Punakoneen, Gorban ja Gagarinin jäljiltä

Teksti Harald Olausen

"Uljas Elokuva ja muut taiteet -teemasarjamme astuu syyspihlajan havistessa runouden valtakuntaan ja käsillä on monimittaisen sulosäkeinen kattaus sanan ja kuvan koti- ja kansainvälisiä risteyspisteitä. Perehdymme antaumuksella muun muassa Jan Lenican ja Masaaki Yuasan animaatioihin, Charles Bukowskin örvelömpään eetokseen ja William Carlos Williamsista inspiraationsa kairanneen Jim Jarmuschin Patersonin (2016) elegisempään aatokseen. Mia Öhman tutkii kommunismin ja humanismin taitekohtia ja Leevi Ikonen tarkovskilaisen poetiikan muuntumista digitaalisen ajan haasteisiin, HT Nuotio Harald Bergmannin Friedrich Hölderlin -tetralogiaa (1992–2003) ja Mitja Jakonen suvereenin Mannerlaatan (2016) ilmaisullista avaruutta. Tilansa saavat yhtä lailla myös suomifilmin ylevät kansallissankarit ja hönömmät poeetat, Shakespearen klassisten säkeiden räväkämmät haastajat ja Terence Daviesin ehtymätön T. S. Eliot -rakkaus, japanilainen kuolinrunous ja Saikaku Iharan eroottiskomediallisempi sävystö. Varsinaisen aiheen ohella uppoudumme Ranskan Me Too -kuohuntoihin, iloitsemme Filmihullun menneiden vuosikertojen taannoin saavuttamasta sähköisestä uudiselämästä ja keskitymme vakiopalstoilla norjalaisen elokuvan varhaisvaiheisiin, Satyajit Rayn massiiviseen kirjalliseen tuotantoon ja vastavalmistuneeseen kotimaiseen Yasujirō Ozu -väitöskirjaan. Ensi-illat etenevät Euroopan rankoilta rajoilta Marseillen sortuviin rakenteisiin ja body horror -satiirista Yorgos Lanthimoksen hervottomaan surrealismiin. Vieraskynänä suomalaisen elokuvanteon tolkuttomia, tuhovoimaisia olosuhteita valottaa ohjaaja-kirjailija Janne Kuusi."-Filmihullu 5/2024 sisältö.

Filmihullu on ollut perustamisestaan lähtien laadukas ja monipuolinen kulttuurilehti, jossaa pohditaan syvällisesti elokuvaa, sen sisältöä ja suhdetta muuhun maailmaan kuin peilinä, vaikka aina ei tiedä kumpi on kuva, ja kumpi aito subjekti. Tässä artikkelissa pohdin, mitä Mia Öhman takoittaa kirjoituksessaan 5/2024 Filmihullussa kommunismin ja humanismin taitekohdista siksi, että aihe on jäänyt kokonaan käsittelemättä nykyisen äärioikeistolaisen aallon vyöryttyä maailmaan ja Neuvostoliiton hävittyä sekä kartalta että mielistämme. Mutta ensin tutustumme Historialliseen aikakauskirjan numerooon 2/2024, jossa oli Jyväskylän yleisen historian tutkijatohtori Ville Häkkisen otsikolla Punakoneen, Gorban ja Gagarinin jäljillä arvostelu Anna Helle & Pia Koivusen toimittamasta kirjasta Neuvostoliitto muistoissa ja mielikuvissa (SKS, 2022). Kirja muistuttaa lukijoita siitä, miten suuressa roolissa pehmeämmän vaikuttamisen välineet ovat olleet niin suomalaisten kuin muunkin maailman suhteessa Neuvostoliittoon kautta sen historian. Hännisen mukaan Neuvostoliiton aikoinaan osakseen saama ihailu näyttäytyy herkästi käsittämättömältä. Se on kummallinen kommentti niille, jotka ovat eläneet tuota aikaa itse. Mutta mitä Mia Öhman vastaa tähän?

Mia Öhman kirjoittaa Neuvostoliitossa tuotetusta kommunistisesta elokuvasta Filmihullussa 5/2024 otsikolla Olen kommunisti: "Taiteen ohjenuorana toimi sosialistinen realismi, ja sen sääntöjen mukaan luodut teokset pitivät kommunismin henkeä yllä. Kommunistisin taiteenlaji oli elokuva, ja kommunistisen montaasin keinoin saatettiin toteuttaa teoksia, joista tekijän ilmaisemat ajatukset virtasivat suoraan vastaanottajan mieleen, kuten Sergei Eisenstein ideoi. Neuvostoelokuva välitti propagandistista sanomaa puettuna kommunistiseen runollisuuteen." Öhman yrittää selvittää kommunismiasiaa ja kirjoittaa, etteivät suomalaiset ehkä sittenkään aivan itse keksineet kannattaa kommunismia ja vastustaa riistokapitalismia: tännekin turbona suunnattu kommunistiutopian propaganda puri, neuvostosysteemin sakkaamisesta ei tiedotettu eikä paljoa tiedetty, ja Kekkonen piti tarkasti jöötä ja ystävyyskulissia Lenin suojakilpenään. Totuus on myös usein kiinni kielessä ja siitä miten sitä käytetään.

Harry G. Frankfurtin mielestä paskapuhe ei nimittäin varsinaisesti vääristä asioita, joihin se viittaa, eikä liioin puhujan käsityksiä niistä, kun taas valehtelu antaa tahallaan väärän kuvan näistä asioista -olemalla perätöntä: "Paskapuheen ei tarvitse olla perätöntä, vääristämisen päämäärä on toinen kuin paskapuheen tapauksessa. Paskanpuhuja ei välttämättä pimitä - tai yritä pimittää - meiltä sen enempää tosiasioita kuin omaa käsitystään niistä. Hän kyllä pyrkii salaamaan meiltä toimintansa tavoitteet." Frankfurtin mukaan hänen ainoa välttämätön tunnusmerkillinen piirteensä on, että hän antaa jollakin tavalla väärän kuvan siitä, mihin hän oikein pyrkii. Frankfurtin mukaan valehtelija salaa sen itseään koskevan tiedon, että hän yrittää estää meitä saamasta oikeaa kuvaa todellisuudesta; meidän ei tule tietää, että hän tahtoo meidän uskovan jotain, mitä hän itse pitää perättömänä. 1900-luku on ollut varsinainen paskanpuhumisen vuosisata täynnä suuria ja tyhjiä sanoja, joilla hurmata ja hämätä ihmisiä.

Maailmaan mahtuu paljon puhetta, valitettavasti myös paskapuhetta, jossa puhuja salaa itseään koskevan tiedon, ettei hän ole kovinkaan kiinnostunut väitteidensä totuusarvosta. Humpuukin viljeleminen eli paskanpuhuminen, ja sen vahingolliset vaikutukset, ovat mahdollisia sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka ovat antaneet muille vallan päättää siitä, millä tavoin he saavat mistäkin asioista ajatella. Paskanpuhumisen yksi suurimmista vioista onkin se, että se vie meidät harhaan askartelemaan tärkeiden asioiden asemesta jonninjoutavuuksien pariin - niin sen tarkoituskin on. Tämä on myös Spicerin lähtökohta. Hän alkoi ymmärtää, että organisaatiot pyörivät paskanpuhumisella. Ne luovat ja levittävät hänen mukaansa sitä (kuin paskaa…): "Se antaa ihmisille tekemistä, auttaa heitä saamaan huomiota ja tuottaa heille mainetta. Mutta paskanjauhantabisnes voi olla myös vaarallista. Se voi valloittaa organisaatioita, sysätä pois niiden perimmäisen tarkoituksen. Pahinta on kielen samentaminen. On vaikea erottaa puhujan tarkoituksia ja totta valheesta. Paskanjauhanta tekee ihmiset myös epätoivoisiksi. Mutta ovelimmat se voi auttaa valtaan ja hallitsemaan laajoja joukkoja ihmismieliä, jotka uskovat paskanpuhumisen olevan totta." 

Ei suomalaisille ole häpeä tunnustaa olleensa innostuneita Lokakuun vallankumouksesta, jota pidetään 1900-luvun yhtenä merkittävimpänä ja vaikuttavampana poliittisena tapahtumana. Leninin johtama bolshevikkivallankumous ei innostanut vain idän kansanjoukkoja, vaan se sai innostuneen vastaanoton myös lännen edistyksellisen sivistyneistön keskuudessa. Filosofi Bertrand Russell matkusti 1920 Moskovaan tapaamaan Leniniä. Tapaamisen jälkeen hän kirjoitti, että 1900-luku tulee jäämään historiaan Leninin ja Einsteinin vuosisatana. Russellin mukaan Venäjän vallankumous on yksi suurimmista tapahtumista maailmanhistoriassa ja ohittaa merkitykseltään Ranskan vallankumouksen, sillä Venäjän vallankumouksen sankarillisuus sytytti toivon laajan ihmisjoukon sydämissä. Myös filosofi Ludvig Wittgenstein kiinnostui yhteiskunnallisesta kokeilusta ja matkusti Neuvosto-Venäjälle keskustelemaan sikäläisten filosofien kanssa. Sen jälkeen hän halusi muuttaa Neuvosto-Venäjälle ja järjesti sitä varten passin ja viisumin kuntoon, mutta Lenin ehti kuolla ja Stalin ottaa vallan eikä matkasta tullut mitään.

Kirjailija Bernard Shaw taas korosti, ettei pidä luulla, että Leninin suuri merkitys on menneisyyttä, koska Lenin on kuollut. Lenin kuuluu niihin historian merkkihenkilöihin, joiden hahmo vain koko ajan kasvaa, mitä pitemmäksi tulee heidän elämäntyönsä arviointiaika. Tieteiskirjailija Herbert Wells ihmetteli "Kremlin pienen haaveilijan" kykyä nähdä tulevaisuuteen: Venäjästä tulisi sosialistinen teollistunut suurvalta, mistä lähetetään ihmisiä avaruuteen. Lukutaidottomuus poistetaan ja koko maa sähköistetään. Fantasiakirjailija Wellsin mielestä tämänkaltaisiin saavutuksiin olisi tarvittu takapajuisella Venäjällä tuhat vuotta. Mutta jotain meni pieleen jo heti aluksi. Miksi, emme varmasti tiedä vieläkään. Se tärkein eli maailmanvallankumous ei tullut. Venäjällä syttyi kansalaissota ja interventiosotia. Lenin haavoittui 1918 murhayrityksessä. Moni pitää punaista Leninä murhaajana ja terroristina, mutta bolshevikit aloittivat punaisen terrorin vasta Leninin maatessa tajuttomana haavoittumisen jälkeen.

Myöhemmin hän totesi, että poikkeustoimissa mentiin pitemmälle kuin olisi pitänyt. Bolshevikit turvautuivat sotakommunismiin ja terroriin vihollisiaan vastaan. Trotski organisoi puna-armeijan, joka saavutti kansalaissodassa voiton. Ehkä tämä vaihe jäi päälle ja oli pakon sanelemaa? Venäläiseen elokuvaan perehtyneen elokuvatutkijan - ja kirjoittajan Mia Öhmanin analyysi siitä, "miksi kirkasotsainen usko kaikkeen hyvään pitäisi tuomita" osuu ajan henkeen kolmella eri tavalla osuvasti. Ensinnäkin olisi jo aika antaa armon käydä oikeudesta ja lopettaa hyvään uskoneiden nuorten idealistien syyllistäminen. Toiseksi tästä poliittisesta traumasta joskus selvittyämme meidän tulisi yhdistää voimamme pahaa vastaan, ja alkaa tosissaan toimia yhteisen hyvän puolesta. Tehtävä on vaikea Suomessa sisällissodan muiston takia. Sen haamut eivät katoa maasta helpolla. Suomi elää yhä syvällä sinivalkoisessa valheessa, jonka syvät juuret on militarismissa ja venäjävihassa. Kolmanneksi oikeiston menestykkäin projekti on ollut väittää radikalismia taistolaisprojektiksi ja vaaralliseksi Neuvostoliiton operoimaksi vallankumouksellisuudeksi vallitsevaa isänmaaliskiristillistä statu quota vastaan. Kyseessä oli yhteiskunnallinen herääminen kansainvälisten esikuvien mukaisesti ja normaali sukupolvikapina pois Aaro Hongan poikakirjojen topeliaanisen unettavasta leikkimaailmasta. Oppikoulut olivat ummehtuneita porvarillisuuden tyyssijöitä ja opettajat oikeistolaisia. Todellisuudessa Kokoomus hallitsi kouluvaaleja.

Mutta oli näkyvä osansa neuvostopropagandallakin. Anna Hellen & Pia Koivunimen kirja Neuvostoliitto muistoissa ja mielikuvissa kertoo neuvostopropagandan aidoista onnistumisista ja niiden vastaanotosta, joka ylitti sekä ideologiset että valtioiden rajat: "Sputnik, Laika-koira, Juri Gagarin ja Neuvostoliiton jääkiekkomaajoukkue eli Punakone voittivat oman aikansa kontekstissa ihailijansa neuvostoliittolaisuudestaan huolimatta, eivät sen ansiosta. Läntinen media omaksui myös lähes kritiikittömästi Neuvostoliiton urheilupropagandan tuottamat, Punakoneeseen liitetyt voiman, tieteellisyyden ja konemaisuuden epiteetit." Häkkisen mukaan kirjan artikkelit tarjoavat myös erinomaisen pohjan jatkotutkimukselle Neuvostoliiton ja Venäjän vallankäytöstä esimerkiksi kulttuurin, informaatiovaikuttamisen ja vähemmistökansojen (de) kolonisaation konteksteissa. Meillä on jo olemassa kaksi sarjaa elokuvan syvätutkimusta Neuvostoliitossa; Filmihullun neuvostoelokuvaa käsittelevät artikkelit vuosien varrella sekä Öhmanin ja Makkosen kirjoittama kirja Katson neuvostoelokuvaa (Kulttuuriklubi,). Miksi siis lähteä merta edemmäksi kalaan?

Öhman jatkaa omaa analyysiään asiasta: "Kommunismilla tarkoitetaan vapaiden ja tasa-arvoisten ihmisten oikeudenmukaista, luokatonta yhteiskuntaa, jossa tuotantovälineet ovat kansanomaisuutta. Neuvostoliiton keskusjohtoinen sosialistinen yhteiskuntajärjestelmä pyrki kohti kommunismia. Marxismi-leninismin funktio oli toimia uskontona. Puolueen ja nuorisoliike Komsomolin jäseniltä edellytettiin esikuvallisuutta, ja jokainen kerho, piiri tai jaosto, joihin koululaiset, opiskelijat ja työntekijät kuuluivat, oli velvollinen tukemaan ja kehittämään yhteisöä." Taistolaisuus oli eräänlainen nuorison kokeiluprojekti. Suomen lähihistorian mielenkiintoisin "kummajainen" oli 1970-luvulla vaikuttanut taistolainen nuorisoliike. Sama liike, josta tulivat sen ajan terävimmät ajattelijat ja näkyvimmät taiteilijat, kuten myös elokuvantekijät, filmihullut ja elokuvatutkijat (ei missään nimessä ekonomi Lauri "Turha" Törhönen, kok.). Taistolaiset saivat kutsumanimensä puolueen vasemmistosiipeä johtaneen kotkalaisen Taisto Sinisalon (1926-2002) (joka oli syntynyt samana vuonna kuin Marilyn Monroe) mukaan.

Taistolaisuus merkitsi ensimmäisen laajamittaisen marxilaisen intellektuellipolven syntyä Suomessa. Taistolaisnuorten poliittinen radikalisoituminen kytkeytyi vahvasti kansainväliseen näkökulmaan. Erityisesti Vietnamin sodan vastaisella liikkeellä, Chilen tapahtumilla, kolmannen maailman vapautusliikkeillä ja lännen opiskelijaliikkeillä oli suuri merkitys sen ajan nuorisolle. Koulun ja kodin eväät eivät riittäneet kysymysten käsittelemiseen. Myös neuvostoelokuvat olivat tärkeä osa kommunistipropagandaa. Elokuvia näki paljon elokuvakerhoissa ympäri maata ja NeKuTikussa- Neuvostoliiton kulttuuri- ja tiedekeskuksessa Töölössä. Itse näin ensimmäisenä neuvostoelokuvana kotkalaisessa "tiedostavassa marxilaisessa elokuvakerho Majakassa", joka oli virallisesti työväenopiston elokuvapiiri, Vasili Shukshinin Punaisen heisipuun, jota katsomaan veimme erään toverin kanssa juuri kaupunkiin muuttaneen rikkaan tytön, jonka vanhemmat syyttivät meitä jälkikäteen yrityksestä manipuloida heidän tytärtään.

Olin saanut jo aikaisemmin innostuksen neuvostoelokuviin televisiosta tulleesta jännittävästä jatkosarjasta Kevään seitsemäntoista hetkeä, jossa eversti Stirlitz yritti pelastaa maailmaa natseilta. Huomionarvoista oli tuolloin Neuvostoliiton rooli kolmansien maiden vapautusliikkeiden ja Kuuban tukijana pahaa imperialistista USA:ta vastaan, silloin laulu Ei sotaa toivoa voi venäläinen milloinkaan tuntui todelta ja kuvasi hyvin sitä, miksi Neuvostoliittoon uskoivat nuoret idealistit. Minua on askarruttanut kaksi asiaa Neuvostoliiton ja kommunismin suhteen. Miksi Leninistä ei ole tehty kunnollisia kirjoja tai elokuvia? Onko hän joko liian suuri eli unohdettu patsas vai liian pieni eli vihattu valloittaja? Oxfordilainen professori Robert Service kirjoitti kyllä laajan elämänkerran Leninistä, mutta teosta sävyttää kirjoittajan turhan voimakas asenteellisuus. Esimerkiksi Sivulla 468 Service kirjoittaa "Leninin sadistisista mielihaluista." Tämäntyyppisillä harhaanjohtavilla yleistyksillä luodaan luonnollisesti lukijalle mielikuvaa päähenkilön persoonallisuudesta. Service pitää Leniniä kieroon kasvaneena luonteena, joka nautti "veriteoista". Tämä ei ihan pidä paikkaansa, vaikka Service pyrkiikin keräämään tuekseen ennakkonäkemystään tukevia "dokumentteja."

Haastattelin asiasta kirjaani Tamperelaistarinoita vuonna 2013 entisen Lenin-museon johtajan Aimo Minkkistä, jonka mukaan professorilta olisi odottanut viileämmän objektiivista lähestymistapaa. "Service vääntää Leninin lapsuuden kolttosista kertovien muistelmapätkien perusteella Leninin koko psyyken kieroon kasvaneeksi: hänen luonteessaan oli aina jotain pahanilkistä." Kirjassa painottuu Minkkisen mielestä Leninin lapsuus ja nuoruus suhteettomasti ja mielenkiintoisempi, yleiseltä merkitykseltään tärkeämpi elämän loppukausi jää vähemmälle analyysille: "Todistusaineisto ei minun mielestäni tue myöskään Moshe Lewinin ja Stephen Cohenin käsitystä, että Lenin hieman ennen kuolemaansa pyrki reformoimaan kommunismia ja eliminoimaan sen kytkennät diktatuuriin, luokkasotaan ja terroriin. Lenin joutui miettimään sosialismin ideaa uusiksi sotakommunismin ja Stalinin toimintatavan perusteella. Servicen mukaan Lenin oli kävelevä aikapommi. Intellektuaaliset vaikutteet ajoivat häntä vallankumoukseen, mutta sisäinen raivo lietsoi prosessia. Tuhoamisen intohimo eli hänessä väkevämpänä kuin rakkaus proletariaattia kohtaan. Hänen raivonpuuskansa olivat puolueessa legendaarisia ennen vuotta 1917, ja hieman ennen hänen kuolemaansa ne kävivät niin ankariksi, että hänen henkistä tasapainoaan ja jopa mielenterveyttään alettiin vakavasti epäillä. Yleensä hän kuitenkin pystyi pitämään itsensä kurissa ja kanavoimaan vihansa kontrolloituun aggressioon."

On vaikea sanoa kumpi, Minkkisen ja Servicen tulkinta Leninistä on oikea. Taistolaisia on politiikassa tavallaan jopa hieman ikävä. Kukaan ei puhu enää yhteisestä hyvästä ja omaisuuden jakamisesta oikeudenmukaisemmin. NKP oli taistolaisille liittolainen. Taistolaiset arvostelivat politiikan tekoa ja talouden hoitoa voimakkaasti, mutta eivät siltikään tavoittaneet koko todellisuutta, esimerkiksi joukkotyöttömyyden järkyttävää laajuutta. Pankkikriisin kokonaistappio oli 8,4 miljardia euroa eli 110.000 työvuotta. Stora Enson Amerikan seikkailu vei 5,6 miljardia euroa (80.000 suomalaista olisi voinut olla töissä vuoden), Soneran uhkapeli Saksan ja Italian ilmatiloissa maksoi 4,3 miljardia euroa eli 70.000 työvuotta, Postipankki menetti New Yorkin konttorissaan 80 miljoonaa euroa jne…Taistolaiset olivat tuon ajan poliittista undergroundia, ja Neuvostoliitolla oli hyvä maine kansainvälisesti. Taistolaiset varoittivat yhteiskuntaa taloudellisesta kytkeytymisestä länteen ja "oikeistovaarasta". Nyt voidaan sanoa sen toteutuneen. Taistolaiset pitivät erityisen tärkeinä idänsuhteiden hoitamista. Nyt idänkauppakaan ei kukoista entiseen malliin.

Minkkisen mukaan taistolaisnuorilla oli politiikanteossa vauhtia. Heillä oli paljon ihanteita ja he harjoittivat mm. rauhantyötä, kansainvälistä solidaarisuutta ja rynnivät (aluksi) joukolla kaikkialle ja kaikkialla. Politiikasta kiinnostuneilla nuorilla oli kokouksia, opintopiirejä, seminaareja, järjestöjä, julkaisuja. Mutta Neuvostoliiton ja kommunistien romahdettua, vain neuvostoelokuva jäi jäljelle muistoksi kaikesta tuosta (tosin enää ei ole jäljellä paljon mitään siitä alun innostuksesta, onneksi esimerkiksi Lauri Piispalta tuli juuri kirja Eisensteinista). Öhman kuvailee tilannetta: "Neuvostoelokuvassa huonosti kohdellut matruusit ja äidit nousevat kapinaan puolustamaan ihmisyyttä, Esfir Shubin lekan lailla iskevä komplikaatiokieli Romanovien tuhosta, länsivaltojen rappiosta ja sähköistämisen ihmeestä aiheuttaa pahimmillaan migreenin. Dziga Vertovin hitaasti lentoon nousevat vartalot huokuvat ilon ja nautinnon poetiikkaa. FEKS viljeli ketterää huumoria, Lev Kuleshovin näyttelijälaboratorio huimaa kehollista ilmaisua, Ljubov Orlova henkilöi stahanovilaista työssä ja opinnoissa kilvoittelua matkalla kohti jossain häämöttävää unelmaa."

Mutta miten oli Suomessa, jossa 1920-luvulla muodostunut suomalainen johtavien kerrostumien yhteiskunta eli kuin siat pellossa villissä lännessä, ihan kuin sen toista puolta – punaisia, työläisiä ja radikaaleja – ei olisi ollut olemassakaan. Köyhille ei ollut mitään turvaa, koulutus oli varattu etupäässä eliitin lapsille, ja kaikki muutokseen tähtäävät voimat peloteltiin kovin rangaistuksin ryömimään takaisin siihen kurjuuteen, mistä kukin oli noussut häiritsemään vallassa olevien elämää "kohtuuttomilla palkkatoiveillaan", ja halullaan järjestäytyä ammatillisesti. Punaisten hävittyä 1918 valkoisille ja paettua itään syntymässä olevaan Neuvostoliittoon, antoi se valkoisen Suomen porvareille ladatut aseet yhdistä, radikaalit muutosvoimat bobrivikovilaiseen perintöön mielissämme suuresta idästä "Suomen syöjänä", ja yksityisomaisuutta halveksivana Neuvostoliittona. Öhman muistuttaa, että Suomessa kommunismin, erityisesti 1960-1970-luvuilla räyhänneen aatteen mainitseminen, saa edelleen ihmiset kavahtamaan, eikä kellään taida olla kokonaisnäkemystä sitä, miten asia kääntyikin täällä meillä niin erikoislaatuiseksi. 

Öhmanilla on myös näkemys siitä, miksi kommunismia pelätään, ja sen hän käy läpi lyhyenä tiiviisti neuvostoelokuvan vaiheisiin liittyvänä kavalkadina. "No. Koska kommunistit, silloin vielä sosialistit, saivat reilu sata vuotta sitten aikaan verisen sisällissodan, pakenivat Moskovaan, perustivat Suomen kommunistisen puolueen, ja peesasivat Stalinia, kun tämä yritti liittää Suomen Neuvostoliittoon ja saneli sitten sotien jälkeen mitä suomalaiset voivat ja eivät voi." Öhmanin mukaan "vallankumous jatkoi etenemistään ja kaiken muun korkeatasoisen neuvostokulttuurin ohella elokuvataidekin oli esillä valkokankailla ja mediassa; juhlittiin 50-vuotiasta Lokakuun vallankumousta, 50-vuotista neuvostoelokuvaa ja 100-vuotiasta Leniniä."Neuvostodelegaatiot otettiin vastaan sydämellisesti, elokuva-alan vieraat sitäkin innostuneemmin. Leninin valkokangashahmon rakentamisessakin kunnostautuneet Mihail Romm, Mark Donskoi ja Sergei Jutkevitsh kestittiin ja haastateltiin, tavattiin myös Sergeit Bondartshuk ja Gerasimov, Grigori Kozintsev ja Juli Raizman. Retrospektiivejä katsottiin ja luentoja kuunneltiin."

Öhman pohtii artikkelinsa lopulla, miten kommunismin aate sitten näkyy neuvostoelokuvassa? "Laajan otannan perusteella voi sanoa, että halutunlainen elokuva kertoo taistelusta, kamppailusta tai kilvoittelusta tarkoituksena päästä johonkin päämäärään, saavuttaa jotain. Se kertoo aidosta rakkaudesta, rakkauden voimasta, joka aina vahvempana lopulta voittaa pahan. Se kertoo omaa etuaan ajattelevista kyynisistä epäkelvoista, jotka on vielä kuitenkin mahdollista opettaa kuulemaan sisäistä ääntään ja toimimaan oikein. Se kertoo ihmisten yhteisöstä, joka saa voimaa omiensa menestyksestä, oppii aikaisemmista virheistään ja rakentaa uutta parempaa elämää uskoen kykyihinsä." Pilke silmäkulmassa Öhman huomauttaa Filmihullun artikkelissaan, että tällaisia elokuvia saattaa kyllä löytyä lännestäkin – määrittelyyn kun sopivat vaikkapa Rocky ja Flashdance.