Presidentin ulko-ja turvallisuuspoliittinen vallankaappaus puhututtaa!

Teksti Harald Olausen

"Onko Suomesta tulossa Nato-jäsenyyden myötä presidenttivaltainen, virkavaltainen turvayhteiskunta? Seuraavalta presidentiltä odotan enemmän kunnioitusta parlamentarismia kohtaan". Näin kysyi entinen pääministeri ja Sdp:n puheenjohtaja Paavo Lipponen Suomen Atlantti-seuran järjestämällä Nato ja Suomen ulkopolitiikan pitkä linja-teemaisella luennolla 25.6. 2023

Tänään huomaa miksi alkaa kaivata Paavo Lipposta ja on todella pahoillaan siitä, ettei hän tullut aikoinaan valituksi maan presidentiksi. Lipponen oli jyrähtelyissään kuin kansakunnalle aina silloin tällöin piiskaa tarjonnut isä, mutta puheissaan ja teoissaan aina yhtä myös ehdottoman varmasti kansanvallan puolelle asettunut ja maata yhdistänyt luotettava poliitikko.

Arvostan Lipposta aivan erityisesti yhdestä syystä: Hän on perehtynyt syvällisesti eurooppalaisuuteen ja eurooppalaiseen kulttuurin (mm. arkkitehtuuri), ja kirjoittanut Stephen Toulminin upeaan kirjaan Kosmopolis- miksi uusi aika hukkasi humanismin perinnön? (WSOY 1998) laajaa sivistystä osoittavan tyylikkään esipuheen, ja ottanut omalle firmalleen saman nimen Cosmopolis.

Viimeksi tapasimme Lipposen kanssa Elitessä, kun olimme professori Timo Airaksisen Bazar-kustamon lounaalla. Lipponen on suomalaisena politiikkona harvinaisuus ja ainutlaatuinen vanha jäärä. Paavo Lipposta on ollut ikävä monesta muustakin syystä. Muistan Lipposen aikoinaan lähes ainoana demarina vastanneen koko puolueen sivistyksen määrää ja laatua. Lipposen kanssa pystyi puhumaan syvällisiä niin filosofiasta taiteista kuin erityisesti aatehistoriasta. Lipposessa oli potkua.

Lipposessa on myös valtakunnantason poliitikolle tarvittavaa valtiomieskarismaa sen lisäksi, että hänessä elää vahvana kaksi toisiaan täydentävää identiteettiä; hän on puheissaan yhtä velmu koulupoika kuin aikoinaan Kuopiossa kouluaikoinaan ja yhä edelleenkin vanhan toimittaja-ammattinsa mukaisesti tereävä kirjoittaja ja loistava puhuja.

Lipposessa on myös ihailtavaa se pragmaattisen julma machiavellismi, jolla hän johti kahdeksan vuoden vaikeina aikoina maan pääministerinä ja sdp:n puheenjohtajana lähes konkurssissa ollutta maata siitä huolimatta, että hänellä oli vaivoinaan kolme rääväsuista ja vallanhimoista sekä eripuraista ja medioiden kanssa Lipposta vastaan vehkeillyttä naista; Tarja Halonen, Arja Alho ja Liisa Jaakonsaari.

Lipponen tuli paljastaneeksi Atlantti-seuran puheessaan paitsi istuvan prisidentin ulkopoliittisen vallankaappauksen että myös nykyisen porvarillisen hegemonian itsevaltiuden. Suomessa puhutaan ja katsotaan asioita nykyisin kokoomuslaisten silmälasien lävitse. Lipponen löylytti verbaalisesti kunnolla istuvan presidentin lisäksi kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpoa ja Marinin hallituksen mitäänsanomatonta Eu-poliitiikkaa ja ihan syystäkin.

Niinistön kausi lähenee loppua ja nyt alkaa olla aika poliitikkojen avoimesti haastaa maata pitkään hallinnut kokoomuskonsensus. Kokoomus on ollut vaikea pala sdp:lle Lipposen jälkeen. Nyt maa alkaa olla pikkuhiljaa kokoomuslaisempi kuin mitä puolue uskalsi edes hurjimmissa unelmissaan 1970-luvulla Pentti Sillantauksen ja Pentti Poukan puheissa ja kirjoituksissa kuvitella. Vasemmisto on edelleenkin heikko ja sen poliitikot muutamaa harvaa poikkeuksetta lukuun ottamatta melko keskinkertaisia.

Kokoomuksella menee lujaa ja sillä on hyvä imago, ja sitä vahvistaa puolueen riveistä nousseen arvostetun presidentin suuri kansansuosio. Niinistö on onnistunut siinä, missä vasemmistopresidentit eivät: olemaan koko kansan presidentti ja maan isä, johon luotetaan ja jonka näkemyksiä asiasta kuin asiasta arvostetaan – varsinkin Venäjään ja presidentti Putiniin liittyviä aina Yhdysvaltoja myöten.

Kokoomuksesta on tullut se pienin paha ja yleispuolue, johon pragmaattisesti politiikkaan suhtatuvat liikkuvat äänestäjät luottavat. Rihtniemi kehui jo vuonna 1959 kokoomuksen perustajien olleen kaukonäköisiä luomalla perustan yleispuolueelle: "Yleispuolueen aseman vahvistuminen tapahtuu, niin kuin on nähty, yhteiskuntarakenteen muutoksen seurauksena."

Mutta Niinistön liiallinen vallanhimo on ollut koitua puolueen Akilleen kantapääksi. Juuri tähän arkaan kohtaan sivaltaa tarkasti ja tarkoituksellisesti Paavo Lipponen Atlantti-seuran eilisessä puheessaan. Asia, mistä ei julkisesti uskalleta puhua on Kokoomuksen sekä Sauli Niinistön onnistunut vallankaappaus kulisseissa ulkopolitiikan hoidossa.

Juuri se mahdollisti Kokoomuksen tärkeimmän ja pitäaikaisimman vailla toteutusta jääneen tavoitteen toteutumisen, eli Suomen liittämisen lopullisesti lännen etuvartioksi naton jäsenenä. Näin ei ollut vielä muutama vuosi sitten, kun Niinistö ärähti kesällä 2020 hallituksen tavasta sivuuttaa hänen mielipiteitään ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyvissä kysymyksissä.

Niinistön mielestä presidentti johti ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa yhdessä hallituksen kanssa. Ukrainan kriisin alettua Niinistö ikään kuin kaappasi ulko- ja turvallisuuspolitiikan hoidon itselleen hallitukselta puolustusvoimien komentajan avulla. Niinistö käytti silloin tekosyynä Venäjän-pakotteita, jotka olivat hänestä ulkopoliittisia ja kuuluivat hänen mielestään presidentin alaisuuteen.

Marinin kutsumatta jättäminen Zelenskyn Suomen-vierailulla oli presidentin kosto Marinin Hornet-lausunnoista, mutta osoitti samalla myös sen, miten pikkumainen voi vallanhimossaan turhautunut presidentti olla sekä sen, että presidenttikisan asiasyyttelyvaihe alkaa kunnolla - kiitos Lipposen alkulaukauksen.

Lipponen oli aikaisemmin hiljaa, vaikka tiesi hyvin Niinistön vehkeilyjen taustat. Lissabonin sopimuksen mukaan EU-asiat oli päätetty Niinistön harmiksi hallituksen ja eduskunnan tehtäviksi. Suomen osallistumisesta EU:n pakotteisiin tehtiin päätökset EU-ministerivaliokunnassa, johon Niinistö ei kuulunut.

Presidentti ei antanut periksi vaan sai käännettyä hallituksen ja eduskunnan kannalleen niin, että EU-pakotteita alettiin käsitellä myös tasavallan presidentin johtamassa utvassa eli ulko-ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa. Lipponen sohaisi Niinistölle ja Kokoomukselle eilisessä puheessaan arkaan paikkaan.

Kyseessä on perustuslaillinen kaappaus, jota voi lähinnä verrata aikoinaan Ruotsin kuninkaan Kustaa III:sen valtiopäiviltä vallan kaapanneeseen käskyyn. Mutta mikä tärkeintä: Lipponen näytti myös sen, että sillä on väliä millainen johtaja valitaan maalle, kansanvaltainen vai autoritaarinen?

Lipponen ajoitti taas kerran ärähtelynsä oikeaan aikaan. Juuri nyt ollaan etsimässä puolueille presidenttiehdokkaita ja pelikenttä on vielä melko tyhjä. Olen aiheesta aiemmin kirjoittanut kirjassani Kokoomusesseet – mikä Kokoomusta vaivaa? luvussa Miten ovelasti Suomi ujutettiin natoon (Kulttuuriklubi 2022), Kirjaa voi lukea ilmaiseksi kustantajan sivuilla osoitteessa:www.kulttuuriklubi.com.