Svenska Kulturfondenilta kolmen kuukauden työskentelystipendin Pietariin ajalle 1.10.-31.12.2021) kirjoittamaan ohessa jo valmiina kantena olevaa Kokoomusesseitä - mitä Lauri Ingman sanoisi nykykokoomusretoriikasta? (Kulttuuriklubi 2022)-kirjaa. Olen kokoomusta tutkinut luppoaikanani jo etukäteen, ja aivan erityisesti kokoomuslaisesta tavasta nähdä kokoomus ja siitä kirjoittanut digivallila.comissa 7.8.2020 otsikolla "Mitä kokoomus haluaa itsestään kerrottavan ja miksi ylihuttuloiden?" :

https://www.digivallila.com/l/mita-kokoomus-ei-ole-ja-mita-sen-halutaan-olla/.

Juhana Vartiainen on kokoomukselle monessakin mielessä suuri aarre, joka saattaa onnistua pelastamaan kokoomuksen siltä häpeältä, että se menettää lopullisesti kasvonsa liian liberaalina esiintyessään oikeistolaisten äänestäjien silmissä persujen korjatessa protestiäänet. Harva tavallinen äänestäjä tietää tai on edes kuullut ennen Helsingin kärjistynyttä pormestaritaistoa, miten kokoomuksen sisällä käydään jatkuvasti rajua sotaa vallasta sosiaaliliberaalisen suuntauksen ja puolueen perinteisen oikeiston välillä.

Hämmennystä tämä sai suuren yleisön keskuudessa aikaan jo viime vuonna, kun kaksi kokoomuslaista lakimiestaustaista oikean laidan kansanedustajaa äänestivät perustuslakivaliokunnassa erään persukansanedustaja syytesuojan purkamista vastaan samaan aikaan, kun valiokunnan varapuheenjohtaja, ja yhtenä mahdollisena perintöprinssinä puolueen puheenjohtajapelissä pidetty, entinen oikeusministeri Antti Häkkänen äänesti puoltamisen puolesta.

Wille Rydmanista on tullut näkyvä kokoomuksen oikeistosiiven puhetorvi. Kokoomuksen Verkkouutisten toimittaja Kasperi Summasen tekemässä jutussa 1.2.2020 otsikolla "Wille Rydman HS:lle Perusporvaripohja olisi punavihreää parempi" Rydmanin mukaan välit perussuomalaisiin pitäisi korjata, ja että kieltäytyminen hallitusyhteistyöstä perussuomalaisten kanssa oli virhe, josta kokoomus nyt maksaa:

"Jos perussuomalaiset olisivat jatkaneet hallituksessa kesällä 2017, olisi Rydmanin mukaan mahdollista, että kokoomus olisi nyt pääministeripuolue. Perussuomalaiset ei ole Rydmanin mukaan kokoomukselle hallituskumppanina vaikeimmasta päästä. Vaikeuksia voi aiheuttaa ennen kaikkea Eurooppa-politiikka ja osin puolueessa ajoittain ilmenevä amatöörimäisyys, mutta mitään ylitsepääsemätöntä ei ole, hän sanoo HS:lle. Jonkinlaiselle perusporvarillisella pohjalla kokoomukselle keskeisiä tavoitteita olisi kovastikin helpompi saada läpi kuin nykyisten punavihreiden puolueiden kanssa, hän jatkaa. Wille Rydmanin mukaan yhteistä pohjaa löytyisi esimerkiksi työmarkkinoiden uudistamisessa ja maahanmuutto- ja kriminaalipolitiikassa. En ollut yksin vuonna 2017, ja vielä vähemmän nyt. Koen, että oma kantani edustaa valtavirtaa kokoomuksessa."

Kun oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Jukka Kekkonen kommentoi perussuomalaisten tilannetta suorin sanoin juhannuksen aikaan 22.6.2020 MSN-uutisissa toimittaja Katja Incoronaton jutussa otsikolla "Suomeen on syntynyt puolue, joka ei kunnioita demokraattisen oikeusvaltion arvoja ja periaatteita". Tavallinen tallaaja ei ehkä tiedä, että Rydman edustaa puolueessaan hyvin lähellä persuja ajatusmaailmaltaan olevaa kokoomuksen uutta päätään nostavaa oikeistoa. Wille Rydman toimii samalla tavalla kosiskellessaan äärioikeistoa kuin kokoomuksen vanha oikeistosiipi aikoinaan. Mutta mikä pahinta: hän antaa näin Trumpin tavoin selustatukea heille ja heidän olemassaolonsa oikeutuksen.

Muissa Pohjoismaissa Ruotsissa vaalit hävinnyt maltillinen kokoomus on vilkuillut jo pidempään ruotsidemokraattien suuntaan tulevan hallitusyhteistyöhön toivossa. Norjassa päättyi syksyllä kahdeksan vuotta kestänyt yhteistyö oikeiston ja Norjan persujen, edistyspuolueen kanssa Al-Holin leiriin liittyvien kysymysten myötä. Tanskassa oikeisto on saanut vetoapua omilta persuiltaan ollessaan hallituksessa täyttämällä lupauksensa koventaa maahanmuuttoa ja "epäinhimillistää" ulkomaalaisten kohtelua kotimaassa. Wille Rydman on flirttaillut koko kautensa kansanedustajana persujen suuntaan ja edustaa puolueensa oikeistoa, minkä näkemykset kenttätasolla eivät eroa kovinkaan paljon persujen vastaavista, onhan kokoomuksen peruskannattajien, poliisien, taksinkuljettajien ja kampaajien valuminen persuihin aiheuttanut kokoomuksen oikeistolaidassa aitoa huolestumista, sillä menetetyt sielut on vaikea saada takaisin liberaaleihin arvoihin vannovaan puolueeseen. Siitä Rydmanin huolestuneisuudesta on kysymys.

Seura-lehdessä oli 21.6.2017 Mikael Vehkaojan juttu otsikolla "Suomen Sisun kokoomuslainen tiedottaja: Tiedän useita, jotka ovat kokoomuksessa mukana". Jutun jymypaljastus oli Suomen Sisun hallituksessa istuvan kokoomuslaisen Kristian Vidingin paljastus, että kokoomuksessa on henkilöitä, jotka ymmärtävät Jussi Halla-ahoa "hyvinkin korkealle". Jutun mukaan Kristian Viding liittyi kokoomukseen kolmetoista vuotta sitten. Viime vuodet Viding on toiminut aktiivisesti kokoomuslaisen kansanedustaja Wille Rydmanin taustajoukoissa. Samaan aikaan Viding on toiminut Suomen Sisun johtotehtävissä, ensin pari vuotta piiripäällikkönä Uudenmaan piirissä, jossa toiminta oli "varsin aktiivista". Wille Rydman on yksi harvoja kokoomuslaisia, jotka ovat puolustaneet Jussi Halla-ahoa julkisesti. Rydmanin 13.6.2017 ollut kirjoitus Verkkouutisissa otsikolla "Yhteistyöhön on kyettävä Jussi Halla-ahonkin kanssa" on aika paljastava Rydmanin sympatioista:

"Hallitusyhteistyön katkaiseminen perussuomalaisten kanssa on nähdäkseni virhe. Nykyistä hallitusta muodostettaessa vuonna 2015 laadittiin kelpo hallitusohjelma, joka vastasi sisällöltään hyvin niihin uudistustarpeisiin, joita Suomella on. Kohtalaisen kokoomuslainenkin tuo ohjelma oli. Itse olisin mielelläni nähnyt sen kirjauksia noudatetun nykyistä täsmällisemminkin. Perussuomalaisten uudella puheenjohtajalla Jussi Halla-aholla ei olisi ollut vaikeuksia sitoutua kaksi vuotta sitten yhteisesti sovittuun ohjelmaan. Itse asiassa hän ei vaatinut siitä pilkkuakaan muutettavaksi. Silti yhteistyö Halla-ahon kanssa nähtiin niin mahdottomaksi, että mieluummin oltiin valmiita purkamaan nykyinen hallitusyhteistyö ja etsimään eduskunnasta uutta enemmistökoalitiota. Lienee sinänsä kiistatonta, että Halla-ahon valinta perussuomalaisten johtoon lisäsi vaikeuskerrointa nykyisen hallituksen jatkolle. Yhteistyötä Halla-ahon kanssa on vastustettu monilla perusteilla. On kerrottu, että kyse on liberaalin demokratian puolustamisesta, ihmisarvon jakamattomuudesta ja luovuttamattomista ihmisoikeuksista. Nämä voisivat olla argumentteja, jos Halla-aho olisi vaatinut jotain sellaista poliittista toimenpidettä, joka konkreettisesti murentaisi mainittuja arvoja. Tällaista en kuitenkaan ole havainnut."

Historia kirjaimellisesti toistaa itseään Helsingissä julkisuuteen putkahtaneessa kokoomuksen sisäisessä kinastelussa Helsingissä. Suomi on kokoomuskriisissä. Sadan vuoden takaiset taistelut itsenäisyyden ajan alusta 1920-luvulla toistuvat kokoomuksessa, joka nimensä mukaisesti on kokoelma isänmaallisia voimia yhteiskunnan oikealta laidalta.

Sata vuotta sitten Suomi oli keskenään taistelevien kokoomuslaisten käsissä. Kuningasseikkailu oli kiristänyt oikeiston johtohenkilöiden Paasikiven, Mannerheimin ja Svinhufvudin välejä. Lisäksi armeijakysymys hiersi kokoomuslaisia. Maan kolme ensimmäistä hallitusta olivat kokoomusjohtoisia; itsenäisyyssenaatin pääministeri oli Svinhufvud, hänen seuraajansa oli Paasikivi ja sen jälkeen kokoomuksen puheenjohtaja Lauri Ingman.

Kesti lähes viisi vuotta ennen kuin Ingman ja hänen seuraajansa ja puoluetoverinsa Tulenheimo pääsivät taas keskinäisten kiistojen jälkeen valtaan. Ja siitä taas viisi vuotta ennen kuin Svinhufvud pääsi toistamiseen muodostamaan yhden vuoden ajaksi kokoomusjohtoisen hallituksen. Sen jälkeen kokoomuksen painoarvo politiikassa väheni tasaisesti aina vuoteen 1987 saakka, jolloin kokoomus pääsi taas valtaan sinipunanhallituksen tärkeänä kakkospuolueena.

Euroopan oikeistolaisessa liikkeessä Suomen kokoomusta on usein arvosteltu liiasta sosialidemokraattisuudesta. Siinä on yksi syy, miksi kokoomuksella menee heikosti sisäisten riitojensa takia, kun oikea siipi on noussut näkyvään kapinaan puolueen sisällä. Helsinki on ollut aina tunnetusti puolueen oikeiston hallussa eikä se siedä silmissään liberaaleja, kuten Kirsi Pihan tapauksesta näimme.

Kokoomuksen oikeistosiipi edusti ennen persuja kaikkea sitä vihaa ja halveksuntaa erilaisia ja köyhiä vastaan, jota persut nykyisessä voimantunnossaan pursuavat, ja jolla he suuret äänimääränsä keräävät; ensin Ilaskivi, jonka presidentinvaalikampanjan tiedotuspäällikkönä nuori Kirsi Piha toimi, ilman että olisi silloin hermostunut Ilaskiven räikeän epäempaattisista köyhiä kyykyttäneestä ja vähemmistöjä syrjivistä äärioikeistolaisista kommenteista, ja sitten tunnettu rääväsuu kokoomusoikeiston oikeistolaisimmilta äärilaidalta, Harry Bogolomoff, joka ei ollut mikä tahansa rivipoliitikko, vaan suurta kunnioitusta samanhenkisten keskuudessa nauttinut kärkipoliitikko Helsingissä.

Hän oli pitkään sekä valtuustoryhmän että kaupunginhallituksen puheenjohtajana. Rasistisista ja typeristä - usein myös äärioikeistoalaisia äänestäjiä tarkoituksellisista kosineista - möläytyksistään tunnettu Bogolomoff siirrettiin syrjään Helsingin ykköspaikoilta vasta 2010-luvun alussa, kun hän ilmoitti haluavansa lakkauttaa Lapin yliopiston. Bogolomoffin mukaan Lapin yliopistosta valmistuneet kelpasivat vain lumitöihin - eivät juuri muuhun. Helsingin johtava politiikko piti Lappia pelkkänä rasitteena ja elätettävien reservaattina.

Mutta ei Kirsi Piha ole mikään politiikan puhdas pulmunen. Pihan venkoilut pormestarikisassa eivät voi olla sattumaa tai hetken mielijohteesta syntynyttä kapinaa. Pihan jokainen hiussuortuvakin on pitkällisten harjoitusten tulosta, eikä hän ole missään sanomisissan tai tekemisissään spontaani, ja tekisi mitään harkitsematonta sattumalta tai hetken oikusta. kaukana siitä. Se ei olisi hänen tyylinsä mukaista. Ja tyyli eli estetiikka on totuuden kustannuksella niin jokaiselle kokoomuslaiselle kuin Pihallekin tärkeintä.

Pihan lähtö pormestarikisaan oli kokoomuksen oikeistosiiven nöyryyttämäksi ja erottamaksi puolueen puheenjohtajan paikalta tulleen entisen pääministeri Alexander Stubbin masinoima jälkikosto Helsingin kokoomukselle. Piha, joka on myös hänen entinen kampanjapäällikkönsä oli osa tätä näytelmää. Pihalle ei ollut edes tarkoitusta lähteä itse kisaan. Koko juttu oli yhtä showta. Piha kuittasi tällä tempulla kunniavelkansa pahasti nöyryytetylle Stubbille.

Muutenkin kokoomuksen sekava pakka saatiin sopivasti sekoitettua ja samalla paljastettua Helsingin kokoomuksen todelliset kasvot. Ensin kepinnokkaan pistettiin sopivasti töppäillyt Jan Vapaavuori - yksi Stubbin potkujen pääarkkitehdeistä, josta piti tulla puolueen puheenjohtaja, ja joka ei omaksi harmikseen päässyt koskaan eroon sisällään kyteneestä lapsuudenajan nuorisorikollisuhmasta, ja oli siksi helppo julkisuuden maali naisapulaispormestarien ärsyttämänä.

Kokoomus on kusessa ja kohta räiskyy sekä paukkuu, kun kokoomus on ensin hävinnyt kunnallisvaalit. Puolueen uusoikeisto on nostanut jo puolueen varapuheenjohtajaksi, ja nyt myös Helsingin tulevaksi äänikuningattareksi, kärkkymään puheenjohtajan paikkaa, valovoimaisen Elina Lepomäen, jonka talouspoliittiset ajatukset ovat saaneet, kumma kyllä, myös uusvasemmistosta jonkinlaista ymmärrystä taakseen.

Kokoomuksen puoluekokouksessa oikeiston suurimpana voimana ovat nuorisoliiton, ne samat, Wille Rydmanin ja eduskunnasta kokoomuksen sisäisen pelin takia tiputetun pohjanmaalaiskansanedustaja Susanna Kosken hengenheimolaiset, jotka tiputtivat Stubbin ja joilla on laskentavasta riippuen lähes 30 prosenttia puoluekokouksen äänistä takataskussaan ratkaiseva rooli siitä kenestä tulee puolueen uusi puheenjohtaja Petteri Orpon jälkeen. Se saattaa olla myös kompromisseihin kykenevä ja puolueen oikeistosiiven kanssa hyvin toimeen tulevan kohteliaan herrasmiehen, ja pragmaattisen viisaasti keskitietä kulkeva Juhana Vartiainen, jos hän onnistuu viemään Helsingin kokoomuksen gallupeista huolimatta voittoon kevään kunnallisvaaleissa altavastaajan asemasta.

Me emme voi oikeasti tietää, emmekä tiedä mitä 80-luvun lopulta lähtien 2010-luvulle Suomea kuin mätää kukko liekanarussa vieneen kykypuolueen sisällä oikeasti tapahtuu, kun yhteiskunnallinen ja puolisivistynyt kerma hyvin koulutettuja ja asemastaan sekä kunniastaan tarkkoja yksityislääkäreitä, huippuasianajajia, autokauppiaita ja johtavia virkanaisia pääsevät hiomaan toisiaan vastaan sotakirveitään ja lehmänkauppoja aletaan tehdä kovaan hintaan shampanjan vienossa tuoksussa.

Ehkä siksi tämä Helsingin alkusoitto tarvittiin näytelmään, missä ei vaihdeta pelkästään puheenjohtajaa, vaan Ruotsin mallin mukaan myös reivataan suuntaa takaisin siihen 60-lukulaiseen oikeistolaisuuteen, joka nyt on noussut arvoon ansaitsemattomaan, ja jota Suomessa edustavat kokoomuksen suureksi harmiksi yksinoikeudella persut. Kokoomus haluaa paljastaa todelliset kasvonsa ja ne eivät ole kaukana persuista.

Ennen persuja Helsingin kokoomus veti Bogolomiffilla kaikkien vihaa puhkuvien äärioikeistolaisten kampaajien, taksikuskien ja pienosakesijoittajien äänet. Nyt persut syövät harmillisesti samoilla kaukaloilla, sillä oikeistopopulismi ponnistaa samalta arvopohjalta kuin kokoomuksen arvopohja. Yhteistä äärioikeistolle ja sen maltillisemmalle versiolle - kokoomuksen nykyiselle valtasuuntaukselle isänmaalliskonservatismille, ovat yksilön vapaudet, yksityinen omistusoikeus ja vapaat markkinat, jotka edustavat hyvää, kun taas kaikki 1900-luvun kollektivistiset ideat edustavat heille vastustettavaa pahaa.

Äärioikeisto toimii ja kasvaa kova vauhtia näin, koska sen sijaan että älyköt ja mielipidevaikuttajat toivoisivat muutosta nykytilanteeseen, he ovat sopeutuneet länsimaisen järjestyksen vallitseviin olotiloihin ja oikeistolaisiin ajatuksiin sekä asettuneet vastustamaan kaikkea sitä hyvää, edistyksellistä ja yhteiskuntia moniarvoistavaa ja uudella tavalla raikastavaa, mitä 60-luvulla ajateltiin ranskalaisfilosofi Alain Badioun mukaan:

"Kun nykyisin eettisen ideologian kannattajat esittävät, että paluu ihmiseen ja hänen oikeuksiinsa on vapauttanut meidät kuolettavista abstraktioista, joita ideologiat ovat synnyttäneet, he pitävät maailmaa pilkkanaan. Ihmisen kuoleman tematiikka sopii hyvin yhteen niin kapinan ja radikaalin tyytymättömyyden vallitsevaan järjestelmään kuin täyden osallistumisen tilanteiden reaaliseen kanssa. Etiikan teema ja ihmisoikeudet sen sijaan sopivat yhteen länsimaisten rikkaiden tyytyväisen egoismin, vallan palvelemisen ja mainonnan kanssa. Jo kreikkalaiset hirmuvallan teoreetikot pistivät merkille, että poliittisten johtajien lahjottavuus, välinpitämättömyys ja julmuus olivat pääsyy heidän epäsuosiolleen."

Keskiluokan eliitti on kaikkialla vaikeuksista. Siitä länsimainen poliittinen kriisi kertoo yleisellä tasolla. Mutta ei vasemmistolla tai liberaalilla yhteiskuntafilosofiallakaan ole syytä juhlaan, kuten esimerkiksi toissapäiväisestä vihreitä koskevasta jutustani saimme lukea. Jotain on mennyt pahasti pieleen noista ajoista nyt, kun vasemmistokin on omaksunut ajatelman yksilönvapauksista ja yksityisen omistusoikeuden sekä vapaat markkinat.

Samalla se on menettänyt populisteille otteensa työväenluokasta, joka suomalaistaustaisen, ruotsalaisen vasemmistokirjailija Susanna Alakosken kuvauksessa "Köyhän lokakuu" näyttää, miten maailman mallimaana aiemmin pidettyyn ruotsalaiseen arkeen on juuttunut vaikeasti ulkopuolisen silmin havaittavaa muuntautumiskykyistä pahaa, josta kukaan ei jää osattomaksi, halusipa sitä tai ei - sitä samaa tahmeutta ja karkeutta, mikä tuntuu hiertävän kaikkialla länsimaisten yhteiskuntien rattaissa ja aiheuttavan sitä huonoa oloa, mitä kukaan ei haluaisi, mutta jolle kukaan ei voi myöskään mitään.

Sitä, josta syntyi ensin passiivisuus ja myöhemmin vasemmistovetoista yhteiskuntarauhaa rajusti myllertävä ja räyhäävä oikeistopopulismi, joka on nyt coronaviruksen tavoin rantautunut kokoomuslaiseen politiikkaan paljastaen suurelle yleisölle sen, minkä kaikki kokoomuslaiset hyvin tietävät ja ovat aina suurelta yleisöltä piilottaneet; puolue on koko ajan ollut ja tulee olemaan konservatiivien ja liberaalien välinen taistelukenttä, mutta sen todelliset kasvot eivät ole muuttuneet Lauri Ingmanin ajoista juuri miksikään.

Mitä kokoomuslaisuus sitten oikeasti on? Ylimielisyyttä, jos lukee mitä tuleva Holkerin hallituksen II valtiovarainministeri, lahtelainen Ulla Puolanne, kertoi puolueen puheenjohtaja Ilkka Suomiselle neuvotteluasemista, "ettei meidän suinkaan myyjänä ole syytä mennä ostajan luo kertomaan, että ostaja voi saada tuotteen tällä hinnalla". Kokoomuslaisuudesta ei saa mitään selvää, jos lukee kokoomuslaisten itsensä kirjoittamia kirjoja, sillä niissä yritetään kertoa miten asioiden pitäisi olla eikä, miten ne ovat. Toinen sana: valehtelu ja kolmas propaganda sopisivat hyvin kuvamaan esimerkiksi kokoomuskiistoista popularisointeja kirjoittaneen Tuomo Yli-Huttulan kirjoja. Kun niitä lukee, hämmästyy ensinäkemältä avoimuutta.

Yli-Huttulahan tuntuu paljastavan lähes kaiken paljastettavissa olevan kokoomuslaisten luonteista ja ajattelutavoista, kuten neljä ikävää asiaa, josta kokoomuslaiset eivät halua kuulla sanaakaan, mutta jotka Yli-Huttulan kirja herättää valistuneessa lukijassa. Kun kirjoja on hieman selaillut, huomaa kaiken olevan vain pintaa. Asiat ovat juuri niin pilkulleen, kun niiden luullaan ja halutaan olevan, mutta jokin oleellinen niistä puuttuu, kuten kysymys: onko kokoomus olemukseltaan olemukseton? Yli-Huttula antaa ontuvan selityksen, mutta ei ymmärrä itse, ettei hänen määritelmänsä kokoomuksesta tarkoita samaa mitä muut ymmärtävät tai ratkaise tuon määriteltävän asian soveltavuutta itse asiaan.

Ymmärtääkö hän tulleensa piirtäneeksi psykologisen kaavan yhteiskunnan ylimpien kerrosten harrastamasta nihilismistä eräänlaisena ylimielisten kollektiivisena narsistisena pakkoneuroosina, mikä on paha asenne sekä arvottomuuden kokemuksena että metaforisesti askeleena tyhjyyteen - juuri se puuttuva lanka, mikä paljastaa porvariston hillityn charmin takana pedon veriset raateluhampaat.

Tästä ylimielisyydessä on kysymys, kun helsinkiläinen kokoomuslainen pitää itseään muita parempana eikä välitä mitä muille tai itselleen yhteiskunnan ongelmien kärjistyessä Amerikan malliin tapahtuu, kuten muutaman vuoden takaisesta paperittomien terveydenhoitokeskustelussa, missä kokoomuksen kanta voitti olla antamatta paperittomille ilmaista terveydenhuoltoa helsinkiläisten veronmaksajien piikkiin.

Kokoomuksessa vallalla oleva oikeistonihilismi merkitsee välinpitämättömyyttä: miten voisitkaan välittää, kun sinulla ei ole arvoja vanhan hokeman mukaan: tiedät kaiken hinnan mutta et minkään arvoa. Siksi mikään ei merkitse mitään, joten sinun on yksinkertaisen helppoa pysyä välinpitämättömänä ja keskittyä vain tärkeimpään: itseesi.

Yli-Huttulan kirjojen kieli paljastaa hänen valheensa. Kun kissa kävelee, hän ei kävele mielellään tai pahoillaan vaan kävelee. Ihminen voi tehdä niin mutta silloinkin pitää olla varovainen, missä yhteydessä sanaa käyttää. Kun Yli-Huttula käyttää sanaa "mielellään" Niinistön presidenttiyden yhteyteen luonnollisesti kuuluvasta kokoomuksen jäsenkirjan palauttamisesta, hän alleviivaa liiaksi ja sisäinen etsivä Columbo (Peter Falck) herää kysymään, miksi hän niin tekee? Hänen ei tarvitsisi, jos hän ei haluaisi samalla ovelasti niputtaa tässä vaiheessa poloisen lukijan päähän piiloviestinä vittuilua niitä kokoomuslaisia kohtaan, jotka ovat niskuroineet Niinistölle, mikä on yksi kirjan pääsisällöistä.

Kokoomus johtajineen oli siis sinä aikana, kun Niinistö palautti "mielellään" jäsenkirjansa, epäkelpo vastaan kansansuosikkina kansan silmissä esitetyn Sherwoodin metsän Robin Hoodia. Tässä vaiheessa voi puhua totuuden kopeloinnista jo uudella poliittisella termillä "yli-huttuloiden" (vrt. legendaarisen pol.toimittaja Pekka Ervastin demaripoliitikko Tuula Haataisesta kehittämään uustermiin "Haataisu").

Yli-Huttulan kirjoja lukiessa tuntee inhon väristyksenä näkymättömän ruoskan heiluvan pään yläpuolella ja esittää siksi itselleen kysymyksen: Näiden itseensä tyytyväisten huijareiden kalliiden unelmien maksumiehinäkö me vastoin parempaa tietoamme ja tahtoamme toimimme juuri siksi, ettemme muista laskea joka erälle sormeamme ja kysyä: miksi tämä on näin? Yli-Huttulan kirjoista puuttuvat kaikki ne peruselementit, mitkä kirjoista tekevät yleensä edes kohtuumielessä - subjektiivisuudestaan huolimatta rehellisiä ja tosia - niin että hirvittää.

Niille ei ole vastavoimaa eikä todellisia ongelmia ja vastakkainasetteluja paljastavia kysymyksiä esitetä. Kirjat saavat siksi rauhassa esittää, todeta ja väittää mitä haluavat. Ne eivät ole sanan varsinaisessa merkityksessä totta - sen hän ja hänen fiksut sekä koulutetut kokoomuslukijansa toki hyvin tietävät - tai vakavasti otettavaa tekstiä mistään muusta kuin jonkun oletuksista ja tyhjänpäiväisistä mielipiteistä; lähteet ovat samanmielisistä koottuja.

Entä ideologia? Onko sitä? Mikseivät he puhu tästä julkisuudessa enemmän ja siitä, mistä nämä ajatukset tulevat ja mitä ne ovat aiheuttaneet maapallolle? Jos vertaa esimerkiksi SDP:n puheenjohtajien retoriikkaa ja aatteellisuutta puoluekokouksen linjapuheissa, huomaa eron niiden voimassa kokoomuksen vastaaviin. Sosialidemokraattinen puolue on lähes ainoa suomalainen puolue, joka perustuu varsinaiseen aatteeseen ja ideologiaan. SDP:n ideologia on sosialidemokratia, kun taas esimerkiksi kokoomus määrittelee itsensä epämääräisesti keskustaoikeistolaiseksi kansanpuolueeksi, jolle liberalismi ja mahdollisuuksien tasa-arvo ovat tärkeitä asioista.

Kun puhutaan vapaudesta ja valinnanvapaudesta, se ei tarkoita sitä, että vapautuisimme vastuusta toisiamme kohtaan ja antaisimme niille, joilla jo on, vapauden tehdä mitä haluavat niiden kustannuksella, joilla vapautta ei ole. Ja jos joku vielä tosissaan uskoo, että markkinavoimat on väistämättömiin lainalaisuuksiin perustuva taloudellinen mekanismi, minkä nimeen kokoomuslaiset, etunenässä porvareiden pelastavaksi enkeliksi kutsuttu Sauli Niinistökin vannovat, kannattaa katsoa mm. Oscar-palkittu tv-dokumentti "Inside Job" (USA 2010). Ohjelmassa näkyy ällistyttävällä tavalla se, miten suunniteltua ja häikäilemätöntä rikkaiden rahanteko tavallisten ihmisten kustannuksella voi olla maailmanlaajuisesti ja millaisia miljardivoittoja he markkinavoimien nimellä lähes rikollisesti tahkoavat.

Professori Robert Skidelsky näyttää teoksessaan "Keynes, Return of Master," että keynesiläinen kapitalismi tuotti verrattomasti paremmat tulokset lähes kaikilla talouden mittareilla mitattuna. Mutta markkinatalouteen sekin perustui. Englantilaisen taloustieteilijä John Maynard Keynesin oppien mukaan hallitukset toimivat suhdanteita vastaan ja tasoittivat niiden vaikutuksia manipuloimalla kysyntää joko verotuksen tai valtiontilausten kautta. Tuloksena oli paitsi tehokkaampi kapitalismi, myös täystyöllisyys ja tasa-arvoisempi yhteiskunta.

Politiikka on tekoja - eikä niitä muuta miksikään valheelliset propagandapuheet ja mielikuvilla kikkailu, kuten kokoomus tekee jatkuvasti äänestäjiään hämäten.  Kokoomuksen sokeus ja siitä johtuva epä-älyllinen näköharha menneisyyteen on käsittämätöntä, olkoonkin että se on tarkoituksenmukaista ja valheellista. Hegelin mukaan tällainen subjektiivisuus ei kelvannut moraaliasetelmiemme pohjaksi yksinkertaisesti siitä syystä, että hyvistä aikeistaan huolimatta ihmiset tekivät pahaa. Hegel hylkäsi ajatuksen, että tekopyhyydessä tajunnan kunnioitus velvollisuutta ja hyvettä kohtaan olisi se naamio, jonka taakse oma tietoisuus piilotetaan sekä itseltä että muilta. Ranskalaisfilosofi Michel Foucaultin "Don Quijote" hahmotteli renessanssin maailmaan negatiivin, jossa kirjoitus oli lakannut olemasta maailman proosaa, samankaltaisuudet ja merkit olivat purkaneet aikaisemman liittonsa, samanlaisuuksista oli tullut pettäviä ja ne muuttuivat harhanäyiksi ja houreiksi:

"Asiat pitäytyvät itsepintaisesti ironisessa identiteetissään. Ne ovat enää vain sitä, mitä ne ovat. Sanat seikkailevat umpimähkään vailla sisältöä tai samankaltaisuutta, joka täyttäisi niiden tyhjyyden. Ne eivät enää ole merkkejä asioista vaan uinuvat kirjojen lehtien välissä pölyn peittäminä. Magia, joka teki maailman arvoituksen selvittämisen mahdolliseksi paljastamalla salaiset samankaltaisuudet merkkien alta, kykenee vain selittämään houreisesti, miksi analogiat aina pettävät. Oppineisuus, joka luki luontoa ja kirjoja ainutlaatuisena tekstinä, on alennettu harhakuvaksi; kirjojen kellastuneille sivuille painetuilla kielen merkeillä ei ole enempää arvoa kuin niiden edustamalla joutavalla sepitteellä. Kirjoitus ja asiat eivät ole samankaltaisia. Don Quijote seikkailee umpimähkään niiden välillä."

Kyse on semanttisesta huijaamisesta asioiden tarkoituksia ja merkityksiä vaihdellen suuntaan jos toiseenkin; julkisuudessa puhutuilla asioilla on eri merkitys kun niitä tehdään ilman valvovaa silmää suurelta yleisöltä piilossa. Kyse on siis valheen eri muodoista. Kun katsotaan millaista politiikkaa kokoomus oikeasti tekee esimerkiksi eduskunnan valiokunnissa, on se yhtä kaukana heidän aina vaalien alla toitottamasta "mahdollisuuksien demokratiasta" kuin Trump totuudesta, elleivät he tarkoita sillä mahdollisuuksien pitämistä "demokraattisen sentralismin" nimissä tiukasti niillä, joilla sitä jo on riittämiin.

Otetaan kaksi esimerkkiä tällaisesta politiikasta.

Ensinnäkin se, jolla on eniten valtaa ja voimaa, on oikeassa. Esimerkiksi kokoomuksen ajama Helsingin tekemä Lounais-Sipoon maiden pakkolunastus oli yksi lukemattomista esimerkeistä vahvemman poliittisesta vallasta, jonka oikeus siunasi.

Toiseksi viime laman aikaan kokoomus tarjosi lääkkeeksi työvoimaongelmiin sitä, että kaikki alkaisivat yksityisyrittäjiksi. Se oli kokoomuksen mielestä oiva lääke työvoimapulaan, vaikka se käytännössä merkitsisi yritysten voittojen kasvamista ja työntekijöiden oikeuksien ja palkkojen pienentymistä. Kokoomus haluasi, että kaikki ovat itsenäisiä yrittäjä; sairaanhoitajat, tarjoilijat, bussikuskit ja kaikki muutkin.

Käytännössä se tahtoi sanoa sitä, että työantaja vuokraa kilpailuttamisen jälkeen halvimmalla itselleen työntekijän, joka teki jopa alle minimipalkan samaa työtä kuin aiemmin, mutta maksaa itse verot ja sotunsa. Näin työntekijöiden palkat puolittuvat ja yhtiöiden voitot kaksinkertaistuvat kokoomuksen tarkoittamalla tavalla.

Hyvä esimerkki oli Aurinkomatkojen talvikauden 2011 lomalennoille portugalilaisen Hi Fly -yhtiön koneisiin ollut yritys palkata lentoemäntiä - ja stuertteja yrittäjiksi. Matkustamohenkilökunta olisi tehnyt koneissa töitä itsenäisinä yrittäjinä sen sijaan, että olisivat olleet lentoyhtiön palkkalistoilla. Suomen Lentoemäntä - ja stuerttiyhdistys SLSY kehotti jäsenistöään pidättäytymään yrittäjäsopimuksista. Liiton mukaan tarjotun yrittäjäsopimuksen ehdot alittivat roimasti matkustamohenkilökunnan yleissitovan työehtosopimuksen palkka - ja päivärahamääräykset. Lisäksi eläkemaksut olisivat jääneet täysin yrittäjän itsensä vastuulle maksettaviksi.

SAK:n lakimiehen Jari Hellstenin mielestä tarjousta ei voinut pitää hyväksyttävänä, koska se oli selvää hyväksikäyttöä. Arvioiden mukaan yrittäjän palkka olisi jäänyt jopa 50 prosenttia työehtosopimuksen alle, lisistä ja lentotunneista riippuen. Tällä tavoin yrittäjät aikoivat ulkoistamalla itsestään yrittämisen vastuun kokoomuslaisella yrittäjäystävällisellä työpolitiikallaan, kasvattaa voittojaan ja pienentää työttömyyttä, samalla kun he olisivat saaneet uusista yrittäjistä uusia äänestäjiä, joiden tulotaso olisi lähennyt työttömyysturvan tai toimeentulotuen perusosaa, eli noin viittäsataa euroa kuussa.

Kokoomuksen ykkösongelmana on aina se miltä se näyttää ei ideologia tai sen puute. Jos kokoomus näyttäisi siltä, mitä se oikeasti on esimerkiksi eduskunnan talousvaliokunnan- ja sosiaalivaliokunnan päätöksiä seuraamalla, se näyttäisi poliittisesti lähellä äärioikeistoa olevalta työnantajien käsikassaralta, missä määräykset lakien muuttamisesta tulevat suoraan elinkeinoelämän edustajilta eikä demokraattisesti valituilta edustajilta. Uutiset kokoomuksen joskus jopa lähes rikollisista kulissein takaisista otteista ovat huolestuttavia. Kumma ettei näistä kukaan puhu eikä varmasti puhu, sillä nämä tiedot ovat salaisia ja sitä politiikan kovaa ydintä, mistä ei puhuta, kun ei tiedetä eikä haluta tietää.

Vuonna 2011 kokoomus yritti heikentää vakuusturvaa vakuutusfirmojen eduksi Finanssialan, silloisen finanssialan keskusliiton ehdotuksesta. Ehdotus oli kuitenkin niin härski ja törkeä, että sitä vastustivat talousvaliokunnassa jopa kokoomuslaiset varsinkin, kun tuli tieto, että ehdotus oli tullut kokoomusministerille suoraan Finanssialan eräästä sähköpostista ja se esiteltiin ministerin ehdotuksena valiokunnalle sellaisenaan. Kyseessä saattoi olla jopa perustuslain rikkominen. Ihan samanlaisia näytelmiä olemme seuranneet viime aikoina yhdysvaltalaisia medioita seuraamalla Trumpin hallinnosta.

Otetaan kolmas esimerkki Jyrki Kataisen verolinjasta. Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen väitti Turun Sanomissa 1.2.2011 arvonlisäveron olevan käytännössä progressiivista verotusta. Hän viittaa ruoan, lääkkeiden ja joukkoliikenteen alennettuihin alv-kantoihin. Kataisen mukaan pientuloisimmat käyttävät suurimman osan tuloistaan näihin hyödykkeisiin, joten heidän veroprosenttinsa on käytännössä pienempi kuin suurituloisten.

Yrittäjien seminaarissa Silja Symphonylla Katainen oli perustellut arvonlisäveron korostuksia sillä, että on järkevämpää verottaa Harrikoita ja Niken lenkkitossuja kuin työtä. Pientuloiset kuluttavat tuloistaan lähes kaiken. Tämän takia he myös maksavat tuloistaan suhteessa enemmän arvonlisäveroa kuin varakkaammat ihmiset. Voimmekin todeta, että kulutusverotus on luonteeltaan lähinnä regressiivistä. Mitä varakkaampi olet, sitä pienemmäksi muodostuu verotustaakkasi kulutusveroissa.

Kataisen väite siitä, että alv-korotukset koskisivat vain ylellisyystuotteita, kuten Harrikoita ja Niken lenkkitossuja oli loogisesti ajateltuna seurauksineen järjenvastainen. Todellisuudessa verot peritään jokaisesta eurosta, jonka kuluttaja laittaa palveluihin tai hyödykkeisiin. Myöskään tiettyjen palveluiden tai hyödykkeiden, kuten ruoan, lääkkeiden ja joukkoliikenteen alennetut alv-kannat eivät tee arvonlisäverotuksesta sen progressiivisempaa. Hetemäen verotyöryhmälle jätetystä selvityksestä kävi ilmi, että alennettujen alv-kantojen vaikutukset tulonjakoon olivat lähes olemattomat.

Arvonlisäkanta olisi Kataisen ehdotuksen jälkeen ollut silloin Suomessa maailman korkein. Katainen antoi ymmärtää tavalliselle kansalle puhuessaan säilyttävänsä sekä hyvinvointiyhteiskunnan että toimivansa oikeudenmukaisesti, mikä sanoina oli totta mutta ei tarkoituksina ja aiottuina toimenpiteinä. Työn verotuksen pitäisi säilyä ennallaan, jos progressiivisuus haluttaisiin edelleen suomalaisen verojärjestelmän selkärankana. Tämän lisäksi meidän olisi verotettava ankarammin niin suuria omaisuuksia kuin pääomiakin; tämä oli ennen kaikkea oikeudenmukaisuuskysymys.

Otetaan neljäs esimerkki kokoomuksen yhdeksi vaalitavoitteekseen kevään 2011 eduskuntavaaleissa julistamasta paikallisesta sopimisen lisäämisestä. Puolue perusteli tavoitettaan hyvien käytäntöjen edistämisellä sekä työhyvinvoinnin lisäämisellä. Mutta työehtosopimus tarkoittaisi sen jälkeen sitä, että se olisi tyhjä paperi, jolla ei olisi mitään merkitystä, koska työnantaja saisi maksaa työntekijälle millaista palkkaa haluaisi vedoten aina omaan maksukykyynsä ja haluunsa työntekijän antamasta panoksesta tai palkkatoiveista välittämättä. Työntekijä saisi kokoomuksen mallissa valita yleissitovan työehtosopimuksen ja paikallisesti sovitun mallin väliltä. Ehdotus vaikuttaa pintapuolisesti hyvältä, jopa työntekijän valinnanvapautta lisäävältä, mutta se vaatii silti syvempää tarkastelua.

Nykyisen mallin vahvuutena voidaan pitää sitä, että heikosta neuvotteluasemastaan huolimatta työntekijöille taataan pakottavan työlainsäädännön sekä yleissitovien työehtosopimusten turva. Jokainen työntekijä voi luottaa siihen, että heillä on oikeus lomaan ja työstä maksetaan ainakin kohtuullista palkkaa. Nykyinen järjestelmä takaa myös sen, että työntekijä ei joudu painostuksen kohteeksi työehdoista. Kokoomuksen työreformissa paikallinen sopiminen syrjäyttäisi yleissitovan työehtosopimuksen.

Tällainen malli voisi toimia suurissa yrityksissä, joissa työntekijät ovat vahvasti järjestäytyneitä ja heillä on neuvotteluvoimaa. Pienissä yrityksissä työntekijöillä ei ole tällaista etulyöntiasemaa. Tällöin paikalliset työehtosopimukset muodostuisivatkin lähinnä työnantajien tahdon mukaisiksi. Työllistyäkseen työntekijä joutuisi hyväksymään itselleen esimerkiksi pienemmän palkan tai heikommat lomaehdot ja oikeudessa vetoamisesta yleissitovaan työehtosopimukseen tulisi kuollut kirjain.

Mutta mikä kokoomusta tänään johdattaa jälleen puolueen oikeistosiiven avittamana persu-johtoisen (kokoomus+kd-apupuolueena) porvarihallituksen syliin? Puolueen koko ajan vahvistuva pelko äänestäjien liukumisesta äärioikealle. Tämä on se pyhä totuus, josta kaikki kokoomusvaikuttajat yhteen ääneen vaikenevat, sillä vaaleissa kyseessä olisi noin 5-8% menetys, jos asiasta puhuttaisiin julkisesti ja puolue palaisi ahtaaseen omaan rakoseensa poliittisen kentän äärilaidalle. Tai näin se oli aiemmin. Nyt tilanne on muuttunut päinvastaiseksi ja kokoomus tiputtuaan gallupeissa johtopaikoilta, mitä puolue ei siedä ja mikä tekee kokoomuslaiset hermostuneeksi, tarvitsee juuri nuo äänet kivutakseen takaisin ykköspuolueeksi.

Siksi kyseessä on manipulointi, valehtelu ja markkinointi, mitkä kokoomuspolitiikassa ovat yksi ja sama asia sekä välttämätön pahe, joka käytännössä muuttuu hyveeksi samalla tavalla, kuin esimerkiksi Aldous Huxleyn Uudessa uljaassa maailmassa hallinto perustui ohjailemiseen; ihmisen oletettiin olevan tässä satiirisessa utopiassa itsekeskeisyyteen taipuvainen nautinnonhaluinen olento, jonka sai tekemään käskystä, uhkauksesta ja pakottamalla mitä hallitsijat itse kulloinkin halusivat.

Kokoomuksessa ja erityisesti sen oikeistosiivessä on ollut äänensävyjä, jotka ovat samoja kuin Yhdysvalloissa, missä ihmiset ovat ottaneet hyväntekijän roolin, sillä valtio ei siihen kykene, vaikka verrattuna Suomeen molempien maiden julkiset sektorit ovat yhtä isot suhteessa bruttokansantuotteeseen. Samalla rahalla suomalaiset saavat ilmaisen koulutuksen, terveydenhuollon ja voivat viedä lapsensa päiväkotiin, kun USA käyttää triljoonansa (tuhat miljardia) sotimiseen ja varustelumenoihin, vaikka samanaikaisesti yli 50 miljoonaa ihmistä elää vailla minkäänlaista mahdollisuutta päästä sairastuessaan hoitoon.

Vaikka hyväntekeväisyydessä liikkuvat summat ovatkin Yhdysvalloissa miljardeja, ne eivät voi millään korvata valtion jättämiä aukkoja. Suomessa ja muualla Euroopassa on käyty sosialidemokraattien syöksykierteen alettua keskustaoikeistolaisten puolueiden, kuten kokoomuksen piirissä koko 2000-luku keskustelua "Suuren yhteiskunnan mahdollisuudesta", jossa valtio ajettaisiin alas ja ihmiset ottaisivat sen tehtävät harteilleen. Tämä kuulostaa vain toiselta tavalta sanoa, että tulevaisuudessa valtiolla ja kunnilla ei ole varaa huolehtia hyvinvointipalveluista, joten yksilöiden on otettava vastuuta itse.

Kokoomukselle tärkeintä on siis se, miltä se näyttää kulloinkin valitsijoiden silmissä, ei muu, sillä kokoomusaate ei varsinaisesti ole ideologia vaan sekoitus konservatismin eri muotoja. Siksi kokoomus on olemukseltaan olemukseton. Aidon oikeistolaisen konservatismin 1900-luvun konservatiivit kokivat Ranskan Suuressa Vallankumouksessa syntynyttä radikalismia vastaan syntyneenä liikkeenä, jonka suunta oli päinvastainen kuin ihmisestä vapaana yksilönä valistuksesta toivonkipinän imeneessä poliittisessa radikalismissa, eli vallitsevien olojen ja harvojen etuoikeuksien säilyttäminen ja suuren väestön tasavertaisuuden ja taloudellisten tasa-arvopyrkimysten voimakas vastustaminen Ranskan Suurta Vallankumousta arvostelleen Edmund Burken hengessä. Burken mukaan vallankumous johti kaaokseen.

Sen sijaan konservatiivisen kehityksen tuli hänen mukaansa nojautua kansakunnan menneisyyteen, identiteettiin ja perinteisiin. Myös muodissa tuolloin olleen Hegelin näkemykset kansakunnasta ja valtiosta sekä kansan moraalista vaikuttivat oikeistolaisen konservatismin syntyyn. Sen mukaan valtion ja kansakunnan kokonaisetu menee aina yksilöllisten vapauksien edelle myös taloudellisissa asioissa. Kokoomuksen juuret ovat samassa räyhähenkisessä oikeistolaisuudessa kuin IKL:nkin vaikka asioista ei julkisesti haluta puhua.

Vasta vuoden 1934 jälkeen kokoomus alkoi ottaa selvää pesäeroa IKL:ään nähden. Näistä asioista eivät kokoomuslaiset kirjoittajat puhu tietenkään mitään. Esimerkiksi Tuomo Yli-Huttulan kokoomuskirjojen ohella pitäisi kuitenkin lukea saadakseen laajemman kuvan henkilöistä ja taustoista sanomalehtimiesmäisesti kirjoitetun kirjan rinnalla, kuten esimerkiksi Risto Uimosen "Iiro Viinanen: Henkilökuva" (Minerva 2010) ja verrata niitä toisiinsa.

Silloin huomaa tärkeän eron ja miksi Yli-Huttulan entinen esimies painii omassa luokassaan politiikasta kirjoittaessaan. Hänellä ei näet ole koko ajan sisäpiirin kokemusasiantuntijana oma lehmä omassa ja oma agenda toitotettavanaan, vaan hän kykenee erottamaan jyvät akanoista, mitä Yli-Huttula ei hurmahenkisessä vauhtisokeudessaan osaa tai uskalla.

Se herättää tärkeän kysymyksen: Onko kirja tehty tilaustyönä osana laajempaa kokoomuslaista imagokampanjaa? Yli-Huttula kuuluu puolueen vallassa olevaan liberaalisiipeen ja on Niinistön kaveri. Tässä on kokoomuslaisen tiedon ja totuuden perimmäinen ongelma; se ei ole paljon muuta kuin väitteitä ja mielipiteitä totuudesta piittaamatta.

Kirja on politiikkaa seuraavalle ja sitä sohvalta ajan kuluksi harrastavalle kivaa luettavaa - ei paljon muuta. Sitä samaa helposti nieltävää ja uskottavaa tekstiä, jota sanomalehdistä tai mainostoimistojen meille tarjoilemista herkkupaloista voimme joka päivä oman päämme menoksi nauttia ja luulla itse oivaltavamme kaiken sen seasta sen, mitä meille totuutena kulloinkin yritetään väittää.

Tämä on myös yksi syy, miksi minä kirjoitan ensi vuonna ilmestyvän kirjan Kokoomusesseet - mitä Lauri Ingman sanoisi nykykokoomusretoriikasta? Tutkin esseissäni nykykokoomusretoriikkaa (Kulttuuriklubi 2022 ISBN: 978-952-6668-10-9):

"Syyskuun 26. päivänä vuonna 1925 oli Tampereen Suomalaiselle klubille kokoontunut arvokas herraseurue kuuntelemaan entisen kokoomusjohtajan ja pääministerin sekä tulevan arkkipiispan, Lauri Ingmanin suorasukaista puhetta puolustuspolitiikasta. Ingmanin puhe oli sen ajan mittapuissa "rautaa alusta loppuun asti" kun hän jylisi kuuntelijoille: "Bismarck on lausunut sen ajatuksen, että valtiomieheltä ennen kaikkea vaaditaan juuri kykyä arvostella, miten muut määrätyissä olosuhteissa tulisivat menettelemään. Valitettavasti kokemus osoittaa, ettei tämä ole erityisen helppoa, mutta että sen sijaan rakentaminen liian optimistisiin olettamuksiin hyvinkin helposti vie perikatoon.". Ingman itse piti Tampereen puhettaan niin merkittävänä, että julkaisi sen puheitaan sisältävässä "Poliittisia suuntaviivoja"-kirjassaan ensimmäisenä. Mitä hän olisi sanonut nykykokoomusretoriikasta ja pääministerin paikalta Brysseliin Eu-komissaariksi siirtyneen Jyrki Kataisen jäähyväispuheesta tai puheista ja julkisista esiintymisistä Alexander Stubbin, Petteri Orpon, Jan Vapaavuoren, Elina Lepomäen, Susanna Kosken, Juhana Wartiaisen, Wille Rydmannin, Paula Risikon, Sirpa Pietikäisen ja Kai Mykkäsen sekä Antti Häkkäsen kohdalla? Aatehistoriaa opiskelleen ja retoriikkaan erikoistuneen toimittaja ja kirjailija Harald Olausenin kuudes esseekokoelma pohtii 2000-luvun merkittävimmäksi poliittiseksi muutosvoimaksi nousseen kokoomuksen sanojen ja tekemisten välistä ristiriitaa politiikassa, ja mihin se on johtanut itse puolueessa".