Proustilainen muisto ja muistamisen vimma

Teksti Harald Olausen

"Muistamisen vimma on moniulotteinen esseetutkielma muistamisen ja unohtamisen välisestä vuorovaikutuksesta. Kuuden kaunokirjallisen teoksen analyysi keskustelee psykologian, sosiaalitutkimuksen ja aivotutkimuksen kanssa muodostaen rikkaan kokonaisuuden. Muistia luodataan esimerkiksi Marcelin Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan kautta."

-Marja Saarenheimo Muistamisen vimma (Vastapaino 2012).

Väestön vanhenemisen myötä muistamisesta on tullut tärkeä osa toimintakykyistä vanhenevaa maailmaa. Siksi on hyvä lukea Marja Saarenheimon kirja Muistamisen vimma. Saarenheimo on osaavaa tieteentekijä mutta myös hyvä kirjoittaja. Asia, mikä ei ole aina tieteen maailmassa ihan selvä juttu. Kaikki kun eivät ole valitettavasti Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian emeritusprofessori Timo Airaksisen tapaan lahjakkaina maailmankansalaisina myös koko ajan uutta luovia sanaseppoja.

Airaksinen kirjoitti DigiVallilaan 19 kirja-arvostelua, jotka olivat usein paljon parempia kuin itse käsitellyt teokset. Kirjoituksista julkaistiin kirja Lukea Kirjoittaa Ymmärtää – kirjallisuuden puolesta (Robustos 2023): "Onko kirjallisuuskritiikki Suomessa kriisissä, kuollut vai uuden ajan kynnyksellä? Filosofi, professori Timo Airaksinen avaa keskustelun kritiikeistä ruotimalla 19 viime vuosina julkaistua teosta. Kirjoittaa, lukea, ymmärtää näkee kirjallisuudessa merkkejä elämysteollisuudesta, joka ympäröi meitä kaikkialla. Elämyshakuisuus vaikuttaa myös kirjojen kirjoittamiseen."

Airaksisen kirjaa kannattaa lukea samaan aikaan kun Marja Saarenheimon kirjaakin, jonka erityinen arvo on sen vapaassa esseemäisessä muodossa, jolloin se kykenee kiinnostavalla tavalla jatkuvasti ylläpitämään lukijaystävällisesti sisäistä dialogia itsensä ja aiheensa kanssa vielä niinkin pitkän ajan jälkeen kuin se tekee. Heti alussa hän muistuttaa lukijaansa, joka ei edes välttämättä ole unohtanut, vaan ei tiedä, antiikissa tunnetusta tarinasta hyvämuistisesta runoilija Simonideesta:

"Simonides oli kutsuttu juhlaviin pitoihin. Kesken ruokailun palvelija ilmoitti, että palatsin ovella odotti kaksi viestintuojaa, joilla oli tärkeää asiaa runoilijalle. Tämä poistui pöydästä, mutta ei löytänyt ovelta ketään. Hänen poissa ollessaan palatsin katto äkkiä sortui ja murskasi alleen kaikki pöydän ympärillä istuneet. Tuho oli täydellinen. Yhtään juhlavierasta ei olisi kyetty tunnistamaan, ellei Simonides olisi muistanut tarkalleen, millä paikalla kukin ruokailija oli istunut."

Edellä oleva vetävä alku jatkuu läpi koko kirjan ja innostaa erityisesti niitä lukijoita, jotka aiheellisesti epäilevät kaikkea ympärillään pysyviksi totuuksista julistetuttuja totuuksia. Asia, mikä yleensä paljastuu ikävästi yleisölle vasta yhteiskuntia ravisuttavien kriisien keskellä. Heino Nyyssönen esittelee näitä asioita pohtineen Hayden Whiten (1928-2018) ajatuksia Kia Lindroosin ja Suvi Soinisen toimittamassa teoksessa Politiikan nykyteoreetikkoja (Gaudeamus 2008).

Vuonna 1966 White julkaisi arvovaltaisessa History and Theory - lehdessä esseen Burden of History. Jo tämä kirjoitus loi asetelmat ja asetti historiantutkimukselle haasteen, josta White tunnetaan. White esitti historian tunkkaisena ja konservatiivisena tieteenalana, jonka edustajat eivät olleet huomanneet kahtiajaon tieteeseen ja taiteeseen vanhentuneen. Erottelu perustui väärinkäsitykseen positivististen tiedemiesten ja romantiikan taiteilijoiden välillä.

Historian sijaan White arvosti kirjallisuuden ja erityisesti modernistien tapaa esittää mennyt. Esimerkiksi James Joyce, Henrik Ibsen tai Thomas Mann onnistuivat tavoittamaan kaunokirjallisilla töillään jotain hyvin olennaista menneestä aikakaudesta. Historian tutkimus tuotti puolestaan keinotekoista järjellisyyttä sinänsä absurdiin maailmaan. ihmisen muistin avulla luoma moraali oli pelkkä valhe, jossa historia kahlitsi vaistot, esti toiminnan ja muutti ihmiset pelkiksi varjoikseen.

Historia käytännössä rajoitti poliittista toimintaa saamalla ihmiset ajatteleman maailman olevan jo valmis. Menneisyyden ja nykyisyyden välillä näytti olevan kyseenalaistamaton jatkumo, joka oikeutti ja jopa velvoitti tulevaisuutta koskevat ratkaisut. Vaikka White ei maininnut sanaa nostalgia, esiin tuli kuitenkin eräänlainen menneisyyteen takertuminen ja menneessä eläminen. Lähtökohtana piti olla epäjatkuvuus ja kaaos; nykyisyys ei muistuttanut aiempia tilanteita.

Nämä ovat itse asiassa osittain samoja teemoja, joihin myös Michel Foucault tarttui myöhemmin kirjassaan Tiedon arkeologia (1969). White tähdensi vuonna 1966, että menneet tulevaisuudet ovat periaatteessa olleet yhtä avoimia kuin nykyisyyden tulevaisuuskin. Tärkeää on, miten tulevaisuuteen vaikuttava menneisyys ymmärretään. Historian olisi haettava ratkaisuja nykyongelmiin. Taiteen ja oman ajan tieteen asettamat kysymykset olisi silloin otettava vakavasti.

Yksi Marja Saarenheimon kirjan erikoisimmista piirteistä on siihen väistämättä kohdistuva kiinnostus siitä, miten hän tulkitsee muistelevan tajunnan maailmaan kirjasarjallaan Kadonnutta aikaa metsästämässä, jotka sain ylioppilaslahjaksi, luonutta (Otava 1977-) Proustia, jonka sanojen tavoin pikkusielut erehtyivät aina lähes kaikkien aikalaistensa suhteen, sillä he yrittävät sopeuttaa menneen kadonneen häivähdyksen omaan ummehtuneeseen näkemykseensä, eivätkä rakentaa omaa maailmaansa tulevan sisälle? 

Vastaus on enemmin kuin kohtuullisesti. Paikoin erinomaisen hyvin, tosin lainaamalla erään tunnetun tutkijan ajatuksia. Mutta olisin vielä painottanut Marcel Proustin (1871–1922) havainneen meidän tuntevan yhdessä maailmassa, mutta ajattelevan toisessa. Tajuamme näiden kahden maailman väliset samankaltaisuudet, mutta emme voi pyyhkiä pois välimatkaa.

Proustin merkitys mielen vapaudelle ja uudistuvalle ihmiskuvalle on edelleenkin valtava. Jörn Donnerin kirjan Paholaisen kasvot (Otava 1967) mukaan Bergmanin elokuvan aikakäsitykset viittaavat Strindbergiin, mutta myös modernin kirjallisuuden suuriin kertojiin, Proustiin, Joyceen ja Faulkneriin. Siinä on hänen mukaansa kysymys sisäi­sestä monologista ja "bergsonilaisesta aikakäsityksestä", surrealismista, unista, ajatusassosiaatioista ja dissosiaatioista.

Proustille mielikuvitus ja luova etsintä olivat muistamisen kuumaa ydintä. Kysymys on menneisyyden kuvien ja tunteiden välisestä ristiriidasta, kun niitä yrittää jälkeenpäin muistella. Marja Saarenheimo onnistuu juuri tässä kohtaa ylittämään itsensä ja tulkitsemaan Proustin sisäisen todellisuuden rakentumisen muistin ja mielleyhtymien avulla, melkein sillä samalla tavalla kuten alussa kerrotun hyvämuistisen runoilija Simonideksen tapauksessakin: "Jokin sinänsä vähätöinen aistimus tai ärsyke saattaa alkuun sisäisen tapahtumaketjun, jossa muistaja tunnistaa kuolemattomuuden idean."

Edvard S. Casey ulottaa taas katseensa pidemmälle pois totutusta ajatuksesta muistista passiivisena vaikutelmien ja havaintojen rekisterijöinä ja varastoijana, mikä on Saarenheimon mielestä kuin nykyajan runoton ilmiö, jonka hallitsevuudesta todistaa usko muistin periaatteelliseen luotettavuuteen menneisyyden peilinä. Näinhän ei tietenkään ole. Saarenheimo kirjoittaakin, että virheellisiä ja epäluotettavia muistikuvia pidetään pelkkinä harmillisina poikkeuksina säännöistä, sen sijaan että ymmärrettäisiin juuri niiden heijastavan muistin todellista olemusta. Taustalla vaikuttavat Caseyn radikaalit ajatukset aktiivisesta muistista.

Aktiivinen muistikäsitys antaa keskeisen aseman luovuudelle ja muutokselle; aktiivisten teorioiden mukaan muistaminen on aikaisempien kokemusten luovaa muuntelua, jossa mielikuvituksella on vähintään yhtä suuri rooli kuin mekaanisella mieleen painamisella ja palauttamisella. Siksi Proustin kertojaminä kuvailee laveasti muistikuvia, joita hänen unesta valveille säpsähtänyt mielensä tuottaa riippuen siitä, millaisesta unesta hän herää tai millaisessa asennossa hänen ruumiinsa kulloinkin lepää: 

"Kertojan ruumiin muisti saattaa esitellä hänelle peräkanaa monta huonetta, joissa se on nukkunut ja jopa jokaisen huoneen sängyn ominaisuudet, ovien kohdat, mahdollisen käytävän, minne antoivat ikkunat, mihin ajatukseen olin siellä nukahtanut." Saarenheimon esittelemä proustilainen käsite "tahaton muisti", mikä on komlepksinen ja moninapainen, mutta venyy ja paukkuu, on muuntautumiskykyinen sekä altis erilaisille arjen häiriöille, ja elää pikku tapahtumista ja aistimuksista, jotka sellaisinaan, yksittäisinä episodeina ovat painuneet unohduksiin: 

"Ne palauttaa tyypillisesti mieleen jonkin nykyhetken tapahtuma tai aistimus, jonka ansiosta kaksi ajallisesti etäistä hetkeä äkillisesti kytkeytyy toisiinsa muistajan mielessä." Ei mikään ihme, että monet Proustia lukeneet kokevat kirjasarjan viihtyisänä majatalona, jonne on aina mukava silloin tällöin poiketa. Minä puhuisin enemmänkin "Proustin kirjasarjasta sarjana benjamilaisia undeground-elokuvia", joita on aina silloin tällöin mukava katsella muistin virkistämisestä. Samalla vetäisin lopullisesti tieteen ja taiteen välisessä hetteikössä yhtäläisyysviivat unen ja muistin välille. Molemmissa olet aidoimmillaan oma itsesi.

Kirjallisuus on meidän yhteinen mutta oikutteleva muistimme ja unemme. Ruotsalainen kirjailija ja kirjallisuustutkija Olof Lagercrantz muistutti kirjassaan Proustia lukiessa (Otava 2007), että se mitä Proust yritti selittää ei ollut mennyt aika vaan todellisuus, joka oli vapauttanut itsensä ajan kuristavista ja ahdistavista säännöistä ja samalla myös kuolemasta. Lagercrantz lanseerasi julkisuuteen oman terminsä, jo mainitun "tahaton muisti", jota tosin piti Proustin kohdalla hieman liioiteltuna.

Lagercrantzin mukaan yksittäinen tapaus, joka tapahtuu vain kerran, kuihtuu kuin kasvi, joka kiskaistaan mullastaan ja jolta evätään kastelu: "Jokin tietty maku, tuoksu, näkymä tai ääni sen sijaan voi virittää sillan nykyhetkeen ja menneen tapahtuman välille, ja samalla aika tavanomaisena kelloon ja kalenteriin liittyvänä ilmiönä menettää merkityksensä. Ilmiö on monelle tuttu: taianomainen hetki, jolloin äkkiä muistaa jotain kauan sitten unohtunutta." Proustilainen muistaminen on Saarenheimon kielessä vähintään yhtä läheistä sukua unohtamiselle kuin muistamiselle:.

"Proustilaista muistoa luonnehtii joukko ominaispiirteitä. Yksi niistä on, että muisto pulpahtaa mieleen odottamatta, vaikka sitä koskeva tapahtuma on jo kauan sitten unohtunut. Tyypillisesti muisto liittyy johonkin lapsuuden aikaiseen tapahtumaan. Sen käynnistää jokin ulkopuolinen ärsyke", Saarenheimo kirjoittaa. Proustilaiseen muistoon liittyy yleensä myös voimakas kokemus menneisyyden uudelleen elämisestä ja sitä seuraava odottamattoman ilon ja onnen tunne, kuin vapautuminen itsestään. 

Proust itse vähätteli kirjansa kertojan suulla älyllisiä ponnistelujaan muistojensa tavoittamisessa. Mutta Proustin omintakeisuutta ylistävä Lagercrantz suitsuttaa juuri tätä kykyä: "Se ei ole uponnut sielunmanner, jonka tiedostamaton muisti luo uudelleen erilaisten Madeleine-leivosten avulla, vaan se on väsymättömällä ahkeruudella ja ylivertaisen älyn voimalla luotu taideteos." Saarenheimo muistuttaa: Kadonneen ajan metsästyksessä kohteena oli subjektiivisesti muistettu elämä ja tarkastelijan omat mielenliikkeet. 

Hän kysyykin itseltään, mitä Proustilta voisi oppia ja vastaa: "Olemaan kiirehtimättä, kärsimään onnistuneesti, ilmaisemaan tunteita, olemaan hyvä ystävä, avaamaan silmät, rakastamaan onnellisesti, lukemaan itseään varten, rakastamaan elämää tässä ja nyt sekä laskemaan kirjan käsistään." Minä olisin valmis lisäksi väittämään Walter Banjaminin tavoin Proustia riivanneen (selkeä homojen tunnetuksi tekemä) sokea, hulluutta lähentelevä onnen kaipaus siitä todisteena Madeleine-episodi, jossa kirjan kertoja onnistuu lähes pääsemään sisälle onneen, joka muistuttaa maailmat ravistelevalla voimallaan jumalaista olotilaa.

Ranskalainen (homo)surrealistinen elokuvaohjaaja sekä oman aikansa yhdistelmä turhaa julkkista ala Hantta Krause ja hippusellinen piikikästä Oscar Wildeä ja julkisuudesta ja julkisuudessa elävää Andy Warholia, Jean Cocteau, näki Proustissa ihmisen sokean, mielettömän ja äärimmäisen onnenkaipuun. Se heijastui Cocteaun mukaan hänen silmistään, jotka eivät olleet onnelliset. Benjamin kirjoitti, että onnellisuutta oli kahta lajia: "Hymnistä ja elegistä onnea. Edellistä on ennenkokematon, saavuttamattomuuden huipennus. Jälkimmäistä taas ikuinen, vielä kerran, ikuinen alkuperäinen, ja ensimmäisen onnen elvyttäminen."

Benjaminin väite Proustista väsymättömänä minän pirunnyrkin purkajana on mielenkiintoinen, tuottaakseen yhä uudelleen kuvan, joka olisi tyydyttänyt hänen uteliaisuuttaan, ei hänen koti-ikäväänsä, sillä koti-ikävän raastamana hän makasi vuoteessa, ikävöiden samankaltaisuuden tilaan saavutettuun maailmaan, jossa olemassaolon todet surrealistiset kasvot pääsivät näkyviin. Tähän maailmaan kuului Benjaminin mukaan kaikki Proustille tapahtunut, samoin se hellävaraisuus ja hienotunteisuus, jolla se esitetettiin: 

"Ei koskaan eristetyn pateettisesti ja näkemyksellisesti, vaan etukäteen hyvin valmisteltuna, ja moninkertaisesti tuettuna, kantaen sisällään herkästi rikkoutuvaa, kallisarvoista todellisuuskuvaa." Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksen (1919) yksi mahdollinen opetus voisi olla se, että jos uskomme valheisiin, ne voivat avata ovia maailmoihin, joihin emme muuten pääsisi vain oman mielikuvituksemme varassa. Onko tähän matkaan parempaa tietä kuin elokuva? Tokkopa!