Puna-aateluus velvoittaa
Teksti:
Harald Olausen
Suomessa syntyi 60-luvulla oma erikoinen kirjallisuudenlajinsa - juuri ennen television ja sähköisen uutisvirran läpimurtoa - poliittinen muistelmakirjallisuus, missä varsinkin työväenliikkeen parissa työskennelleet oman aikansa johtavat keulakuvat pesivät puhtaaksi omaa mainettaan ja mollaisivat surutta toisiaan, vaikka haudan takaa Albert Edelfeltin kuuluisan "Kaarle herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista"-taulun tapaan miten vain halusivat omista toimistaan ja tarkoitusperistään paksua pajunköyttä lasketellen. Sylvi-Kyllikki Kilven (o.s. Sinervo) - joka omin sanoin "astui työväenliikkeeseen ajankohtana, jolloin vanha työväenliike ja parastaikaa kahteen puolueeseen rikkoutuva toiminta vielä osittain kulkivat käsi kädessä (lisäksi 1920 astui järjestötoimintaan mukaan ihmisiä, jotka vapautuivat vankilasta.
Laihtuneina ja alakuloisina he istuskelivat Kilven mukaan sen jälkeen työväenlehtien toimituksissa ja työväentaloilla kertoen kokemuksiaan ja koettaen saada elintilaa ja työtä uusissa olosuhteissa) - kolmiosaiset 60-luvun puolivälissä KK:n laakapainon, eli vahvasti oikeistososiaalidemokraattisen ja Tannerin jalanjälkiä kulkeneen Kulutusosuuskuntien keskusliiton (Tammi kuului samaan kustannusrenkaaseen) julkaisemat muistelmat "Sörnäisten tyttö Päiväkirja" (1963) ja "Sörnäisten tytön vaellusvuodet" (Tammi 1965) sekä "Sörnäisten tyttö politiikan pyörteissä" (Tammi 1966) on osa tätä pitkälle 80-luvun alkuun jatkunutta ilmiötä mutta ehdottomasti sen parhaimmasta, ja ehkä - onneksemme- myös totuudellisemmasta päästä, kuten kohdassa, missä hän ensimmäistä kertaa tajuaa olevansa yhtä jahdattu epäkansalainen valkoisen Suomen hampaissa kuin kaikki muutkin, niin vapaalla jalalla kuin vielä vankiloissa olevat punaiset, kun rouva Hollander juoksee hänen luokseen kauhusta suunniltaan varoittamaan Sylvi-Kyllikkiä polisiin varjostavan häntä: "Hänen kätensä vapisivat ja ajattelin, että metsästäjien ajamilla eläimillä oli varmasti samanlainen vauhko ilme. Kauhu valtasi mieleni. Hävitin kaikkia hallussani olleiden kirjeiden alkuperäiset tekstit. Aamulla kuulin Hannes Mäkiseltä, että Suikkanen oli pidätetty."
Ensimmäinen kirja on tehty Sörkan, Kallion ja Vallilan alkuperäisasukkaille tai sellaisille heidän jälkeläisilleen, jotka tuntevat vetoa menneiden aikojen haikailuun, sillä Sylvi-Kyllikki kertoo näistä maisemista, joita hän kutsui silloiseksi pohjoiseksi Helsingiksi:
"Tunnen pohjoisosan Helsinkiä, Sörnäisen, koti - ja syntymäkaupungikseni. Haikein mielin ajattelen vieläkin kaunista Vaasankatua. Jokaista rakennusta, lukuun ottamatta joitain Pelinin ja Jäppisen kauppiaan taloa, reunustivat kadun puolueiset aitojen suojaamat puutarhat. Sireenien, pihlajien ja tuomien tuoksu kuului alkukesän tunnelmiin kun paljasjaloin kuljin kivettömällä tiellä ja väistin ajopelejä."
Vallila, Sörkka ja osia kalliostakin oli tuolloin vielä hämärää laitakaupunkia, jonne ilta-aikaan ei kukaan itseään kunnioittava porvarisluokan jäsen uskaltanut astua jalallaan, ellei sitten kyseessä olleet muilta piilotellut salaiset paheet, viina ja maksulliset naiset tai korttipelit ja tanssiminen. Kallio, Alppila, Vallila olivat tuohon aikaan niin maaseutua, että Kilvenkin isoäiti hoiteli Vaasankatu 14:ssa kukka- ja vihannespenkkejään. Isä oli tullut Helsinkiin Laihialta levysepän oppiin tullut Eevertti Prinkki, jonka nimi kirkonkirjoissa 1880-luvulla muutettiin Edvard Brinkiksi. Isä muutti sukunimensä vuonna 1905 Sinervoksi. Äiti Alma Erika Wallenius oli synnynnäinen Sörkan tyttö, jonka vanhemmat olivat muuttaneet Helsinkiin Hämeenlinnasta. Kirja on kiinnostavaa luettavaa kaikille niille, joita nuo ajat, ihmiset ja se mitä mistäkin ajateltiin ja millaista heidän elämänsä oli, ei muuten ja siksi keskitymme tässä kirjoituksessa Sylvi-Kyllikki Kilven muistelmien toiseen ja kolmanteen osaan.
Kilpi osaa kirjoittaa nasevasti toisessa muistelmansa osassa ehkä siksi, että ensimmäisenä yhteisenä joulunaan Turun Raunistulassa (missä minäkin olen hetken aikaa asunut) hän sai Eino-mieheltään lahjaksi Gustav Mattssonin ruotsinkieliset pakinakokoelmat. Sylvi-Kyllikki itse arvelee hienovaraiseksi syyksi sen, että "Hän kai tahtoi opastaa minua kirjoittamaan hyviä pakinoita". Sylvi-Kyllikki alkoi käsittää vuoden 1919 lopulla juuri tuolla hetkellä Turussa työväenliikkeen jakaantuneen kahteen eri suuntaan, mutta ei leiki ajatuksella, miksi kaikki kävi kuten kävi Suomessa, vaikka hänen mukaansa ilmassa tuntui monella tavalla kosketus Venäjälle paenneisiin, joista toisia kaivattiin ja toisia parjattiin työväentalojen kiihkeissä väittelyilloissa, missä vastakkain oli usein työväenliikkeen uusjaon mukaisesti vasemmistolaiset - sosialistiset ja oikeistolaiset - noskelaiset mielipiteet.
Turussa maltillisilla oli enemmän vaikutusvaltaa puoluejärjestöissä mutta nuoriso-osastot olivat Kilven mukaan yleensä "äkkijyrkkien" hallussa "demokraattisen mielenlaadun" puuttuessa lähes tyystin. Kaksikymppinen (pitää muistaa, että nuoret saivat astua esille - oli eräänlaisen sukupolvenvaihdoksen aika - vanhempien ollessa vankileireillä tai muuten toimintakyvyttöminä) Sylvi-Kyllikki ollut vielä ihan selvillä omasta maailmankatsomuksestaan, vai kirjoittaako hän vain sen jälkiviisasteluna pedatakseen itselleen selityksen paikkaa omaatuntoa rauhoittaakseen siihen, miksi vaihtoi puolta? Työläiskodin perintönä hän oli omaksunut käsityksen, jonka suurin osa hänenlaisiaan nuoria jakoivat tuona aikana, että sosialismin avulla saataisiin todennäköisesti tai ehkä hieman parempi yhteiskunta, kuin silloin vallassa oleva kaikkine epäkohtineen oli. Sisällissodan jälkeinen valkoinen terrori oli tehnyt hänet katkeraksi ja kasvattanut hänen vihaansa yli äyräitten porvareita kohtaan. Turkuun tullessa hän ei ollut vielä käsittänyt, että työväenliikkeessäkin oli valittava joku suunta sen palvelukseen ryhdyttäessä - mieluiten hän olisi halunnut olla valitsematta puolta ollen vain "epämääräisesti sosialisti".
Lyhyen Turun kauden jälkeen Eino jätti paikkansa Turun Sanomissa. Hänet valittiin päätoimittajaksi Raumalla kolme kertaa viikossa ilmestyvään sosiaalidemokraattiseen sanomalehteen samalla, kun vaimo lähti toimittajaksi naapurikaupungin sosiaalidemokraattiseen sanomalehteen. Oli aika valita vihdoin puoli. Eino yritti saada häntä myötämieliseksi sosiaalidemokratiaa kohtaan etsiessään porvarillisen toimittajamaailman jälkeen omaa, muodostumassa olevaa tietään kohti skandinaavisen työväenliikkeen rakentavaa maailmaa.
Sydäntä kylmää kun lukee muistelmien sivuilta miten vanhat toverit syyttivät häntä petturuudesta tai miten joku vanha toveri oli kadonnut iäksi ajaksi Stalinin vainoissa Neuvosto-Venäjällä. Kilven matka käy Turun, Porin ja Tampereen demarilehtien kautta Helsinkiin. Poriin savuttuaan 20-luvun alussa, hän kuvaa miten hätkähti kolkkoa kaupunkinäkymää, kun molemmin puolin Hämeenkatua näkyi surkeita raunioita, pystyssä törröttäviä mustuneita savupiippuja sisällissodan pommitusten ja katutaistelujen jäljiltä. Hänen muistelmista paistaa läpi myös sattuman oikullisuus ja tilanteet tulevat kun tulevat-ilmiö - ei niille kuten ei voi elämällekään panna kovin pitkään hanttiin. Työläiset elivät kuluttavassa arjessa vailla kunnon tietoa siitä, miksi kaikki tapahtui niin kuin tapahtui, ja miksi Suomessa ei tuntunut toimivan edes alkeellinen demokratia hienoista sanoista ja vakuutteluista huolimatta millään tasolla.
Vasta myöhemmin on käynyt selväksi yksi mahdollinen selitysmalli ja syy miksi suomalaisten demokraattinen mielenlaatu ei ollut vielä kehittynyt eurooppalaiselle yleiselle tasolle ja jyrkkä vastakkainasettelu, viha sekä puhumattomuuden kulttuuri jyrkensivät lisää kriisien tullen vastakkaisten väestöryhmien välejä - näin ymmärrämme miten pitkälliset vaikutukset voi olla jollain ajatuksella, sanalla tai teolla muutamankin sadan vuoden päähän tai kokonaisen kansan kohtaloon, sillä kun katsoi historiassa hieman taaksepäin, huomasi Ruotsin kuningas Kustaa III tehneen suomalaisille varsinaisen epädemokraattisen karhunpalveluksen kääntämällä kellot taaksepäin ja kaappaamalla itsevaltiaasti todellisen vallan itselleen ja hyväksyttämällä 1772 uuden hallitusmuodon - se oli se jarru mikä esti demokratian kehittymisen pitkään, sillä se oli Suomessa voimassa yli sata vuotta kauemmin kuin entisessä emämaassa Ruotsissa, estäen myös orastavan demokraattisen mielenlaadun syntymisen aina vuoden 1918 äkkirysähdykseen saakka.
Saadaksemme selville tämä "orastava demokraattinen mielenlaatu" Sylvi-Kyllikin kirjoitusten suhteen hänen kuvaamastaan ajasta ja ihmisistä, pitää arvailla tekstien välistä muistelmissa kuvattujen henkilöiden todellisia aikomuksia ja uskomuksia, sitä, mitä he piilottelivat ja mitä eivät sano ja miksi tekevät näin samalla, kun pitää yrittää kurkistaa yli olevaisen heidän aikomustensa ja uskomustensa edellytyksiin "mentaaliteettihistorian" keinoin, mikä ei voi vain kertoa, mitä lähteet kertovat, sillä lähteet eivät kerro tai sano mentaliteetista yhtään mitään; sen sijaan lähteet voidaan selittää olettamalla ja identifioimalla identiteetti; tämä on tärkeää siksi, että vanhakantainen poliittinen historiantutkimus tuottaa vain kuollutta ja keinotekoista järjellisyyttä sinänsä absurdiin poliittiseen tendenssikirjallisuusmaailmaan eli näihin muisteluihin ja "elämänkertoihin" liittyen - joista osan voisi heti ilmestyttyään kärrätä suoraan kaatopaikalle - näihin omahyväisiin itsekehukirjoihin, joita elämänkerroiksi tai muistelmiksi totuutta rakastavien kiusaksi kutsutaan jostain ihme kumman syystä.
Kilpi tekee muistelmiensa toisessa osassa selvän pesäeron lukijan onneksi tähän, jo siihen aikaan kyseenalaista kunniaa ihmisten mielissä ja puheissa niittäneeseen tendenssikirjallisuuteen, onnistuen toimittajan nasevalla ja lyhyttä ilmaisua lukijaystävällisesti viljelemällä piirtämään huikean ajankuvan omin silmin nähtynä ja koettuna heti vuoden 1918 traagisten tapahtumien jälkeen aina 60-luvulle saakka niin, että asiasta kiinnostunutta lukijaa hykerryttää joka sivulta esiin pomppivat uudet näkökulmat ja terävät havainnot sekä ajankohdasta, asioiden välttämättömyydestä ja tapahtumien toteutumisesta, ja erityisesti monessa liemissä kiehuneista ristiriitaisista ihmisistä, jotka joko pyristelivät kohtaloaan - tai millä nimellä väistämättömyyttä nyt sitten kunkin omaksuman maailmankuvan mukaan kulloinkin kutsutaan - vastaan turhaan ja siksi tuhoutuen siinä sivussa tuhoten omat ihanteensa sekä ystävänsä.
Ehkä siksi muistelmat eivät häiritsevästi hypi silmille, vaikka muistelija tunnustaa heti ensimmäisessä työpaikassaan toimittajana turkulaisessa Demokraatti-lehdessä olleensa aluksi poliittisesti jyrkkä ja luokkatietoinen. Tässä onkin muistelujen tärkein mutka; Kilpi kuvaa aikaa sekä omasta henkilökohtaisesta näkökulmasta, kuuluihan hän perhesuhteiltaan itseoikeutettuna työväenliikkeen poliittiseen ja sivistykselliseen ns. puna-aateliin, joka alkoi muodostua heti vanhan työväenliikkeen jakaantumisen jälkeen. Mutkainen on se tie, mitä kautta hän kulkee kiemurrellen alkupiisteestä elämänsä loppupisteeseen monen ihmisen ja tapahtuman kautta; kirjan mielenkiintoisinta luettavaa ovatkin juuri siksi hänen piirtämänsä tarkat kuvat sosialidemokraatteina vanhan työväenliikkeen aikana tunnetuista ns. "ryömäsläisistä", joihin Sylvi-Kyllikki kuului, onnistuen houkuttelemaan mukaan porvarillisen taustan omanneen ja kovana tannerilaisena 1920-luvulla tunnetun miehensä, sotien jälkeisen ajan SDP:n pää-äänenkannattajan Suomen Sosialidemokraatin päätoimittajana toimineen Eino Kilven, siitä huolimatta, että:
"Kansanedustaja Valentin Annala, lempeäeleinen vanhus, nuhteli minua oikein surullisena. Miksi sinun piti etsiä sulhanen porvarillisista piireistä? Hän mainitsi kirjapainon latojista erään, joka muka olisi ollut rakastunut minuun ja olisi ollut luotettava puoluetoveri. Laihialta tuli kansakoulun alaluokilla olevan pikkusiskon haparoivin kirjaimin tekstattu kirje, jossa kysyttiin, onko totta, että aioin mennä lahtarin kanssa naimisiin. Useimmat nuorisoliittolaistoverit suhtautuivat minuun viileästi. He olivat alun perinkin epäilleet herraskaista, koulua käynyttä tyttöä. Kunnon Hannes Mäkinen koetti keskustella periaatteellisesti kihlauksestani ja sen seurauksista. Luokkataistelu olisi tarvinnut minua."
Sylvi-Kyllikki ei jätä kiveä kääntämättä kuvatessaan poliittisia tovereitaan, joista ajan myötä ja erityisesti SKDL:n muodostamisen jälkeen, vuonna 1945 tuli hänen, kommunistien ja maailman hegemoniavaltaa silloin hinnalla millä hyvällä hamunneen Neuvostoliiton arkkivihollisia, kuten Väinö Tannerista, josta hän piirtää aidon ja rehellisen tuntuisen työväenliikkeen patriarkan henkilökuvan, osaten nähdä muista hänen poliittisista vihollisistaan poiketen myös Tannerin ansiot sekä tärkeän merkityksen, kuten myös se, että Tanner, joka itse kuului vanhaan työväenliikkeeseen, ja oli sydämeltään työväenliikkeen mies kiireestä kantapäähän, vaikka muuta hänestä yritettiinkin julkisuudessa väittää:
"Miksi pengon yli neljänkymmenenvuoden takaisia asioita? Koska Väinö Tannerista on tullut erityisesti porvarillisen Suomen ihailema poliitikko ja vasemmiston taholta parjataan arvoisaa yli 80-vuotiasta kunniatohtoria enemmän kuin milloinkaan ennen. Oma aikamme ei osaa vielä arvioida sellaista erikoislaatuisat persoonallisuutta kuin Tanner inhimillisine ominaisuuksineen on ollut. Hänen ansioitaan ja erehdyksiään katsellaan ahtaasti vain hetken näkymistä, niin kuin niillä ei olisikaan perspektiivejä niin menneeseen kuin tulevaisuuteen. Eräs huomattava neuvostolainen sanomalehtimies kysyi minulta keväällä 1964, mistä johtuu Väinö Tannerin jatkuva kansansuosio. Vastasin: hänen henkilökohtaisen rohkeutensa vuoksi ja siitäkin syystä, että äärivasemmiston taholla haukutaan vanhaa miestä. Antakaa hänen jo olla rauhassa. Väinö Tanner on ollut käytännöllinen poliitikko, niitä, jotka ratkaisevat asioita juuri sen hetken taustaa vastaan, ja lisäksi mies, jolla on erikoiset lahjat taloudellisten kysymysten järjestelyssä, mutta vähäinen ulkopoliittisessa ajattelussa. Hänen oikeudentajussaan ei ole ollut mitään vikaa, sen sijaan hän on tehnyt erehdyksiä arvioidessaan oman suoraviivaisen näkemyksensä mukaan kanssaihmisiään. Hänen huono ihmistuntemuksensa on luultavasti aiheuttanut paljon ikävyyksiä."
Kukaan aito kommunisti - puhumattakaan vanhoista bolsevikeista, joita ärsyttivät erään paljon toistetun "city urban legendan"- mukaan Tannerin mensevikki-jutut - eivät voineet sietää Tanneria. Tanner oli hieman samanlainen kommunistinpaljastava kun eräässä Monthy Python sketsissä kinkkuleipä on juutalaispaljastaja, niin voimakkaasti kommunistin sisään oli syötetty sen ykkösvihollisena pitämä Neuvostoliiton inhoama ja porvarien käyriksi tuomittu Tanner.
Sylvi-Kyllikki Kilven - kerran demari, aina ilmeisesti demari - kirja osoittaa paitsi hänen aidolle humanistiälykölle ja kirjailijalle kuuluvan empatiakykynsä kuten myös sen, että hänessä asui ehkä sittenkin sisällä sydämessä se sama vanha tannerilainen vanhan työväenliikkeen ajan käytännöllisyyden ja järkevyyden ymmärrys siitä, että vain yhteen hiileen puhaltamalla sorretut pääsisivät lopullisesti eroon sortajistaan. Sylvi-Kyllikki Kilpi kertoo koruttomasti kuin sosialistisen realismin läpitunkema proosajournalisti päiväkirjamaisessa sepostuksessaan tapaus tapaukselta ja hetki hetkeltä oman elämänsä tapahtumien kautta kaiken sen, minkä joutui itse sekä näkemään että kokemaan siitä lähtien, kun joutui epäonnistuneen punakapinan (tannerilaiset sosiaalidemokraatit kutsuivat sitä kansalaissodaksi ja kommunistit Luokkasodaksi, porvarit taas vapaussodaksi, ja nykyiset "puolueettomat" historioitsijat - onkohan edes sellaisia? - sisällissodaksi) pakenemaan punapakolaisena keväällä 1918 isänsä synnyinseuduille Pohjanmaalle suoraan Valko-Suomen kuumana käyneeseen ytimeen Vaasan kylkeen.
Ongelma Sylvi-Kyllikki Kilven ajoittain jopa intiimeiksi muuttuvia muistelmia lukiessa on se, että vastaus hänen esittämiinsä kysymyksiin voi olla mitä vain, herättäen uuden kysymyksen: miksi hän ajatteli näin tai näin yleisesti ajateltiin - vai ajateltiinko? Kysymys on siksi tärkeä, että myös Sylvi-Kyllikki Kilven oma mentaliteetti rakentuu suhtautumisesta tai asennoitumisesta inhimillisen olemisen eri ulottuvuuksiin, paljastaen samalla inhimillisen olemisen erilaisen mentaalisen puolen, antaen samalla myös meille lukijoille luvan lukea rivien välistä löytääksemme ne merkitykset, jotka joko tahallaan tai ajan tapojen mukaan, tahattomasti, ovat liimautuneet jonnekin näkymättömälle seinälle meidän näkö- ja ymmärryskenttämme ulottumattomiin.
Sylvi-Kyllikki Kilven kuvaamasta vasemmistomentaliteetin selvittämisessä on tärkeä saada selville mihin muihin uskomuksiin hänen esittämänsä uskomus on yhteydessä vai onko se tuulesta temmattuna ei mihinkään? Tai miten paljon voi olettaa, sortumatta yliampuviin kaunisteluihin ja suoranaisiin "paronivonmunchenhausenismeihin", sellaista, mikä ei suoraan näy menneisyyden jäänteissä, eli miten selvästi tutkittavien ihmisten olisi ne ilmaistava, sillä toimittajana en ole koskaan uskonut painettuun "tahalliseen historialliseen väärinymmärrykseen" sanaan ainoana, ja etenkään "tärkeänä" totuudellisena ns. varmana lähteenä.
Skinner kehottikin ottamaan avuksi lähtökohdaksi sen, mitä ihmiset itse sanoivat niistä. Skinnerin mukaan heidän käsityksiään ei saanut sivuuttaa pelkällä olankohautuksella, vaan oli pyrittävä ymmärtämään tutkimiensa ihmisten käsityksiä asioista, vaikka se mahdollisesti olisikin vaikeaa ja veisi paljon aikaa. Skinner myös muistutti menneisyyden ihmisten edellyttäneen, että uskomusten täytyi olla ainakin jossain määrin johdonmukaisia; he eivät voineet yhtä aikaa hyväksyä ja hylätä jonkin toteamuksen totuutta, sillä jos mitään uskomusten välistä johdonmukaisuutta ei olisi, ei uskomusten selvittäminenkään olisi mahdollista.
Tämä mielessä ensimmäisessä osassa tulee jo hyvin esille ajan tunnelma, ihmisten mieltymykset ja pakkomielteet, julkisen manipuloinnin ja propagandan häikäilemättömyys ja valtio + yleiset totuudet vastaan ihminen-vapaus kuusi nolla hegeliläisen valtio on asetettava aina ihmisen edelle-politiikan eduksi. Sosiaalidemokratia muotoutui tunnetasolla kuitenkin vahvasti samalle kristilliselle, ja usein valitettavasti myös sen ankarimmalle moraalipohjalle, luterilais-calvinistiselle, joten voimme nostaa syyttävän sormen myös suomalaisen työväenliikkeen sisällä vallinnutta jäykkäniskaisuutta vastaan Augustinusta, joka seurasi 300-luvun muotia ja kääntyi kristityksi edetäkseen virkaurallaan.
Kilpi kertoo tässä muistelmiensa toisessa osassa tästä erään esimerkin. Ruotsinkielinen vapaaherra ja maltillinen sosiaalidemokraatti, Nils Robert af Ursin, joka oli SDP:n edeltäjän, Suomen työväenpuolueen ensimmäinen puheenjohtaja ja näkyvä hahmo yksikamarisen eduskunnan alkuvuosina, opetti klassillisia kieliä ruotsinkielisille lukiolaisille ja myöhemmin suomenkielisille, ei osallistunut punaisten toimintaan koska oli jo puolivälissä seitsemääkymmentä, mutta kirjoitti helmi- ja maaliskuussa turkulaisen Sosialisti-lehden alakertana Suomen työväenliikkeen historiaa kehottaen pari päivää ennen punaisten kukistumista Suomen kansaa sovintoon. Valkoisten päälliköt pitivät häntä siksi yhtenä punapäälliköistä.
Ursin pakeni muiden punajohtajien tavoin Venäjälle mutta palasi takaisin jo vuoden 1922 alussa. Poissaolevan hänet tuomittiin menettämään virkansa. Kolmenkymmenenkolmen opettajavuoden jälkeen hänelle ei myönnetty eläkettä ennen kuin Tannerin johtama sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus sen vuonna 1927 päätti myöntää. Pientä opettajan eläkettä hän ehti nauttia vain 9 vuotta ennen kuolemaansa vuonna 1936. Että tällaisesta luihin ja ytimiin menevästä mielivaltaisesta kiusaamisesta kostomielessä oli kysymys koko 1920-luku valkoisten uhman - joka oli syntynyt ajan henkeen mukaisesti nietzscheläisen elitismin pohjalta. Suomessa kansallisen radikalismin ja oikeistolaisen ideologian juuret lähtivät 1800-luvulta, jolloin kirkko asettui vastustamaan liberalismia yhdessä maaseudun vanhoillisten kanssa samalla kun ruotsinkieliset ja nousevat liikemiespiirit asettuivat kannattamaan uudistuksia - voimakkaimpina päivinä, asia, mikä sisuunnutti työväenliikkeen selviytymään hammasta purren ja haaveilemaan siitä (koston?) päivästä, jolloin he olisivat vallassa oikastaakseen vääryydet ja muuttaakseen maailman heille paremmaksi paikaksi elää.
Aika on rajua ja niin on myös ajan propaganda sekä porvarillisissa että sosiaalidemokraattien omissa sanomalehdissä. Tuntuu kuin sisällissotaan jatkunut kansankiihotustyö olisi vain saanut itse sodasta ja sen seurauksista lisää vettä myllyynsä haukkua toinen toisiaan povarit ja työläiset, silloin kahdeksi vastakkaiseksi voimaksi mielletyt kansanryhmät. Huhuista huvittavin oli helmikuussa 1920 levinnyt huhu siitä, että O.W. Kuusinen olisi murhattu Pohjanlahden jäällä. Asia aiheutti jopa eduskunnassa välikysymyksen ensimmäisenä allekirjoittajana itse Tanner, paljon lehtien provosoivia pääkirjoituksia puolesta ja vastaan sekä työväestön keskuudessa lukuisia spontaaneja vastalauseita. Sylvi-Kyllikin porilainen demarilehti yhtyi kuroon. Sen mielestä Kuusisen murha "oli kaikkein häpeällisempiä murhia, joilla valkoinen Suomi on ikuistanut itsensä". Murha ei ollutkaan lopulta muuta kuin huhu. Kilpi siteeraa "ilmeisesti itse kirjoittamaansa" eli omaa nimimerkkiään Kaisa-Liisaa, joka kirjoitti asiasta maaliskuun 8. päivänä lehteen pakinan otsikolla "Kalpeitten miesten hengenvaarallinen asema":
"Kaikki kalpeat, heikkorakenteiset miehet ovat kuusisia. Varsinkin ne jotka lukevat sanomalehtiä. Oravaisissa on murhattu yksi sellainen. Sillä oli valkoiset pehmeät kädet. Puhelahjaansa se käytti hämmästyttävän sujuvasti ja lakituntemusta miehellä näytti olevan. Kun ei ollut suomalaisia lehtiä, luki hän ruotsalaisia. Miestä vaivasi kroonillinen sanomalehtinälkä. Hän oli Oravaisissa työn etsinnässä ja kantoi sahaansa kepin nenässä, minkä mainitun paikkakunnan asukkaat omin silmin saattoivat havaita. Koska sahaa ei ole tapana kantaa samalla tavalla kuin pikkupojat ongella saamiaan salakoita, herätti mies asukkaissa sekä ihailua että ihmettelyä. Kaikesta päättäen hän oli omintakeinen persoonallisuus. Muta sitten ilmestyi paikkakunnalle suojeluskuntapäälliköitä ja samantapaisia herroja. Ja se kalpea mies katosi. Kerrotaan että hänen ruumiinsa löydettiin myöhemmin jäältä. Tunnemme syvää myötätuntoa ja sääliä kaikkia kalpeita, heikkorakenteisia miehiä kohtaan. Varsinkin jos he harrastavat sanomalehtiä ja ovat seuranneet valtiollisia tapahtumia. Heidän kohtalonsa on piirretty kalpeisiin kasvoihin. Sillä he ovat epäilemättä kuusisia."
Tästä tekstinpätkästä näemme miten mestarillisesti Kilpi piruilee vallassa olevalle pöyhkeälle itseriittoisuuden umpioittamalle isänmaallis-kristilliselle uholle, osoittamalla todeksi Thomas Hobbesin ajattelun mukaisesti elämän jatkuvana taisteluna vallasta Amerikan retoriikan isänä pidetty John Whiterspoonin oppeihin nojaten, sanomalla suoraan niin kuin asiat ovat, tai miltä ne hänen silmissään näyttävät olevan. Suoraa ja osuvaa puhetta toimittajalta, joka on nähnyt, miten pedon sydän sykkii ja mitä se syö pysyäkseen hengissä, sillä koko punaiselta Suomelta kielletty ja piilossa oleva valkoinen Suomi eli voitonhuumassaan koston suloista aikaa, ja aktiivisia työläisiä seurattiin vapaa-ajalla niin selvästi, ettei heille jäänyt epäselväksi ketkä heitä tarkkailivat ja miksi. Kilpi kertoo pakinoissaan eläviä esimerkkejä tästä mm. miten työläinen, joka kantoi sanomalehdessä työpaikalle mennessään sanomalehteen käärittyä kahvipulloa pidätettiin, koska luultiin paketissa olevan pommin.
Nykyisin yhteiskuntia pitävät mediakratian avulla koossa erilaiset yhteiset huolenaiheet kuten sota, epidemiat, työttömyys ja ilmastokatastrofit. Ennen vanhaan juttu oli sama, kuori vain toisenlainen. Yhteisen vihollisen pitäminen lähellä ja siitä muistuttaminen oli elintärkeä yhtenäisyysside, siksi tällainen jatkuva propagandasota kahden toisilleen vastakkaisen luokkaryhmän kannalta oli molempien ryhmien elinehtojen takia oleellista hieman samalla tavalla kuin aikoinaan Suomessa kylätappelut naapuripitäjien kanssa ylläpitivät kylien yhteishenkeä.
Epäily, pelko ja vainoharha ulotettiin kaikkiin ja kaikkeen mahdolliseen, jotta sosiaalidemokraatit olisivat peloissaan antaneet periksi valkoisen ylivallan edessä. Kilpi kertoo lisää esimerkkejä miten: "Eräs nuoriso-osastolainen kirjoitti toisella paikkakunnalla olevalle osastolaiselle saapuvansa sinne tavarat tullessaan. Seurauksena oli, että ennen kuin hän oli päässyt lähtemään kotikaupungistaan, olivat poliisit hänen kimpussaan. He tahtoivat päästä osalliseksi tavarasta, joka heidän suureksi mieliharmiksi oli vain rekisteröimislomakkeita."
Pitää taas muistuttaa hyvin kerrottujen tarinoiden äärellä, että olemme osaavan toimittajan kynämanipulaation alaisia emmekö voi olla täysin varmoja siitä, olivatko asiat toisin, kuin hän antaa meille ovelasti ymmärtää vai jotain siltä väliltä, sillä kaukana Kilven viljelmässä tyylissä ovat vielä ne myöhemmät konsensuksen ajat, jolloin poliittisen historian professori L.A. Puntila pystyi lausumaan kuuluisat sanansa todellisesta sananvapaudesta, jossa ei ole sijaa vihapuheelle, propagandalle ja totuutena markkinoidulle höpöpuheelle: "Julkisuus on demokratian terävämpiä aseita, emmekä saa antaa sen missään vaiheessa eikä minkään syyn vuoksi tylsistyä. Sananvapaus meillä on; oikeus pitävien tietojen mahdollisimman nopeaan saantiin on varmistettava.
Niiden oikealla käyttämisellä on lujitettava demokratiaa ja siinä vaikuttavien ryhmien keskinäistä luottamusta ja yhteistyötä." Sylvi-Kyllikki Kilven hienosti kirjoitettuja muistelmia lukee kuin mentaalihistoriallinen salapoliisi yhtä odottavan jännittyneenä mitä seuraava sivu paljastaa sellaista, joka on jäänyt virallisen historiankirjoituksen latteiden tylsyyksien varjoon. Se, että saamme sieltä ongittua jotain ei-tavallista saalista ihmisten ilmoille, on hänen itsensä ansiota, sillä Kilven kirjoitusten taustalla vaikuttaa antiikin aikana vakiintunut käsitys historiallisesta tiedosta omalaatuisena tiedon ja tietämisen muotona, missä yhteisössä elävät ihmiset tarvitsevat yhteistä muistia, jonka tehtävä on jatkuvuuden - ei pelkästään muutoksen - osoittaminen kaiken sen vaikean käsitteellisen hallinnan keskellä, jossa meidän kaikkien on aika ajoin elettävä tahdoimmepa me sitä itse tai emme - siksi siis tämä uusi sodanjälkeen syntynyyt teollisuudenhaara - suomalaisen työväenliikkeen muistelmat on vieläkin sekä ajankohtainen että tarpeellinen.
Yksi tällainen sekaannusta aiheuttava asia on mentaliteetin ja maailmankuvan käsitteet, sillä juuri kukaan ei tiedä mitä ne oikeastaan tarkoittavat ja miten ne toimivat. Mentaliteettihistoria on kuitenkin tärkeä, sillä se keskittyy erittelemään suhtautumisen tai asennoitumisen käsitteellisiä edellytyksiä ja niiden muutoksia. Ihmiset muuttavat/joutuvat olosuhteiden pakosta selviytyäkseen muuttamaan jatkuvasti/pakosta suhtautumistaan elämiseensä, olemiseensa ja oloihinsa. Historiallinen mentaliteetti on tietylle yhteisölle tiettynä aikana ominainen ajattelun ja tuntemisen sisältöjen sekä tapojen kokonaisuus, jota on luettava oivaltaen rivien väleihin piilotettuja saloja.
Mentaliteettihistoriaa tulkitsemalla huomaamme, että asiat, jotka ovat tiettynä aikana ja tietyssä kulttuurissa mahdollisia ka kiistattomia tai itsestään selviä, eivät ole sitä jonain toisena aikana ja jossain toisessa kulttuurissa, koska mentaliteetti, asioihin suhtautuminen muuttuu, ja sen myötä käsitys siitä, mikä on myös moraalisesti koherenttia, kuten pitkän vuosisadan aikana Ranskan Suuresta vallankumouksesta 1789 I. maailmansodan päättymiseen 1919 murtuneen vanhan romanttisen maailman ideaalit ja idealismi, sekä ne kahden henkisen navan väliset jännitteet, jotka muovasivat silloin vielä muodissa ollutta ehdotonta mustavalkoista maailmankuvaa palkitsevasta hyvästä ja syyllistävästä pahasta, ja olisi tuskin enää sellaisenaan edes romantisoituna mahdollista nykyaikaisen huolettomalle vapauden hengelle.
Mentaliteettihistoria on enemmän kuin aatehistoria, jossa askaroidaan eliitin tai yksittäisten ajattelijoiden intellektuaalisten konseptioiden parissa. Mentaliteetit muuttuvat jatkuvasti ja synnyttävät toisistaan ristiriitaisia mentaliteetteja. Mielenkiintoista näissä prosesseissa ovat poliittisen kielen lukutavat, joissa sanavarasto ja ilmaisutavat muodostavat mentaalisen varustuksen, joka omalla tavallaan määrittää ajattelutapojen lisäksi myös tuntemista, kuten Sylvi-Kyllikki Kilven omalakisessa muistelmasarjassa. Tuntemisen tapa taas käsittää automatisoituneet arvoarvostelmat, joiden kautta valikoituu se jokapäiväinen asioiden tarkastelutapa, tiedostamaton suhtautuminen asioihin.
Olen omaksunut tässä kirjoituksessani tekstikritiikin eli kyseenalaistan kaikki mahdolliset auktoriteetit ja rikon tabut vastaan "tendenssihistoriakirjallisuuden" itsekehuun piilottamat valheet, mikä tarkoittaa sitä, että epäilen aina automaattisesti kaikkia kirjoitettuja tulkintayrityksiä selittää asiat päinvastoin, kuin mitä ne ovat - todellisuudessa itselleen parhain päin. Tuntemisen sisältöön eivät kuulu vain tunteet vaan myös tunteminen. Ajattelun sisältöön taas kuuluvat yleisesti pätevät ja tietoisesti omaksutut eettiset näkemykset, jotka on tunnistettavissa keskustelusta.
Kokonaan eri asia on se, voidaanko todellisuudessa "demokraattisesta mielestä" edes puhua suomalaisten mentaalihistoriaa tukittaessa ennen ja nyt? Suomi oli ja on edelleenkin vähämerkityksetön periferinen joutomaa jossain Euroopan laidalla, josta kukaan ei ollut silloin sen enempää kiinnostunut, ja jonka ainoa kiinnostava sekä hieman merkityksellinen asia oli pitkä raja myöhemmin, ei ennen vuotta 1809 Suomen sodan loppuessa Ruotsi-Suomen armeijan suomalasirippeiden hortoillessa hajanaisina Uumajassa tietämättä, mikä oli heidän kotimaansa ja mihin he menisivät.
Riitaisten suomalaisheimojen välinen yhteistyö ja kansallistunne olivat ihan toista kuin esimerkiksi esi-isieni Norjassa, jossa "demokraattinen mieli" näytteli merkittävää roolia kansakunnan yhteisessä taistelussa oman maansa ja kulttuurinsa, sekä ennen kaikkea vapauden ja demokratian puolesta 1814 Wienin tanssivan kongressin jäljiltä, jolloin Napoleonin hävittyä valtaan palanneet Euroopan taantumukselliset kruununpäät panivat Itävallan ruhtinas Metternichtin toimesta vastaiskuna vallankumouksille luun kurkkuun, jähmettämällä koko maanosan taantumuksen surkeaan kurimukseen lähes vuosisadaksi.
Nuijasota, nälkävuodet ja vuoden 1918 mielivaltainen valkoinen terrori sekä erityisesti vuoteen 1919 jatkunut ahdistavan päällekäyvä valkoinen propaganda, painoivat syvän jäljen suomalaiseen kollektiiviseen purnausmentaliteettiin tyyliin "ei kannata edes yrittää, sillä herra se on herra helvetissäkin".
Ei ihme, ettei Talvisodan henkenä tunnettua propagandaylistystä ole koskaan aiemmin tunnettu Suomen historiassa muuta kuin niiden keskuudesta, jotka siitä puhuivat ja siihen uskoivat, sillä kansallistunnetta ei ollut - ei ainakaan sellaista kun se oli Helsingin pienen herrajoukon poliittisissa päiväunissa, koska suomalaiset oli alistettu jo kolmikymmenenvuotisessa sodassa 1618-1648 ruotsalaisylimystön "tykinruuaksi" eli kaikkien sotien eturintamassa sodan ensimmäisiksi ja pakollisiksi uhreiksi.
Sen jälkeen puheet "yhtenäisestä kansasta" on osattu ottaa kansan keskuudessa kiertävissä tarinoissa osana ovelaa manipulaatiota, joka ei kosketa muita kuin niitä, joiden vapautta riistämällä saadaan aikaan toisten, hieman parempien kansankerrosten vapaus eli se jotka maksavat kaiken omalla vapauden- ja hengenmenetyksellään. Tämä sama ongelma koskettaa koko kansaa, myös Kilven kuvailemaa punaista kansanosaa, vaikkei hän demokratiavaje-ongelmasta suoraan puhukaan sen oikealla nimillä. Sisäistetty herruus, heikko minäkuva ja myönteisten esimerkkien puuttuminen sekä vasemmistohegeliläinen valtion ylikorostaminen ovat syitä sille miksi demokraattista mieltä ei ollut eikä löydy vieläkään työväenliikkeen itsensä sisältä, sillä yleensähän siitä on puhe mistä puute.
Demokratiavaje on edelleenkin se suurin este, miksi vasemmistopuolueet makaavat gallup-ojissa kykenemättä nousemaan sieltä entisaikojen suuriksi vaikuttajiksi ja miksi uusi sukupolvi liikkuvia äänestäjiä vierastaa heitä. Katsokaa nyt vaikka demokratian irvikuvia, jossa ei ole koskaan ollut manipuloinnista vapaita jäsenvaaleja. Jos olisi vaikka nyt ensimmäistä kertaa tämän savijaloilla seisovan jättiläisen historiassa, persut olisivat suurin ryhmä ja vihreät toisiksi suurin, vasemmistopuolueiden jäädessä yhdessä alle puoleen ja häviävän ajan myötä koko ay-liikkeestä verta imemästä pahaisen punapunkin tavoin.
Myös tämä on kiinnostavaa Kilven kirjassa, koska sitä ei ole vaikka sen vaistoaa tekstien alta juuri sinä punaisena lankana eli kaiken selityksenä, jota hän ei ole valmis punomaan yhteen vaan jättää sen lopullisen pyykinpesun 2020-luvun historismista vapautuneelle vapaalle älylle: järjestöistä tuli jo 1919 suljettuja yhden totuuden ja ryhmän nyrkkejä vähemmistöjä ja valtausta yrittäviä kommunisteja vastaan. Hän ei siitä varsinaisesti puhu eikä anna ymmärtää asian olevan niin tai näin, mutta kaikki mitä hän kirjoittaa muistelmissaan viittaa vahvasti epädemokraattisen järjestögangsterismin kuolonsuudelmaan koko vasemmistolaisuuden päälle vuoden 1918 tapahtumien jälkeen eivätkä taistelut tähän jääneet: koko 1920-luvun kommunistit yrittävät vallata demarijärjestöjä huonolla menestyksellä.
Sodan jälkeen ns. "kuutoset kavereineen" melkein onnistuivat saamaan huijatuksi SDP:n SKDL:n alle Neuvostoliiton talutusnuoraan, ja 50-luvun rajut järjestösodat hajottavat jälleen kerran emopuolue SDP:n ja ammattiyhdistysliikkeen repien rikki sekä järjestöjä että ihmisiä hamaan katkeruuteen saakka monen sukupolven verran vain Yrjö Kallisen uskaltaessa varoitellessa tällaisen seurauksista avoimesti, mutta häntä ei kuunneltu, koska häntä pidettiin vähintäänkin kyseenalaisena, jopa homona, koska Kallinen oli kasvisyöjä eikä ryypännyt ja omasi filosofisesteettisiä maailmanajatuksia, jotka eivät olleet tuolloinkaan kovassa huudossa SAK:n poliittisena siipenä toimineessa SDP:ssä.
Juuri tästä "mentaalihistoriallisesta perspektiivistä" on kysymys myös tässä artikkelissa monella tapaa, jolloin ihmisten näkymättömät toiveet, ajatukset ohjaavat historian kulkua eikä päinvastoin. Kun lukee asiasta kirjoitettuja tekstejä, ei voi välttyä toivomasta, että tällaiset uudenlaiset tulkinnat ja käsitykset asioiden tärkeydestä tavallisen ihmisen näkökulmasta, ja nimenomaan hänen merkityksestään itse tapahtumille, muuttaisivat tätä todellisuutta piirun verran totuudellisempaan, ja ehkä sitä kautta tavallista ihmistä historiassa ymmärtävään inhimillisempään suuntaan laajemminkin puhuttaessa elämää suuremmista asioista, jota vain tapahtuvat ja tempaavat mukaansa kaikki siinä elävät tahtoivatpa he sitä itse tai eivät.
Sylvi-Kyllikki Kilven muistelmat ovat painonsa arvoista kultaa. Ihan kuin hän itse yrittäisi kysyä vaikkei voi, ei osaa tai halua, rivien välistä hätähuutona, millaisia nämä ajatukset ja toiveet ovat olleet ja miten ne ovat kautta vaikeiden aikojen muovautuneet ja levinneet "vapaus-ajatteluna" joukossa, joka oli kaikkea muuta kuin vapaa ja valmis tekemään lopulta kaiken mahdollisen ettei vapaus missään muodossa koskisi heitä itseään leipäpapin tavoin toistamalla tyhjää mantraa jonkun tosiasian velvoittavuudesta mennä yli ja tuhota totuus, jos se oli jonkun heidän johtajansa vakuuttelujen mukaan tarpeellista itse asian edistämiselle ja kokonaisedulle? Juuri tätä maailmankuvan tiedostamatonta ulottuvuutta kutsun "mentaalihistoriaksi", mistä muodostuu tietoisena ulottuvuutena maailmankatsomus, mikä taas selittää kokonaisen joukon yhdessä hakemaa selitystä omille toiveilleen ja ajatuksilleen. Se on myös kaava, millä Kilpi vastaa itse esittämiinsä kysymyksiin ovelan huomaamattomasti unohtaen tahallisesti puhuvansa vastoin parempaa tietoa itseään vastaan.
Entä moderni mieli ja se nykyinen huoleton vapaudenhenkäys, mikä länsimaita ja myös Suomea on koskettanut? Milloin se alkoi Suomessa? Maailmalla se alkoi vuodesta 1923 mutta Suomessa sen voidaan alkaneen vasta sen jälkeen, kun vahvaa valtiota kannattanut Urho Kekonen vuonna 1934 julkaisi kirjansa Demokratian itsepuolustus ääriliikkeitä vastaan mahdollistaen myöhemmän sovun maan teollistamiseksi yhdessä sosialidemokraattien kanssa tai tällä aikavälillä 1934-1951, kun Mannerheim kuoli Sveitsissä vuonna 1951. SAK katsoo sen alkaneet ns. Tammikuun kihlauksesta 1940, jolloin työnantajaleiri ensimmäistä kertaa tunnusti Talvisodan yhtenäisen hengen pakottamana työntekijät tasavertaisiksi kumppaneiksi. Joidenkin mielestä se alkoi vasta kuuluisasta yöpakkashallituksesta 1958, kun eduskuntavaalien suurimmaksi puolueeksi noussut SKDL jätettiin kylmästi hallituksen ulkopuolelle NL:n painostusyrityksistä ja seurauksista välittämättä suomalaisten osoittaessa NL:lle ensi kertaa sodan jälkeen kuuluvansa sittenkin länteen eikä itään, kuten painonsa verran vähäistä totuutta osoittanut YYA-sopimus. Joidenkin mielestä vasta Suomen herääminen Kekkosen uudelleenvalinnan turvaamiseksi järjestetyn Novosibirskin lavastuksen jäljiltä vuodelta 1961 teki maastamme "modernin länsimaisen ajattelun läpitunkeman valtion" siihen oleellisesti kuuluvan epäilyn, vastustamisen ja voiman osoituksena. Tätä kysyy samannimisessä kirjassa myös tohtori Hannu Rautkallio eli tilasiko Kekkonen NL:n johdolta nootin varmistaakseen uudelleenvalintansa?
Näistä asioista ei Kilven muistelmat mainitse sanakaan - valitettavasti, sillä olisi ollut jännittävä lukea miten hän katsoi asioita sekä sisältä että ulkoa "ymmärtäen tietynlaisen selitteellisen pakon sanelemana yleisen edun vaatineen häntä aatteen hurmoksen sisällä eläneenä puna-aatelin korkea-arvoisena ja vaikutusvaltaisena jäsenenä puhumaan tietyllä tavalla tietyistä asioista".
Ensimmäisessä muistelmansa osassa Sylvi-Kyllikki Kilpi täyttää mentaalihistorialliset laatukriteerit - erityisesti mitä tulee tuntemiseen ja niihin yleisiin eettisiin kysymyksiin, jotka vaikuttavat vanhan työväenliikkeen kehitysoptimismin, hyvän kierrättämisen ja toisistaan hyvää uskovasta toimintakulttuurista yleiseen hyvään uskovaan yltiöidealismiin - sekä sen takana vaarallisesti kurkkineesta naiivista augustinolaisuudesta, ja lopulta kaiken alleen mädättäneestä "jesuiittamoraalista" suomalaisen vasemmistolaisen työväenliikkeen kovin eripuraisessa ja särmikkäässä keskinäisessä vuosisadan kestäneessä nahistelussa ja tukkapöllytyksessä.
Sylvi-Kyllikki Kilven muistelmien yksi tärkeä tehtävä on herättää eloon mennyttä ja unhoon jäänyttä aikaa ja sen ihmisiä, antamalla heidän näkemyksilleen ja olemiselleen todistusvoima, siinä psykohistoriallisessa muutosprosessissa, joka oli myös alkulaukaus nykyiselle vapaudenajalle ennen persudiskursiivin ilmaantumista näkökenttää pilaamaan väkinäisesti hymyilevinä tappajina, jos 1800-luvun lopun kansanvalistus loi pohjan myönteiselle kollektiiviselle ajattelulle, ja vuoden 1918 tapahtumien jälkihoito taas vastavoiman vanhakantaiselle autoritaarisuudelle, oli suomalaisen työväenliikkeen suuren tarinan nousu, uho ja tuho täysin ennalta-arvattavissa jo toimittaja Sylvi-Kyllikki Kilven viileän rauhallisten muistelmien ensimmäisestä osasta, luoden pohjan pienten tarinoiden ja elämäntapakysymysten esiinmarssille 2000-luvun alusta, mikä on muovannut maailmannäkemystämme enemmän, kuin mitä 1900-luvun suureksi menestystarinaksi kutsuttu työväenliikkeen tarina sen koko olemassaolon ajan huolimatta esimerkillisestä taistelustaan alistetun kansanosan taloudellisen ja poliittisen vapauden puolesta.
Toisessa osassa "Sörnäisten tytön vaellusvuodet" (Tammi 1965) Kilpi kuvailee elämäänsä ja suomalaista työväenliikettä 1920-luvulla. Sörkan tyttö on palannut takaisin punapakolaisuudesta isänsä kotiseuduilta ja pyrkii arvostetun Suomen Sosialidemokraatin toimittajaksi ilman mitään kokemusta, mikä kertoo tytön kunnianhimosta sekä rohkeudesta ja optimismista - ominaisuudet, jotka häntä kannattelevat vielä pitkään elämässään ja nostavat hänet henkisesti siihen moraaliseen puna-aateliin, jonka yksi merkittävimmistä edustajista hän oli koko sen jälkeisen elämänsä eräänlaisena työväenliikkeen henkisenä ilmentymänä ja omatuntona aikana, jolloin työmies löi toista työmiestä moukarilla takaraivoon ymmärtämättä omaa yhteistä etua kuin ikuinen vanharaamatullinen Kain ja Abelin veljessota. Suomen työväenluokka ei ollut antanut periksi.
Toivo eli ja lyhyen lamaannuksen jälkeen jo vuonna 1919 järjestötoimintaa viriteltiin kaikkialla Suomessa. Juuri tässä työssä Sylvi-Kyllikki halusi olla mukana. Samalla juopa kansalaissodan hävinneiden punaisten ja Tannerin johtamien maltillisten sosiaalidemokraattien välillä näkyi jo selvästi sosiaalidemokraattisissa lehdissä, joista monen radikaalimman sekä sotaan osallistuneen mielestä kirjoiteltiin liian kriittisesti punaisia syyllistäen, "kuin nuoleskellen vihattuja lahtareita", oikeistolaisia äärilaitoja myötäilevästi vakuutellen heitä heimosota-innostuksensa aallonharjalla, ettei punainen työväestö uusien maltillisten johtajiensa johdolla enää koskaan nousisi kapinaan valkoisia herroja vastaan pistimet ojossa ja nyrkit pystyssä yhtä typerinä ja valmistautumattomina kuin muutaman humupään toimesta olivat erheellisesti tammikuun 27. päivänä 1918 tehneet.
Sylvi-Kyllikki Kilpi sai pakit silloiselta Sosiaalidemokraatin päätoimittajalta, Hannes Ryömältä, joka pysytteli sisällissodan ulkopuolella mutta lääkärinä auttoi punaisia haavoittuneita, ja jonka poika Mauri Ryömä menee myöhemmin naimisiin Sylvi-Kyllikin kuuluisan runoilija-sisaren, Elvi Sinervon kanssa, ja joiden pojalle hän antoi turvan ja suojan siihen asti kun vankilassa sodan aikana kommunistitoimintansa takia istuneet vanhemmat aikanaan pitkin hampain vapautettiin. Hannes Ryömä antaa Sylvi-Kyllikille kuitenkin hyvän neuvon, minkä ansiosta hän löytää itselleen kelpo miehen. Sylvi-Kyllikki haki ja sai paikan turkulaisesta Demokraatista, ja miehen silloin porvarillisessa Turun Sanomissa toimittajana työskennelleestä Eino Kilvestä, josta tulee luokkatietoisen, räiskyvän ja henkevän vaimonsa suosiollisella tuella ensin maltillinen tannerilainen sosiaalidemokraatti ja myöhemmin sosiaalidemokraateista vasemmalle kurkottava näkyvä sosialisti sekä yksi johtohahmoista II:sen ms:n jälkeen perustetussa SKDL:ssa.
Kilpi kuvaa osuvasti ajan kipeän ja turmiollisen hengen, miten hävinnyt, nöyryytetty ja osin lähes orjuutettu työväenluokka oli koko ajan peloissaan ja jännittyneenä äärioikeiston suunnitelmia ja hyökkäyksiä vastaan. Voittajien puolueellinen oikeus (on ehkä väärä sana: tuomioistuimet) kävi jatkuvasti tekaistuin syin oikeudenkäyntejä punaisia vastaan tehden tikusta asiaa kiusallaan niin että se tikku sattui ja teki kipeää eikä vaalitaisteluja saanut käydä vapaasti ilman, että virkavalta tai äärioikeiston ammattikiusaajat mellakoitsijoineen olisivat käyneet kovaäänisesti senkkaa punaisten nenistä ottamalla rähinöimässä, uhkailemassa ja usein myös hakkaamassa henkihieveriin niitä harvoja punaisia, jotka olivat uskaltautuneet pelotta saapua vaalitilaisuuksiin.
Sylvi-Kyllikki Kilpi kertoo olleensa jo kouluvuosistaan saakka "taisteluasenteessa ympäristössään esiintyneitä mielipiteitä vastaan" niinpä hän oli luonnollisestikin ainoa Turun Demokraatin toimittaja, joka ei taipunut ulkopuolisen painostuksen alla protestoidakseen bolsevikkeja vastaan. Myöhemmin hän porilaisessa sosiaalidemokraattisessa Uusi Aika-lehdessä hän huomasi asioita, jotka kohottivat Tannerin arvoa hänen silmissään. Muistelmat kertovat "kaikkien henkilökohtaisten ja henkilöpaljastusten lisäksi" myös voimakastahtoisesta ja päättäväisestä taistelijasta, joka ei antaisi helpolla periksi edes isommankaan välttämättömyyspakon edessä.
Kilpi kuvaa tätä silloin muodissa ollutta rohkeaa asennetta muistelmiensa toisen osan alussa koskettavassa kohdassa "Mouhijärven tapaus", josta kerroin jo luvussa "Suomen hauskin mies", ja joka ansaitsi tulla kerrotuksi siksi, että se sekä näyttää
Loppu kirjasta onkin muistelmia politiikan isommista pyörteistä ja tätä seuraa hengästyttävä lista Suomen työväenliikkeen merkkihenkilöitä - kuten arvoituksellinen Edvard Valpas, ja on lajissaan jo siksi innostavaa luettavaa asiasta enemmän, myös ei-työväenliikkeen historiasta muuten, kiinnostuneille, sillä on Kilven muistelmia lukiessaan tuntuu kivalta huomata vanhan työväenliikkeen hyvän ytimen, ihmisläheisen humanismin ja toisista välittämisen olleen voimissaan vielä sisällissodan jälkeen, vaikka se katosi jo 20-luvun lopulla kovien keskinäisten taistelujen myötä enää koskaan palaamatta takaisin.
Kolmannessa muistelmien osassa "Sörnäisten tyttö politiikan pyörteissä" (Tammi 1966) Sylvi-Kyllikki Kilpi pääsee aluksi vauhtiin kertomaan siitä näkyvästä roolista, mikä hänelle suomalaisessa työväenliikkeessä oli 1930-luvulla sekä vaikutusvaltaisen Eino-miehensä rinnalla että lukuisten ystävyys- ja läheisten perhesiteiden kautta yhtenä ns. puna-aatelin tärkeimmistä jäsenistä. Mutta sitten muistelmat lässähtävät. Ehkä syynä on se, että kaksi edellistä on tyhjentänyt jo pajatson ja kerronta alkaa tuntua puuron syömiseltä ja tarinat liian tutuilta viehättääkseen enää uutuudellaan. Kolmikymmenluku aloitti Kilpien avioliiton toisen vuosikymmenen ja silloin alkoi myös aatteellisesti lujempi työtoveruus, vaikka he eivät aina ajatelletkaan poliittisista asioista aivan samalla tavalla.
Einosta oli tullut jo 1930-eduskuntaavaleissa kansanedustaja sekä tamperelaisen Kansan Lehden päätoimittajuuden jälkeen vuonna 1932 Suomen Sosiaalidemokraatin päätoimittaja Helsinkiin. Vuosi kolmenkymmen oli kovaa aikaa työväenliikkeelle. Ensin eduskunta hyväksyi kommunistilait ja sitten äärioikeisto alkoi harjoittaa taas terroria sosiaalidemokraatteja kohtaan. Monia näkyviä demaripoliitikkoja kyyditettiin, hakattiin ja istutettiin pakolla paljain persein kusiaispesissä. Kaksi ensimmäistä vuotta olivat vaikeat mutta taistelutahto alkoi nousta sosiaalidemokraattien riveistä ja työväestö alkoi panna hanttiin. Mutta väkivalta oli järkyttävän yleistä eikä kansanedustajiakaan siltä säästetty. Kilpi kertoo miten vuoden 1929 valtiopäivien sosialistisen työväenpuolueen edustajien kohtalo oli traaginen. "Osa heistä istui vangittuna Tammisaaressa, osa oli kyyditetty lapualaisten toimesta Neuvostoliittoon, eräät niin raakalaisesti pahainpideltynä, että esim. kajaanilainen kaupanhoitaja Kalle Meriläinen jäi invalidiksi ja niin heikkokuntoiseksi, ettei elänyt kauan Neuvostoliitossa."
Muistelmat ovat hyvää luettavaa niille untuvikoille maailma pahuuden ristiaallokoissa, jotka eivät tiedä millaista ahdistavaa kaulapantaa vanharaamatullinen agraariajan koti, uskon ja isänmaan hurmahenkiset oikeistoheppulit kuten "tunnetusti kristillismielinen sisäministeri Manner - nimitys oli lainattu Suomenmaasta - suhtautui niin suopeasti työväen rauhallisiin mielenosoituskulkueisiin, että ne kiellettiin kirkko-aikana.