Puola-juttu oli paljon monimutkaisempi kuin alussa luulimme

Teksti:

Harald Olausen

Ylen Teemalta tulee Puolasta ajankohtainen mutta samalla myös hyvin surullinen dokumentti siitä, kun valtio käy jatkuvaa näännytyssotaa omia kansalaisiaan kohtaan: Historia: Solidarnosc (Looks Film/NDR/Arte, Saksa 2018) kertoo päättäväisten ihmisten vastarinnasta mielivaltaista ja valtiollista väkivaltakoneistoa vastaan. Televisiodokumentti on paikallaan muistuttamasta mistä kaikki se minkä tänään kohtaamme esim. Puolassa ja Unkarissa oikein alkoi Euroopassa, kun kuuluisaa rautaesirippua oltiin musertamassa silloisen Yhdysvaltojen presidentin Ronald Reaganin ja Iso-Britannin pääministeri Margaret Thatcherin toimesta umpivanhoillisen triumfiraatin kolmannen jäsenen, puolalaisperäisin Paavi Paulus IV toimiessa taustalla korkean asemansa suojassa Puolan opposition ja toisinajattelijoiden innostajana ja suojelijana.

Tv-dokumentin kuvamateriaali on jännittävää osin siksi, että ne on kuvattu salaa ja niistä paistaa läpi ihmisten pelko sekä salaisen poliisin jatkuva läsnäolo - viime kädessä Neuvostoliiton salaisen palvelun KGB:n - koskettavalla tavalla. Televisiodokumentin julkisilla paikoilla kuvatut ihmiset ovat tietoisia lasikaapistaolostaan, ja joko säntäilevät pakoon kauhuissaan filmikameraa pelätessään sen olevan KGB:n tekosia, tai esiintyvät tahallisen uhmakkaana hyvin tietoisina isoveljen valvovasta silmästä kameran takana. Olen Gdanskista kirjoittanut aiemmin digivallilaan 25.07.2020 otsikolla "Totuuden kosketus, joka ei kommentoi" siitä, miten vallilaisen lehtikuvaaja Kai Honkasen valokuvaajauran alkoi dramaattisissa merkeissä, kun kylmän sodan rautaesirippu alkoi rakoilla Puolassa vuonna 1980 Lech Walesan johtamien kaivoistyöläisten lakkoillessa maailman pidättäessä henkeään lähtevätkö tankit jyräämään kaduille vapauden haaveet osoitteessa: https://www.digivallila.com/l/kuvia-gdanskista-totuuden-kosketus-joka-ei-kommentoi/

Jotain kansalaisen ja valtion välisen suhteen pingoittuneisuudesta ja väärinymmärryksestä silloisessa Puolassa kertoo se, että hallitsevan kommunistisen puolueen sydämeksi kutsuttiin salaista poliisia, jonka tehtävä oli soluttautua urkkimaan tavallisten kansalaisten keskuuteen mitä he ajattelivat, tekivät ja mistä he salaa haaveilivat. Televisiodokumentti paljastaa miksi. Se kertoo myös sen, miksi vastarinta oli niin voimakasta nimenomaan Puolassa kun muualla itäblokin maissa vastarintaa esiintyi harvakseltaan tai se oli hajanaista. Puolassa oli muista kommunistimaista poiketen vahva ja yhtenäinen oppositio. Juuri siksi lopulta sosialismin nimellä tunnettu kurileiri ei onnistunut ja ottanut istuakseen ylpeille ja itsetietoisille vahvaan katoliseen uskoon turvanneille puolalaisille. Olihan itse Stalin todennut saman, kun totesi sosialismin istuttamisyrityksen Puolaan olleen sama asia, kuin olisi yrittänyt asettaa satulaa vikuroivalle lehmälle siinä onnistumatta.

Lopulta yhtenäisyys ja luja taisteluinto yhteistä vihollista vastaan oli Puolan opposition tärkein ja vahvin voima. Samaan aikaan Ranskan vasemmisto yhdistyi Francoise Mitterandin johdolla. Vasemmisto sai ensimmäisen presidenttinsä sitten ennen sotien Ranskaan. Entinen Itä-Eurooppa oikeistolaistui ja Länsi-Eurooppa vasemmistolaistui. Puolassa oppositio perusti vuonna 1976 Työläisten puolustusrintaman KORin. Kesti neljä pitkää vuotta ennen kuin Gdańskin Leninin telakalta alkoi elokuussa 1980 laaja lakkoliike ja kielletystä työntekijöiden liikkeestä tuli maan ensimmäinen itsenäinen ammattiliitto, Solidaarisuus (Solidarność). Ylen ohjelmasivuilla kerrotaan miten Solidaarisuuden lakkoilu aloitti Puolassa demokratialiikkeen:

"Yksi siipi tuki aktiivisesti Solidaarisuusliikkeen toimijoita, tukijoihin kuului myös opposition älymystö. Hallinnan menettämisen pelossa Puolan hallitus kiristi kansalaisten valvontaa. Hallituksen oli lopulta suostuttava 1989 pyöreään pöytään Wałęsan ja Solidaarisuusliikkeen kanssa. Neuvotteluista tuli alku uudelle demokraattiselle Puolalle. Kommunistisen puolueen yksinvaltaista asemaa vastustaneesta liikkeestä muodostui puolue, joka osallistui ensimmäisiin osittain vapaisiin vaaleihin. Kommunistivalta ei kestänyt Solidaarisuusliikkeen vaalivoittoa."

Elokuu vuonna 1980 muistetaan muustakin. Usko ja toivo hiipui vasemmistoon. Silloin päättyi Euroopassa lopulta lopulta poliittisen viattomuuden aikakausi eikä enää sen jälkeen ajateltu sinisilmäisesti sosialismin olevan kansan puolella. Neuvostokomminismin ongelmat tulivat esille jo heti 40-luvun lopulla kun se pumppasi itäblokin maiden taloudesta sen parhaat hedelmät itselleen harjoittamalla nurinkurista finanssipolitiikkaa, joka johti 1948 Jugoslovian eroon Varsovan liitosta. Sosialismi ja marxilaisuus olivat paljastuneet kaikessa karmeudessaan huonoksi kokeiluksi ja sen turpeanaamaiset ja pönäkät ukkojohtajat surkimuksiksi sekä raukoiksi. Keskustelu sosialismista kävi viimeistä kertaa kuumana noihin aikoihin. Nyt se oli nähty ja koettu sekä huonoksi todettu eikä näiden tapahtumien jälkeen enää missään otettu vakavasti sellaista hullua, joka puhui tosissaan sosialismin ihmeitä tekevästä vaikutuksesta muuta, kuin Suomessa aina vuonna 1991 tapahtuneeseen Neuvostoliiton romahtamiseen asti.

Rauhanmarsseilla, jotka olivat absurdi poliittinen propagandanäytelmä, marssittiin USAn ydinkärkiä vastaan mutta julistettiin Neuvostoliiton vastaavat, Amerikkaa ja Länsi-Eurooppaa kohti sojottaneet ydinaseet, "rauhanaseiksi". Jossain vaiheessa massiiviset rauhanmarssit kuihtuivat kun ihmiset avasivat silmänsä ja ymmärsivät toimineensa kuin hyödylliset idiootit samaan aikaan, kun sosiaalidemokratia ryvettyi vallanhimossaan korruptioon ja viimeiset älykkömarxilaiset vetäytyivät yliopistojen suojiin marmattamaan konkurssikypsän maailman tuhosta eri asteisina Rooman klubin tuhon profeetan kaapuihin verhoutuneina esivihreinä.

Taustaa vuoden 1980 lakoille ja liikehdinnälle Solidaarisuudesta kertova tv- dokkari hakee tasan kymmenen vuoden takaisista vuoden 1970 hajanaisista, mutta henkisesti merkittävistä yksittäisistä mielenilmaisuista poliisia ja orjamaista pakkoyhteiskuntaa vastaan. Uniikki kuvamateriaali kertoo orastavan vallankumouksen syntyhetkistä ja kalpeiden sekä pelokkaiden puolalaisten silmissä palavasta toivonkipinästä. Jo siksi televisiodokumentti on asiasta kiinnostuneille katsomisen arvoinen. Irvokkaaksi dokumentin tekee se, että suuri osa sen nähtävästä kuvamateriaalista on salaisen poliisin kuvaamaa.

Kommunismia ja marxilaisuutta vastustettiin erityisesti Puolassa. Sille annettiin arvoa vain muun maailman harvalukuisen marxilaisen älymystön keskuudessa erään päättymättömän taistelun kuvauksena. Tai niin sitä puolusteltiin. Muissa oli vika kun se ei toiminut. Idea oli kuulemma hyvä, toteuttajat huonoja. Myös eräs ärhäkkä antikommunisti, Ludwig von Mises muistutti rakkaan vihollisensa, kommunismin olleen kautta historian vaikuttavin ihmisen uudistusliike, vaikka hävisikin taistelun maailmanherruudesta. 1980-luku muutti lopullisesti kaiken ja paljasti kommunismin ikävät kasvot. Siihen asti punainen itä otti propagandamittaa kapitalistisesta lännestä lähes tasavertaisena. Marxilaiset teoreetitkot kuten englantilainen Terry Eagleton väittävät marxilaissuuden puolustukseksi sitä härskisti omiin tarkoituksiinsa käyttänyttä kommunismia vastaan, että itse Marx olisi kääntynyt haudassaan, jos olisi nähnyt mihin Neuvostoliiton johdolla marxilaisuutta vietiin, sillä Marx kritisoi opillista jäykkyyttä, sotilaallista terroria, poliittista sortoa ja valtion rajatonta valtaa - juuri niitä kommunististen diktatuurien sortokeinoja vastaan, jotka lopulta mursivat kommunismin ja tekivät marxilaiauudesta kaikkialla maailmassa yhden inhotuimmista aatteista.

Maailmaan mahtuu paljon sanoja ja usein hyvää tarkoittavat ideat eivät yksinkertaisesti vain toimi käytännössä. tai teot ovat jotain ihan muuta kuin arvot. Puolan demokratian tiestä Ylen teemalle olevan televisiodokumentti kuvaa hyvin sitä valheen ja toden välistä ristiriitaa, mikä jäi johtavan puoluebyrokratian etuoikeuksien ja nälkäisenä lakkoilevien hiilikaivostyöläisten väliin: kyse oli kirjaimellisesti elämästä ja sen ehdoista. Eurooppalainen äärivasemmisto yritti tehdä Puolan lakkoilevista hiilikaivostyöläisistä kansanpettureita ja sosialismin likaajia, vaikka kyseessä oli primitiivireaktio nälkään ja kelvottomien johtajien huonoa politiikkaa vastaan. Aikakausi oli ratkaiseva monellakin muullakin tapaa koko maailman vasemmistolle. Seikkailevat vallankumousidolit oli pantu kuriin viimeistän Che Guevaran murhan yhteydessä. Thatcher kukisti kovin ottein saarivaltion lakkoilevat hiilikaivostyöläiset ja pisti suur-Lontoon sosialistit sekä Labourin kovaäänisen ja vaikutusvaltaisen vasemmiston Tony Bennetin, Ken Livingstone ja Arthur Scargillin kuriin. Thatcher aloitti samalla myös jyrkän kahtiajaon politiikan synnyttäen samalla vasemmiston yllätykseksi sen taloudellisen pohjan ja hyvinvointivaltion perustan, mistä hajanaiset ja riitaiset Labour-hallitukset olivat ennen Thatcherin aikaa vain unissaan haaveilleet.

Puola kulki samaa tietä kuin muutkin itäblokin maat sen perässä. Oikeisto oli kovassa huudossa laimean ja epäonnistuneen liberalismin kauden ja vasemmistovetoisten (epäkarismaattisten ja osaamattomien) johtajiensa jäljiltä koko Euroopassa Thatcherin ja Reaganin toimiessa poliittisina peitsinä ja aatteellisina esikuvina. Vasemmiston petturuus, poliittinen kyvyttömyys, taipumus korruptioon ja omiin hyväveliverkostoihin ja epäonnistumisen tavallisissa ihmisissä synnyttämä arvotyhjiö ennakoi tyhjiön täyttäneiden oikeistopoliitikkojen ja armeijan haukkojen kovaa johtajuutta ja äkkijyrkkää paluuta perinteisiin arvoihin. Juuri tätä näemme tänään mm. Puolassa ja Unkarissa. Vastaliikkeenä vasemmiston konkurssille ns. Mustan Internationaali eli maailman konservatiivisten puolueiden (Suomesta kokoomus) johdolla käytiin rajuun hyökkäykseen vasemmistoa vastaan samaan aikaan, kun Neuvostoliitto oli menettämässä Breznevin jähmettyneellä kaudella otteensa dynaamisena kolmannen maailman radikaalien sissiliikkeiden tukijana ja uskottavana vaihtoehtona kylmälle amerikkalaiselle kapitalismille.

Länsi-Euroopan sosiaalidemokraattiset puolueet oikeistolaistuivat Naton syleilyssä ottaen askeleen kohti poliittista keskustaa. Se perinteinen 60-luvun radikaali ja uudistusmielinen vasemmisto, jona se tunnettiin vielä 70-luvulla oli häviämässä maailmasta tai ainakin muuttumassa toisen suuntaan. Uudistavan ja idealistisen vasemmiston eväät oli syöty niin lännessä kuin idässä, ja siitä oli tullut osa järjestelmää sekä ihmisen vapauksia kuristavaa hallintoa. Eurooppalaiset demaripuolueet luulivat itäblokin maiden vapautumisen johtavan demaripuolueiden menestykseen näissä maissa. Toisin kävi. Esimerkiksi Virossa Marjut Lauritsinin johtamien demareiden kannatus jäi vaivaiseen kymmeneen prosenttiin eikä ole koskaan noussut maassa merkittäväksi poliittiseksi voimaksi.

Solidaarisuuden uhmakkuus ja päättäväisyys yllätti koko maailman kaivostyöläisten Gdanskissa, jossa työläisten olot olivat kuin Engelsin kuvaamana kirjassaan "Työväenluokan asemasta Englannissa" elleivät pahemmat. Ensimmäistä kertaa sitten II ms:n päättymisen Neuvostoliitto ei puuttunut oman etupiirinsä sotkuihin vaan seisoi takavasemmalla hiljaa odotellen yhtä yllättyneenä kuin koko maailma mitä seuraavaksi tapahtuisi. Oli selvää, että Solidaarisuutta tukivat salaa CIA sekä lännen erilaiset vaikutusvaltaiset henkilöt ja ihmisoikeusjärjestöt. Kotikommunistit tuomitsivat jyrkästi Solidaarisuuden neuvostovastaisena mutta muu eurooppalainen vasemmisto seisoi ihmetyksestä tumput suorina eikä oikein tiennyt miten suhtautua katolilaisten ammattijärjestön kapinaan epäsuosittuja kommunistijohtajiaan vastaan.

Solidaarisuusliikkeen aatteet levisivät nopeasti ja johtivat myöhemmin koko itäisen blokin hajoamiseen ja ennen Neuvostoliiton vasallimaina tunnettujen Puolan, Itä-Saksan, Unkarin, Tsekkoslovakian, Bulgarian, Albanian sekä myöhemmin myös jo aiemmin (Kominternin seuraajaaksi kommunistien maailmanjärjestönä perustetusta Kominformista) vuonna 1948 itsepäisen marsalkka Titon johdolla Neuvostoliiton leiristä eronneen Jugoslavian jakautumiseen moneksi pieneksi valtioksi. Mutta Puolan juttu vuonna 1980 oli monimutkaisempi kuin aluksi luulimme. Kyseessä oli pitkä ja taitava peli muuttaa politiikkaa vanhoillisen konservatismin suuntaan koko maailmassa. Lyhyen kuherruskuukauden jälkeen Solidaarisuus näytti oikeat karvansa ja alkoi esiintyä avoimen oikeistolaisen ja vanhoillisen politiikan puolesta myötäillen katolista perinteistä perheajattelua sekä abortin- ja naisten vapautuksen - puhumattakaan sukupuolisista vähemmistöistä - vastaista politiikkaa. Kaikki tämä on hyvä tietää taustaksi, ymmärtääkseen miksi maata johtavat tänään umpimielisen Laki ja oikeus-puolueen vanhoilliset johtajat katolisen kirkon suojeluksessa.

Olin minäkin paikalla Gdanskissa toisen nuoren kotkalaislähtöisen kuvaajan ja toimittajan, erään luokkatoverini kanssa ja vielä samassa messussa Lech Walesan kanssa vain vuotta myöhemmin matkalla kahden viikon kesälomalla Prahaan. Kun minä ja luokkatoverini - olimme siis vielä tuolloin nuoria aloittelevia toimittajia- vuotta myöhemmin saavuimme vanhalla POLFERRIES-nimisellä autolauttarämällä aamupäivällä yhden rajusti juhlitun yön jälkeen rättiväsyneinä jaksamatta sanoa kissaakaan Gdanskiin, aikomuksenamme jatkaa myöhemmin illalla Prahaan, missä aioimme viettää hauskan - ja vietimmekin - kaksiviikkoisen tutustumalla uusiin ihmisiin ja juomalla halpaa olutta Prahaan kaikkialta sinne muista itäisistä kommunistimaista saapuvien nuorten kanssa. Koko kaupunki oli niin täynnä käveleviä ihmisiä, ettemme nähneet edessämme, takanamme ja kaikkialla minne katsoimmekin mitään muuta, kuin hitaasti kulkevan ihmismeren. Rautatieasemalle katedraalista oli vain muutama kilometri mutta sen taittamiseen ja itse aseman löytämiseen meni meiltä melkein kolme tuntia.

Tiesimmekö me nuoret pojanklopit oikeasti, mitä Puolassa oli tapahtumassa ja mihin se lopulta johtaisi? Emme, mutta ilmassa oli aistittavissa uuden ajan tuulet. Gdanskissa saimme nähdä vapauden orastavan hurman hartaiden katolilaisten työläisten hiljaisessa messussa, johon tuntui ottavan television välityksellä osaa lisäksemme näkymättöminä tukijoukkoina puoli maailmaa. Se oli vaikuttava kokemus. Itse Walesaa emme väkipaljoudesta nähneet. Vasta kuvista jälkeenpäin. Pieni hymyilevä mursuviiksinen mies ihan kuin jostain Detroitin autotehtaalta Yhdysvalloista. Työläinen ja silloin Paavin luokkaan nostettu itsenäisyystaistelija ja vapauttaja. Ehkä hän lymyili jossain nurkassa piilossa ihan lähellämme?

Valta on aina yhtä ongelmallista samoin vallan korvaaminen. Vasemmisto haluaa korvata huonon vallan usein yhtä huonolla vallalla ja siksi mitään ei muutu. He uskovat naiiviudessaan vilpittömästi, koska niin heille on opetettu 1500-luvulta lähtien, että kaikki paha on vain puutetta tai epätäydellisyyttä - hyvän vajausta, joka on korjattavissa lisäämällä hyvän rihmastoja syvällä, pohjimmiltaan hyvän ja hyvää tarkoittavan yhteiskunnan sisällä. Idealistien aikaisempi sytytyslanka, vaistomainen halu ei enää riitä enää edes pienen maailmanparannuksen roihun alkukipinöiksi. Ja jos idealistinen intohimo jää jalostamatta ja se kääntyy vain kommunistisen eliitiin tavoin aineellisen tavoitteluksi, se voi muuttua tuhoisaksi ja raunioittaa moraalin lisäksi kokonaiset kansakunnat, jolloin arvorelativistisesti vain pahuus on enää kannattavaa bisnestä kuten Puolassa ja muissa kommunistisissa itäblokin maissa ennen maan demokratisoitumista näimme. Yksi lääke tästä seuraavaan kipuun voisi olla kirjallisuuden nobelisti Joseph Brodskyn hyvä neuvo, että pakollisen stoalaisen opetuksen puutteessa yhteiskunta voisi hyötyä määräämällä, että lievä taipumus melankoliaan olisi jokaisen hallitsijaksi pyrkivän ennakkoedellytys, niin päästäisiin lähemmäksi Marcus Aureliuksen "Itsetutkiskeluja" -kirjan surullista alakuloa, mikä jotakuinkin vastaa ihmiselämän luonnollista kiertokulkua vauvasta vaariin, ainakin yhtä paljon kuin vuodenajat toimivat kellon tarkkuudella elimistömme vanhenemisen ja rappion ulkopuolisina symboleina ja muistutuksina kuolevaisuudestamme.