Purra alkaa purra!

Teksti Harald Olausen

Viime aikoina olemme nähneet medioissa itsevarmuutta huokuvan ja edukseen esiintyvän persujohtaja Riikka Purran napsimassa pisteitä muiden puoluejohtajien nenän edestä, kuten tänään järjestetyssä politiikan toimittajien debatissa Annika Saarikon kanssa, jonka rooli oli lähinnä seissä hiljaa Purran vieressä toistamassa tylsiltä tuntuvia talouden tosiasioita naama vakavana.

Kun liian paljon ristiriitaisia tunteita herättänyt entinen puheenjohtaja, Jussi Halla-Aho, siirtyi syrjään ja valitutti seuraajakseen entisen avustajansa, Riikka Purran, moni epäili kaksikon järkeä: eihän persut ole naisten puolue. Mutta siinä se jutun ydin olikin. Ollakseen vahva yleispuolue, kaikkien mieleen, persut tarvitsevat kaupunkien vaalit kuin vaalit ratkaisevia keskiluokkaisia naisäänestäjiä (n.50.000).

Ja vaikka Purran alku oli vaikeaa, nyt näyttää ääni kellossa muuttuneen selkeäksi ja houkuttelevaksi poliittiseksi kutsuksi muutokseen ensi kevään eduskuntavaaleissa. Moni on hieraissut silmiään kysyen itseltään vakavissaan, olisiko Purrasta sittenkin vaativaan tehtävään Suomen pääministeriksi, sen verran vakuuttavaa ja innostavaa on Purran esiintyminen viime aikoina ollut. Se on uponnut tyytymättömään kansaan kuin kuuma veitsi sulaan voihin (vanha agraariajan sanonta kepun kiusaksi).

Persut eivät ole enää alkuaikojen viisikymppisten kaljupäisten ja tatuoitujen yksiniittisten maalaisurputtajien puolue. Se oli puheenjohtavaihdoksen taustalla, sillä noustakseen pääministeripuolueeksi, persut tarvitsevat naisäänestäjiä lisää ja Purran lisäksi sopivia sekä päteviä naiskollegoita politiikan huipulle vakuuttaakseen fiksut naisäänestäjät. Mutta puolueessa on monia muitakin vahvoja ja vaikuttavia naispoliitikkoja kuin Purra, kuten Leena Meri ja Arja Juvonen, jotka ovat näkyvinä kansanedustajina pätevöityneet tuleviksi ministereiksi lähellä kuumaa kärkeä.

Miten sitten gallupsuosikki kokoomus? Puolueen vaalivoitto ei ole vielä kirkossa kuulutettu, sillä persujen sanoma puree yli perinteisten sosioekonomisten äänestysrajojen, houkuttaen myös monia kokoomusta ja demareita vastustavia lyömään vetoa persujen voiton puolesta. Myös monet perinteisesti ei-persuryhmät, kuten transaatteen hegemoniaan kyllästyneet lesbot ja homot, joita on edelleenkin suuri valtaenemmistö, muista väitteistä huolimatta seksuaalisissa vähemmistöissä, ovat alkaneet miettiä vakavissaan äänestävänsä persuja (trendi on ollut pitkään jo sama muuallakin Euroopassa).

Mikä sitten persuissa viehättää? Persut puhuvat selvin sanoin selkeistä asioista tavallisen tallaajan näkövinkkelistä. Persujen viljelemästä Suomi ensin-vitsistä on tullut yhtäkkiä täyttä totta lähes kaikille suomalaisille kriisien runtelemassa maailmassa; suomalaisten asiat ovat huonosti, hallitus tuhlailee, valtava kehitysapu valuu tunnetusti vääriin käsiin, maahanmuuttajista ja "erityisesti hallitsemattomasta maahanmuutosta (persuretotiikkaa, jos ette ole muka aikaisemmin kuulleet tätä)" on tullut taloudellinen rasite maalle, ja maan velkaantuminen on jo vaaraksi maan itsenäisyydelle.

Persuista näyttää Purran ohjauksessa ja Halla-Ahon opastuksella olevan syntymässä maahan ainoa puolue, joka tarjoaa todellisen vaihtoehdon nykyiselle hallituspolitiikalle, ajattelee moni perinteiseen poliittiseen lässytykseen kyllästynyt keskivertoäänestäjä, ne, joita kutsutaan myös ns. liikkuviksi äänestäjiksi, ja jotka myös ratkaisevat nykyisin vaalit kuin vaalit. Mutta myös niille, joita yletön tuhlailu ja laajalle levinnyt turvattomuudentunteen lisääntyminen on alkanut hirvittää.

Viime vaaleissa SDP:n Antti Rinteen surullisenkuuluisa "Vappusatanen" ratkaisi vaalit täpärissä vaalipiireissä muutamalla kymmenellä tuhannella ja parilla paikalla kokoomuksen tappioksi. Kukaan ei tunnu muistavan, että jos Petteri Orpo olisi antanut mitättömän kulttuuri- ja urheiluministerin paikan sitä halunneelle Hjallis Harkimolle neljä vuotta sitten, Orpo olisi nyt istuva pääministeri eikä supersuosittu missinnäköinen Sanna Marin, jonka suuri kansansuosio saattaa yllättää niin persut kuin kokoomuksenkin maalin loppumetreillä.

Suomalaiset ovat ratkaisevan valinnan edessä Ruotsin tapaan äärimmäisen jännittävässä poliittisessa näytelmässä, missä kysymys on "kokonaisesta järjestelmästä". Persut ja Purra ovat uhka myös kaikille muille puolueille, mutta nimenomaan Petteri Orpolle. Kokoomuksen gallupsuosio alkaa jo sulaa silmissä, vaikka vaaleihin on aikaa vain nelisen kuukautta. Persuilla on nimittäin gallupeista riippumatta 1-3 prosenttia näkymätöntä piilokannatusta ja etuna lisäksi selkeä poliittinen tilaus.

Suomalaiset rakastavat jurputtamista, protesteja ja ylimielisen eliittinsä rankaisemista sen verran kiivaasti, että jo se alentaa äänestyskynnystä persujen vaihtoehdon puolesta. Mutta persuilla on ongelmia vielä mahdollisen vaalivoiton edellä, eikä Purralla ole mitään syytä itsetyytyväisyyteen. Saarikko on paljon sympaattisempi ja taitavampi puhuja kuin kivikasvoista naamaansa irvistelevä Purra, mutta kun eväät on syöty pitkän ja kuluttavan hallitusyhteistyön jäljiltä häviäjän merkki otsassa, ei puhuttavaa enää löydy. Juuri tämä on Purran mahdollisuus.

Kansa on nykyisin aina vaaleissa kuin vaaleissa kyllästynyt istuvaan hallitukseen ja haluaa tilalle jotain uutta ja virkistävää. Purra on nyt viimeistään kiilannut itsensä paalupaikalle. Hänestä itsestään riippuu se, miten hän leiviskänsä hoitaa. Tähän mennessä kaikki on mennyt hyvin ja Purra alkaa purra! Mutta kestääkö vauhti vaaleihin saakka? Se on jo ihan eri asia, sillä politiikassa ja nykyisissä maailmankriiseissä kuukausikin on pitkä aika. Veikkaan että kestää ja että Purrasta tulee seuraavan hallituksen pääministeri (katsotaan sitten neljän kuukauden päästä vaali-iltana olinko oikeassa).

HUOM!: Tämän artikkelin kirjoittaja kuuluu sydän vasemmalla oleviin vihervasemmistolaisiin radikaaliboheemeihin yksinäisiin susiin! Ei siis persuihin, vaikka niin kirjoituksen sävystä voisi ensi alkuun kuvitella!