Public Figure – väärien profeettojen aika

Teksti Harald Olausen

Some on tämän päivän vitsauksista se kaikkein vaikein nieltäväksi ja ymmärrettäväksi. Varsinkin kysymys, miten sen voimaa voi vastustaa muuten kuin sulkemalla itsensä, oman henkilökohtaisen digitaalisen tiedon antamista vapaasti markkinoiden käyttöön? Some on hirviö mikä sekä viehättää että kauhistuttaa suurta osaa ihmisistä, vaikka leimallisesti sen voi sanoa olevan nuorten ihmisten leikkikalu. Ihmiset ovat ehdollistuneita istuttuaan tuntikaupalla ruutujen ääressä tykkäämässä bloggareiden uusimmista päivityksistä näkemättä tai kokematta sivujen tapahtumia itse paikan päällä. He näkevät vain kuvan olleen kuin Platonin kuuluisan luolavertauksen vankeja, jotka näkevät vain luolan seiniin heijastuvat varjot luullen niitä tosiksi. Millaisia ihmisiä tällaiset valheellisessa realismissa eläneet ihmiset ovat ja millaisia heistä tulee fantasiassa, joka ei ole heidän omansa? Mistä tässä ilmiössä on oikein kysymys?

Me olemme kuin laboratorion robo-rotat mikrosiru päässään ohjelmoituina tekemään itsellemme vahingollisia temppuja ja sellaista, mitä emme haluaisi tehdä. Siksi somen oikeaa olemusta pitää ruotia niin läpikotaisin kuin mahdollista. Suomessa somesta ei ole vielä keskusteltu riittävästi - sen vaaroista ja uhista, tai edes osattu ymmärtää mihin some pahimmillaan voi johtaa. Ylen Areenasta tulee ajankohtainen dokumentti sosiaalisen median käytöstä ja sen aiheuttamasta riippuvuudesta Public Figure (Yhdysvallat 2019). Yksi huomionarvoisa seikka dokkarista paljastuu. Kyseessä on selvästikin etupäässä nuorten ilmiöstä ja fanikulttuurista, jossa julkkisten hysteerinen ihailu ja kopioiminen kyynelsilmin vaikuttaa sittenkin olevan homman perimmäinen juju. Ohjelmassa Yhdysvalloissa tunnetut somevaikuttajat kertovat, miten he ovat onnistuneet muuttamaan omat elämänsä tuottaviksi bisneksiksi.

Eino Krohnin Käännekohtia (WSOY 1967) kirjaa lainatakseni, huomaamme, että ihmisen ja ihmiskunnan kohtalo, ihmisen asema hänelle säädetyssä maailmassa, edellyttää ymmärretyksi tullakseen filosofistakin synteesiä. Mutta mikä se olisi vanhan teknologian ja suoran vaikuttamisen tappavassa somemaailmassa, jossa ihmisellä on paha olo koska hän on katsonut muiden fantasioita, valheita? Tähän hakee vastausta Brian Corson tuottama ja ohjaama Public Figure-dokumentti, mikä on esitetty aiemmin Helsinki Doc-festivaaleilla ja minkä Yle Areena valitsi yhdeksi festivaaleilta televisioyleisön katsottavaksi tarkoitetuksi ohjelmaksi. Valinta on hyvä. Dokumentti tulee tarpeeseen. Näihin muodikkaisiin mielipidevaikuttajiin laitettiin rahaa mainostajien toimesta pelkästään Yhdysvalloissa vuonna 2019 lähes kolme miljoonaa dollaria. Kyse ei siis ole enää mistään pikkupahisten puuhastelusta vaan isosta bisneksestä, missä kaikki eleet ovat tarkoin harkittuja "täsmämainoksia" jonkun tuotteen tai ideologian menestykseksi.

Draama on siirtynyt takaisin sen alkulähteille ihmisten pariin - tai niin voisi kuvitella. Mutta millainen? Sitä kuvaa hyvin ohjelmassa esiintyvän eteläafrikkalaisen somevaikuttajan "Valkoiset päivälliset", jossa valkoisiin asuihin ja sinisiin huiveihin pukeutuneet eteläafrikkalaiset teinit osallistuvat somevaikuttajan Pretorian vesitilanteesta huolestuneiden lähetykseen. Ihan aluksi hän pyytää seuraajiaan ottamaan kännykät esille ja kuvaamaan "juhlat", joissa päästetään ilmaan valkoisia kyyhkyjä ja sitten bileet alkavat. Näin tulee todistetuksi Krohnin sanoma draamasta heijastamassa ihmisen olemusta ja ongelmaa, ihmisenä olemisen vaikeutta. Tätä draamaa kuvaa ohjelman löysää läppää heittävä musta koomikko, jonka rasittava 24/7-show on sekä korvien kiusaamista että aivoja rasittavaa kuunneltavaa. Kyseessä on se perinteinen "show must go on"-tyyppinen ilmiö ja siinä mukana olevat ihmiset ovat esittäjiä eivät ohjaajia tai käsikirjoittajia. Heille maksetaan hyvin mutta he eivät ole homman aivot ja ydin, sillä ne työskentelevät kulisseissa määräten sekä kaapin paikan että rahastaen leijonanosan kaikesta siitä, mitä he tuottavat.

Sama pätee muidenkin Public Figure-dokumentin kuvaamien ihmisten elämässä kuin vain jo mainitun eteläafrikkalaisen. Jo pelkkä "haastattelu" sisältää draamaa (ja sekä henkilö että tuotesijoittelua) sen verran, että ymmärtää kyseessä olevan yksi suuri esitys yhdeksi suureksi teatteriksi muuttuneessa sometietoisuudessamme, jota alan ovelat vaikuttamisen ja ihmisten mielten muokkaamisen jättiläiset ja heidän lakeijoinaan toimivat somevaikuttajat täyttä päätä muiden päänmenoksi isolla rahalla tekevät valheellisia lupauksia ja sanoja suustaan suoltaen hämätäkseen todelliset tarkoitusperänsä mikä on petos, maailman paras bisnes riidan ja sodan ohella, mitkä nekin pohjautuvat tietoiseen harhauttamiseen eli petokseen viime kädessä.

Krohnin kirja sopii hyvin pohdintojen taustamateriaaliksi, vaikka se alussa saattaa vaikuttaakin kuin eri planeetalta tulleelta ufolta, mitä se onkin. Krohn edustaa viimeistä sivistyksen huippuaikaa, jolloin sanan voimaan uskottiin moraalisessa mielessä, aikaa, jolloin puolestamme ajattelivat suuret persoonat ja älyköt, aikaa, jolloin ihmiskunta luotti vielä ihmisälyyn ja suuriin teorioihin siitä huolimatta, että itse ajan symboli, Einstein sanoi mielikuvituksen olevan tärkeämpää kuin tiedonhallinta tarkoittaen kaiken älyllisenkin pohjavireenä liikkuvan vapaasti assosioiva äly. Krohnin tapaisten älykköjen aika meni menojaan jo 1990-luvulle tultaessa, ja siitä lähtien kaikki on ollut vain valmistautumista superälyn ihmeitätekevään aikaan, jolloin ihminen syrjäytetään koneiden ja rationaalisen bittiälyn toimesta tarpeettoman ja vaarallisena maapallon tulevaisuudelle takaisin luoliin keräilemään risuja lämpimäkseen.

"Provosoiva dokkari sosiaalisen median haittavaikutuksista, sekä myös sen kestävyydestä bisnesmallina. Millaista on nousta kahden miljoonan seuraajan *tähdeksi* Instagramissa, sekä millaista on elää tehden pelkkää kuvaa elämästään. Millaiseksi oma persoona muuttuu siellä esittämisen maastossa? Public Figure seuraa erilaisia somevaikuttajia ja heidän motiiveitaan kulissien takana. Se esittää suuren kysymyksen kaikille pohdittavaksi, että kuinka tärkeää roolia some elämässäsi pelaa. Jos dokkarin väitteen mukaisesti 210 miljoonaa ihmistä on koukussa internettiin ja sosiaaliseen mediaan, niin oletko sinä yksi heistä? Somettamisen addiktoivaa vaikutusta verrataan kokaiiniin. Mitäs sitten kun bileet ovat ohi, kuka sammuttaa sinun iPhonesi?"

Ja koska kyse on maailman suurimmasta surinabisnestä tuottavasta hömppäviihteen mekasta, siihen osaa suhtautua sen mukaisesti. Se ei kuitenkaan vähennä ohjelman kriittistä arvoa, vaikka niin alussa tuntuu, sillä koko sometouhu tuntuu hurahtaneen puolihimmeiden idioottien pinnalliseksi lässyttämiseksi ja kaupallisten palveluiden uudenlaiseksi markkinointikanaviksi nuorille, jotka ilman epäilystä ovat valmiita hyppäämään mukaan tähän alussa houkuttelevaan mutta lopussa viimeisetkin mehut heistä imemään kauhun muovimaailmaan. Dokumentin oikeutus on se, miten se näyttää kuinka lyhyen ja pitkän aikavälin vaikutuksia someriippuvuudella on ja pakottaa meidät kysymään; minkälainen on oma suhteeni median käyttöön ja mikä siellä lopulta on totta ja mikä harhaa, mutta myös mitä tapahtuu kulisseissa? Kuka vetää naruista ja hyötyy tästä kaikesta? Ensi vaikutelma on se, että itse somevaikuttaja, joka ohjailee suurta yleisöä, mutta onko niin? Sometodellisuudella on myös ystävällisesti hymyilevän ja maailman ongelmia ratkaisemaan pyrkivän somevaikuttajan kasvot.

Juuri siksi nykypäivän someilmiö onkin vaarallinen ja tutkimisen arvoinen asia, vaikka sen perusta, ihmisen kaipuu elämyksien lähteille ja nähdä itsensä ja oman olemisensa yli ja "hypettää" (kreik. hybrisongelma) ei ole uusi, vaan lähes kaiken ihmisen oman minuuden laajentamiseen tähtäävän mielikuvituspolitiikan vaarallinen työkalu yrittää suistaa ihminen kuvitelmineen tuntemattomille teille liukastelemaan hänen päässään (seireenien vrt. Odysseys) syntyneiden mahdottomien kuvitelmien jahtaajaksi. Somevaikuttajat toimivat kansan äänenä kuin aikoinaan antiikin Rooman kansantribuunit, tai ovat toimivinaan (hekin olivat korruptoituneen vallan maksettuja mainoksia) kehuvat itseään ja työtään, kuinka vaikeata se on ja kuinka vähän osataan arvostaa mediapersoonia. Yhden työ on "roastaaminen" ja "beikkaaminen", mitä ne nyt sitten ovatkaan.

Hän selittää, että jos joku julkisuuden henkilö sekoillee somessa, hän antaa sille kyytiä. Mutta kun häntä katsoo muutaman minuutin liian pitkään huomaa, ettei luun ympärillä ole lihaa juuri nimeksikään. Ihan kuin piilopornoa aikoinaan vitsiksi väännettyinä ukkojuttuina levittänyt ihmisen halventaja numero 1 Hustlerin kustantajana tunnettu eli Larry Flynt olisi palanut takaisin maanpinnalle uudessa kuosissa, ei paljon mitään muuta. Sama koskee myös ärsyttävän homotubettajan kanssa, jolla on koko ajan päällä pridenappula - joka muuten on aika samannäköinen kuin liikkumis -ja yle-ministeri Timo Harakka (oliko se muka demu?) - jossa on kimaltelevan riikinkukon (Eino Nurmisto) näköä ja ällöttävää yök-olemusta sen verran, että tässä vaiheessa olisin sulkenut ohjelman ellen olisi kirjoittamassa siitä. Ontuvalta hänen perustelunsa omalle ilkeydelleen tuntuvatkin. Vetoaminen äitiin, joka olisi kuulemma sanonut, "ettei haukku haavaa tee" paljastaa sen tosiasian, että hän tietää sen tekevän, jopa syvän ja joskus häpeästä tehtyihin itsemurhiin.

Ohjelmassa homosomevaikuttaja Thomas Sebastian Tribbie Matheson esittää mainoskuvaa homosomevaikuttaja Thomas Sebastian Tribbie Mathesonista, joka on omalla, nykyhetkeen sopivalla tavallaan ei muuta kuin Charles Bukowskin päivitetty homoversio lähes puliokkomaisella ja nukkavierulla olemuksellaan pinkit hiukset päässä tietäen olevansa sen verran etovan näköinen, ettei muuten kelpaisi edes Key Westin ahavoituneille ikäloppuhomopultsareille, jotka yrittävät näyttää mahdollisimman Ernst Hemmingwayn näköisiltä ennen tämän itsemurhaa. Hän on tahallaan ärsyttävä ja pahannäköinen huutomerkki kiljuvasta homosnobbarista, jonka jatkuva krapula on kuin neuroottisesta Woody Allenin tavaramerkiksi tulleeksi tulleesta alter egosta visualisoitu homoversio. Alleviivatakseen tätä ohjelmassa tämä etova homobloggari väittää, ettei muka vedä sisäänsä muuta kuin huumeita ja spermaa. Sehän on sama väite, kun aikoinaan taidemaalari Risto Heikinheimo, langanlaiha sekakäyttäjä, väitti ettei ehdi syömään kuin lentokentillä koska koko ajan joi ja kuolikin siihen. Tai Andy McCoy ne kuuluisat "jotaan kolkytdonaa" paitansa taskussa.

Some on kuin juuri tahallaan liian homssuiselle Thomas Sebastian Tribbie Mathesonille tehty kuvien kimara esittää mitä kukin haluaa vailla vastaan sanojia, kritiikkiä tai tarinaa; se on mainos, joka puhuu yksin ja kommunikointi tapahtuu vain yhteen suuntaan. Eräänlainen synteesi kaikesta siitä mitä haluamme olla ja mitä emme ole samassa paketissa jo sekunnin päästä vaihdettavissa uuteen. Tärkeintä on se miltä asiat näyttävät, ei se, miten ne ovat. Näemme vain hymyä, kuvia ja lyhyitä mainosmaisia spiikkejä. Kun esimerkiksi tämä vastuuntunnoton homoärsyttäjä vetää homojen lempihuumetta, Poppersia, mikä on melkein laillista, hän kehuu huumeen hävittävän aivot 20 sekunniksi mutta ei kerro sitä, että laskun maksamisen aika tulee jo muutaman vuoden päästä mahdollisina sydänkohtauksina ja aivoverenvuotoina, jotka ovat Yhdysvaltojen kaltaisessa yksityiseen terveydenhoitoon perustuvassa maassa tappavia, jos ei ole hyvätuloinen, jolla on sairasvakuutusta, sillä ennen kuin ambulanssi vie sinut sairaalaan, jos vie, he kysyvät yksityisen sairasvakuutuksen numeroa. ilman sitä ei markkinavetoinen sairaalasysteemi toimi maassa.

Ongelman ydin on vapaus nauttia ja sen täydellinen väärinymmärtäminen. Somevaikuttajat ottavat kivoista jutuista kivoja kuvia ja kaikki saavat nauttia samasta tunteesta seuratessaan heidän sometilejään. Kuka tällaista kivaa voisi vastustaa? Suomessa tulisi aina muistaa se, mitä vanhassa työväenlaulussa muistutettiin laskun maksajasta. Se olet aina sinä, vaikka saatat luulla muuta, kun luet houkuttelevia mainostekstejä keskellä värikästä ja miellyttävää digitulvaa luullen olevasi vapaa päättämään, mikä on oikein ja mikä kaunista. Tilanne on hälyttävä. Kukaan ei enää hallitse digikaaosta, joka vie meitä kuin mätää kukkoa narussa meiltä mitään kysymättä. Mutta mikä pahinta: sosiaalinen media vieraannuttaa meidät toisistaan. Emme enää ole kiinnostuneita edes läheisistämme, kun seuraamme mitä someystävillemme kuuluu. Some sekä laiskistaa että "epäempatisoi" meitä. Älyllinen vastarinta on nollassa. Poliitikot ovat ymmällään. Hyvin harva tuntuu ottavan vakavasti toisinajattelijoiden varoitukset sometodellisuudesta orjuuttavana tienä kohti superälyn diktatuuria. Ihmisestä on tullut taas algoritmina apina, joka on kiinnostunut enemmän syömisestä ja naimisesta kuin elämisestä. Asiat vain tapahtuvat ja ihminen menee tässä virrassa historian unohduksen roskatynnyriin superälyn syrjäyttäessä inhimillisen elämänmuodon.

Tähän kaikki johtaa. Somevaikuttaminen ja illuusio olemisesta ja elämisestä luodaan ensin somevaikuttajien toimesta pehmeästi myytynä uhreilleen. Se ei ole minä tai sinä, joka niin teet, vaan sinun puolestasi ahnaat kansainväliset markkinajätit, joiden palkkalistoilla itseään somevaikuttajiksi kutsuvat idioottimaiset ja epäeettisesti valhetta hyvän ja kauniin kaapuun omilla todistuksillaan pukevat markkinapellet tekevät niin tehokkaasti, että aikakauttamme voisi kuvailla tahallaan harhaanjohtavien väärien profeettojen ajaksi, joiden huijauksen ideana on se, ettemme tiedä miten ja miksi meistä tehdään psykograafisia profiileja digijättien tarpeisiin, tarjottavaksi, kuin pää lautasella (Nabukovin termi käännöksestä) valtaan haluaville poliitikoille, kuten Yhdysvaltojen äärioikeiston ja Trumpin toiminnasta on paljastunut.

Yksi iso ongelma ja illuusio harhaanjohdetuista ilmenee heti ohjelman aluksi lopussa toistuen. Moni somevaikuttaja uskoo tekevänsä hyvää ja ihmisten ottaneen haltuunsa maailman ja tietoisuuden somen avulla. Mutta on siinä jotain muutakin. Andy Warholin 15 minuuttia julkisuudessa on muuttunut uudeksi normiksi, ja kuka tahansa voi olla mitä tahansa. tai ei nyt ihan kuka tahansa. Tämä vallankumous, joka tulee syömään aikanaan kaikkien vallankumouksien tapaan lapsensa, on tarkoitettu vain kauniille ja nuorille. Sehän on "uuden kukkaisvallankumouksen henki" myös muissakin asioissa. Enää ei tarvitse olla joku ollakseen joku. Riittää kun vain niin haluaa riittävästi. Ohjelmassa asiaa tutkinut tohtori Alexandra G. Stratyner toistaa muiden asiaa tutkineiden psykologien pelot somemaailman johtavan siihen, että ihminen tuntuu esittävän itseään.

Mutta onko se esitys ihmisen aito minä - vai minä, joka esitetään yleisön kulutettavaksi? Ovatko tekijät sittenkin tehneet dokkarin pilke silmäkulmassa? Siitä kielii lopun laulu "Yhteiskunta sä oot sekaisin. Toivottavasti et ole yksin ilman minua", sekä lopun homosnobbailijan väite, ettei hän "somekuuluisuutena voi kävellä Keskuspuistossa, koska hänet pysäytetetään koko ajan fanien toimesta". Kun hän sitten kävelee siellä kännykkänsä tuijottaen, kukaan ei huomaa häntä. Siinä jutun ydin onkin. Kaikki on vain silmänlumetta, harhaluuloja ja omassa päässä tapahtunutta kuvitelmaa. Nyt on lööpin alla juttu bloggareista, huomenna jo toinen, ja sitä rataa, silti maailman porskuttaessa omia aikojaan ja omia menojaan mistään somehöpinöistä sen kummemmin välittämättä. Taitavat olla muut lait ja ihmiset, jotka maailmaa pitävät liikkeessä, kuin dokumentin kuvaamat vielä aika heiveröiset. Se on dokkarin pirullinen sanoma ja itsessään kertomus siitä, miten helppoa ihmisiä on huijata.