Pysyäkseen hengissä ajattelun täytyy liikkua
Teksti Harald Olausen
Aivan liian vähälle huomiolle on jäänyt oivaltava Teemu Tairan ja Pasi Väliahon toimittama kirja Vastarintaa nykyisyydelle - näkökulmia Gilles Deleuzen ajatteluun (Eetos 2004). Filosofi Gilles Deleuze (1925-1995) puhui aikoinaan suoraan kulttuuriamme vaivaavista ongelmista aikana, jota mainostettiin kasvavan kommunikaation aikakautena. Deleuze ärsytti sen verran jokaista eri mieltä olevaa tasapuolisesti, että hänen herättäjäsanomansa on Henrik IV:sen kääntymistä katoliseksi varioiden (Pariisi on...) yhden messun arvoinen ja ansaitsee siis tulla huomioiduksi eräänlaisena unohdettuna helmenä jo pelkästään tokaisunsa "Nuorten koirien heittäytyminen keskiaikaa pahempaan skolastiikkaan" ansiosta uutta etsivänä vastarintana luovuutta ja älyä pienentävälle keskinkertaiselle suorittaja-ajattelulle- ja olemiselle. Deleuzen mukaan meiltä ei puutu kommunikaatio, sitä on jopa liikkaa, meiltä puuttuu vastarinta nykyisyydelle.
Esipuheen kirjoittajien mukaan filosofia on luovan ajattelun toimintaa, eräänlaista kokeilemista ja ongelmallistamista, yritystä tulla toiseksi mitä on ja tietää, kuinka ja missä määrin on mahdollista ajatella toisin: "Tässä mielessä ajatus vastarinnasta nykyisyydelle ei ole vain jotakin erillistä politiikan aluetta koskeva kannanotto, vaan koko ajattelutyöhön elimellisesti kuuluva ulottuvuus. Vastarinta ei tarkoita yksin barrikadeille nousemista erilaisten asioiden puolesta. Se voi tarkoittaa yksinkertaisesti ajatuskokeiluja, yrityksiä tuoda esiin erilaisissa koosteissa toimivia voimia." Deleuzelle ajattelu ja kirjoittaminen olivat itsessään käytäntöä eivätkä jonkin käytännön teoreettista taustoittamista tai perustelemista -juuri niin sen pitäisi olla kaikille. erityisesti itseään fiksuina pitäville. Aihe, mikä jakaa maailman älymystöä tänäänkin siitä kenen puolella ollaan, miksi ja mihin suuntaan ollaan menossa.
Mutta mitä tuo nykyisyys on? Gilles Deleuzen mukaan epäajanmukaisuus on yksi ajattelun ennakkoehdoista. Epäajanmukaisuus ei kuitenkaan tarkoita, etteikö ajattelu olisi olennaisesti sidoksissa omaan aikaansa. Kirjan mukaan Deleuze pyrki aina kirjoittamaan uutta maata ja uutta kansaa varten. Hän pyrki luomaan uusia käsitteitä, uusia ajattelun kulkuneuvoja, jotka toimisivat vastarintana nykyisyydelle. Deleuzelaisesti ajateltuna kirjoittaminen ei siis ole muodon asettamista aineeseen tai elettyyn kokemukseen eikä henkilökohtaisten muistojen, unelmien ja surujen selostamista. Kirjoittaminen on aina joksikin muuksi tulemista, ja tuleminen on aina kollektiivista. Deleuzen mielestä ajattelun olisi oltava luovaa ollakseen oikeaa ja sekä älyä että ihmisiä kehittävää ajattelua. Tämänhetkisen ja jo sanotun toistamisen sijaan ajattelun olisi avauduttava kohti uutta ja tuntematonta, irrottauduttava sitä rajoittavista kahleista.
Tämä kohta on tärkeä huomio Deleuzesta: kirjoittaminen ei ole muodon asettamista aineeseen tai elettyyn kokemukseen eikä henkilökohtaisten muistojen, unelmien ja surujen selostamista. Kirjoittaminen on aina joksikin muuksi tulemista, ja tuleminen on aina kollektiivista. Artikkelien aihealueet ulottuvat kontrolliyhteiskunnan problematiikasta kysymyksiin ruumiillisuudesta koneiden aikakaudella, taiteen tarkoituksesta ja median roolista nykykulttuuria jäsentävänä keskuksena. Kirjan mukaan Deleuze katsoi, että olemme siirtymässä Foucault'n hahmottelemasta ja analysoimasta, 1800- ja 1900- luvuilla kukoistaneesta kuriyhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan:
"Tätä siirtymää luonnehtivat esimerkiksi muutokset kuriyhteiskunnan normalisoinnista jatkuvaan kilpailuun ja "myyristä käärmeisiin": tehdasmalliin perustuvasta paikkasidonnaisesta tuotannosta uuden kapitalismin markkinoihin, joissa informaatio- ja valuuttavirtojen liike muodostaa talouden ja siihen sosiaalistamisen "paikattoman" ytimen. Täten kontrolli on lyhytkestoista ja nopeasti muuttuvaa mutta samalla jatkuvaa ja rajoittamatonta, kun taas kuriyhteiskuntaa määritti pitkäkestoinen epäjatkuvuus ja institutionaalisuus. Kuriyhteiskunnassa ihmiset siirtyivät yhdestä suljetusta ja uudelleen aloitettavasta normalisoinnin tilasta toiseen - koulusta armeijaan, tehtaasta sairaalaan tai vaikkapa vankilaan - mutta kontrolliyhteiskunnassa tilat avautuvat kontrollimekanismien jatkuvan muokkauksen alaisiksi. (Ks. Deleuze 1995, 174-182.)."
Näin kirjoittivat Vastarinta nykyisyydelle - näkökulmia Gilles Deleuzen ajatteluun (Eetos 2004) kirjan toimittajat Teemu Taira & Pasi väliaho. Kirjan keskeistä Deleuzen ajattelussa on se, että erityisesti median kanavoimia informaatioverkostoja voidaan pitää suoraan ihmisten ruumiisiin ja aivoihin tunkeutuvana kontrollimekanismina, välittömän kommunikaation jatkuvana kontrollina. Nyt puhutaan moniarvoisuudesta ja mahdollisuuksien tasa-arvosta, mitkä eivät tutkitusti tarkoita mitään muuta, kuin vaalien alla yleisölle suunnattua tyhjänpäiväistä sanahelinää. Nietzschen tavoin muutos ei ole Deleuzelle historiaa, vaan jonkin uuden luomista. Se on liikettä: tapahtuma, jota määrittää kesto. Vallankumous onkin kaikessa määrittelemättömyydessään ja ilman etujoukkoja tapahtuvassa luonteessaan "kapinaa ilman syytä".
Minua kiinnostaa kirjan artikkeli Todellisuuden intensiivisyys: Deleuze, Pasolini, Afrikka, missä Jukka Sihvonen esipuheen mukaan mallintaa sitä todellisuuden osa-aluetta, johon taide nimenomaisesti liittyy, selvittäen Deleuzen ja elokuvaohjaaja Pier Paolo Pasolinin käsityksiä taiteen ja erityisesti elokuvataiteen olemuksesta ja tehtävästä: "Sihvosen mukaan taiteen todellisuus on Pasolinin ja Deleuzen avulla tarkasteltuna "intensiivistä". Siinä keskeistä on uusien aistimusten ja havaintojen luominen. Tämä kytkeytyy myös kysymykseen elokuvan suhteesta ajatteluun ja mahdollisuuteen kuvittaa sekä kuvitella uusia, ennenkokemattomia maailmoja." Taustalla on konservatistinen impotenttius ja siihen oleellisesti kuuluva vähä-älyinen tahallinen ihmisyyden väärinymmärtäminen - eräänlainen vihainen anti-spinozalaisuus. Martin Lipset puhuu konservatiivisuudesta statusahdistuksena niille, jotka kokevat nopeiden muutosten keskellä omat saavutetut etunsa ja kulttuurisen asemansa uhatuiksi.
Richard Hofstadterin psykopatologiaolettamuksen mukaan konservatiivit kärsivät jonkinasteisesta mielenvikaisuudesta ja suhtautuvat siksi vainoharhaisesti ympäristöönsä-määritelmä sopii kuvaamaan hyvin nykykonservatiivien taustalla vaikuttavaa huijaamisen psykologiaan. Totuudenjälkeinen politiikka ei ole mikään uusia ilmiö. Tosiasiassa talouspolitiikassa siirtyminen totuudenjälkeiseen aikakauteen alkoi jo 40-vuotta sitten, kun Margaret Thatcher nousi Britannian pääministeriksi ja alkoi toteuttaa markkinafundamentalistista talouspolitiikkaa. Näin kirjoittaa Christer Lindholm kirjassaan Totuudenjälkeinen talouspolitiikka - Thatcherista Trumpiin (Vastapaino 2019). Miksihän kirjasta ei ole paljoa julkisuudessa puhuttu tai sen sisältämiä väitteitä kommentoitu? Markkinat ovat pitäneet huolen medioiden muuttumisesta samanlaisiksi kuin markkinat itse: vain se, mikä myy hyvin kiinnostaa.
Kirja kertoo tärkeän tarinan siitä, miten markkinafundamentalismi kasvoi nykyisiin mittoihinsa ja miten markkinafundamentalismin myötä kansallismieliselle populismille avautui maailmassa tilaa. Sen seurauksena usko demokraattiseen päätöksentekoon on kuitenkin vähentynyt ja taloudellinen eriarvoisuus lisääntynyt. Minua kiinnostaa erityisesti kirjassa Jukka Sihvosen artikkeli otsikolla Todellisuuden intensiivisyys: Deleuze, Pasolini, Afrikka. Kirjan johdantopuheessa Teemu Taira ja Pasi Väliaho kirjoittavat, että Alain Badioun luonnehdinnan mukaan Deleuze ei ollut strukturalisti, ei fenomenologi, ei heideggerilainen, ei analyyttisen filosofian lipunkantaja eikä liberaali uushumanisti, mutta "ei sen enempää kohdistumaton ja epävakaa kiihkoilija kuin nihilistinen luopujakaan" (Badiou 1997, 141-142). Tavanomaisesti Deleuzea lokeroidaankin heidän mukaansa materialistiksi, vitalistiksi, konstruktivistiksi, transsendentaaliseksi empiristiksi, mutta mikään yksittäinen leima ei kuvaa hänen työtään erityisen onnistuneesti:
"Deleuze on kuitenkin paljon muutakin, kuten tämä teos osoittaa ja kuten viime vuosien "Deleuze-buumi" on jo osoittanut. Deleuzelaista eron filosofiaa onkin pidetty ennen kaikkea yrityksenä hylätä Hegel, jota Alexandre Kojève opetti lukuisille pariisilaisälyköille 1930-luvulla. Tässä projektissa Deleuzelle läheisimpiä filosofian historian merkkihenkilöitä olivat Hume, Nietzsche, Bergson, Spinoza, Leibniz ja Kant. Heistä kaikista hän kirjoitti kirjan. Epäajanmukaisuus muotoutuu siis eräänlaiseksi marginaalisuudeksi, joka Deleuzella kohdistuu ajatukseen siitä, että ammattifilosofit eivät luo eivätkä uudista filosofiaa. Pysyäkseen hengissä ajattelun täytyy liikkua, uudistua. Siksi eräs Deleuzen keskeisistä pyrkimyksistä oli filosofian avaaminen sille vieraille, tuntemattomille ja ulkopuolisille alueille: elokuvaan, maalaustaiteeseen, kirjallisuuteen. Marginaalisuus ei kuitenkaan koskaan ollut Deleuzelle romantisoitua, vastarintaa sinänsä tuottavaa aluetta. Marginaali on uudelleenkoodaukseen sijoittuva suoja tai pyörre."
Toimittajien Deleuze ei oman aikansa muiden ajattelijoiden tavoin kieltänyt Marxia ja tuskin haluaisi, että hänestä kirjoitetaan kronologisia miniatyyrielämäkertoja, vaan että tämän sijaan hänen nimensä ymmärrettäisiin singulaarisena tapahtumana, joka laskostaa sisäänsä lukuisia eri ääniä ja persoonia. Deleuze nimenomaan karttoi kaikenlaisia "biografia ja bibliografia" -tyyppisiä kyselyitä ja luokitteluja todeten opettajan elämän olevan vain harvoin kiinnostavaa. Se tekee jo hänet kiinnostavaksi. Akateeminen maailma on liian usein täynnä sellaista sekavaa moskaa ja yhteiskunnan vääryyksiä oikeuttavaa puoliälyllistä propagandaa, että älykäs anarkismi on aina tervetullut raikkaana tuulena sitä piristämään.
Deleuzen mukaan yksilöllisiä lausumia ei ole. Kollektiivi on aina läsnä kielessä, jolloin nimet ovat vain asuinsijojen tai tiluksien merkkejä. Deleuzen keskeinen väittämä on, että perheeseen ankkuroituvat oidipaaliset suhteet ovat kapitalistisen yhteiskunnan primaarisia halun rajoittajia. Deleuzen ymmärrys kapitalismista skitsofreniana, korostaa sosiaalisen ja poliittisen keskeisyyttä kaikessa olemisessa ja etsii mahdollisuuksia löytää kapitalismille vaihtoehtoisia tuotannon tapoja. Deleuze kirjoittaa myös kriittisestä vapaudesta. Se ei tarkoita ihmisen kykyä toteuttaa esteettömästi henkilökohtaisia intressejään, vaan kykyä muuttua ja tulla joksikin toiseksi.
Tyyli oli Deleuzelle esipuheen kirjoittajien mukaan paljon enemmän kuin ajatussisältöjen välittämistä. Se on itsessään ajattelua tuottavaa. Tyyliä värittää myös ajatus filosofiasta käsitteiden luomisena - filosofin tehtävänä on keksiä uusia käsitteitä, uutta ajattelua ja selvittää, miten kaaoksesta ilmaantuu identifioitavissa olevia asioita, kuten subjekteja ja objekteja:
"Siksi Deleuzen ilmaisun haasteellisuus on ymmärrettävää. Lisäksi Deleuzea voidaan luonnehtia liikkeen filosofiksi. Maailma on hänen mukaansa jatkuvassa liikkeessä emmekä voi siksi tyytyä ilmaisuun, jonka tarkoituksena on vain representoida valmista ja paikallaan pysyvää maailmaa. Meidän välttämättömänä osanamme on aloittaa aina keskeltä, asioiden välistä. Myös tästä syystä Deleuzea on vaikea lukea: ajattelu on pysäytyskuvien sijaan kuin liikkuva kuva, jonka osasina ajattelemme. Sen osoittaminen kirjoittamalla pakottaa toisinaan mutkikkaaseen ilmaisuun. Liikettä korostaessaan Deleuze on niin visuaalinen kirjoittaja, että toisinaan häntä lukiessa on hyvä piirtää paperille se, mitä ajattelee Deleuzen sanovan, ja vielä parempi, jos on mahdollisuus tehdä siitä animaatio."