Jos olisi edes pisara nuorta Morsea...

27.04.2020

Teksti:

Harald Olausen


"Parkkari myönsi tehneensä yhden (1) virheen twiittaamalla "ehkä hieman keskenkasvuisesti" eli äärimmäisen alentuvasti yhdelle kritisoijalleen tämän työttömyydestä. Parkkarin oletettu puoliso vahvisti asiaa kyynelsilmin liikuttuneena kumppaninsa kokemasta kivusta ja vääryydestä."


-Viivi Riutta 5.5.2019 blogissaan.


Älyllisessä elämässä on pitkälle kysymys siitä, miten osaamme pinnan perusteella erottaa pinnalliset abstraktiot syvistä abstraktioista. Ongelma on vain se, että me johdamme ennakkoluuloista ja vääristä premisseistä vääriä johtopäätöksiä. Tämä kirja käsittelee epäonnisen ja epäonnistuneen Querelle-festivaalin ympärillä leijuvaa pinkkipesun valhetta, petosta ja huijaamista tutkimusmenetelmänään professori Timo Airaksisen kaksi tärkeää kysymystä siitä, miten identiteetit syntyvät, mistä ne tulevat, ja mihin ne menevät sekä mitä on oikea suvaitsevaisuus, sillä suvaitsevaisuus ei ole aina arvokasta - ketään ei saa vaatia suvaitsemaan kaikkea tai mitä tahansa, ja tietenkin itse tökeröä pinkkipesuyritystä Querelle ja siihen liittyvää poliittista korruptiota taistelussa Helsingin herruudesta seuraavissa vaaleissa yrittäen samalla välttää vääriä johtopäätöksiä.


Edellisessä luvussa professori Timo Airaksisen kirjoittamassa esipuheessa otsikolla "Esileikit" Airaksisen mielestä Querelle-kirjan teksti on näennäisen räävitön hyökkäys joitakin ihmisiä vastaan taustanaan tapaukset, joista tämän tarinan kerron. Mutta kirja on Airaksisesta muutakin, ja on muitakin syitä hänen mielestään lukea se, paitsi tuo hyökkäys, sillä siitä että Suomessa on vähemmän korruptiota kuin muualla maailmassa, ei Airaksisen mukaan seuraa, etteikö Suomessa olisi paljon korruptiota. LGBTQ -maailma on siitä hyvä esimerkki, ja yhtä sotaisa kuin riitaisa.


Taas uusi hyvä syy Airaksisen mielestä lukea tämä kirja, ja samalla se kaikkein paras syy: oppia jotakin uutta.


Kovin huonoa keskustelua ei tarvitse suvaita professori Timo Airaksisen ja dosentti Heta Gyllingin samaan aikaan ilmestyvän kirjan "Suvaitsevaisuus" (Arktinen Banaani) mukaan. Mutta hyvän keskustelun vaientaminen ei ole mitään muuta kuin suvaitsemattomuutta. Ja keskustelua todella tarvitaan nimenomaan siitä kuka saa puhua homoudesta ja millä tavalla, koska niin kovin moni asia tuntuu vaivaavan ja ärsyttävän LGTBQ-ihmisiä.


Myös siksi tämä kirja on tarpeellinen lisä hymistelevään ja ongelmia maton alle piilottelevaan kotimaiseen LGBTQ-keskusteluun tulehtuneen ja ummehtuneen ilmapiirin puhdistamiseksi, jotta uudella ajattelulla olisi riittävästi tervettä elintilaa huomisessa. Siksi meidän LGBTQ-ihmisten tulisi ensin kysyä itseltämme ennen kuin vaadimme sitä muilta: mitä meidän pitäisi suvaita? Vastaus ei ole ainakaan suvaitsemattomuutta, joka naamioituu suvaitsevaisuuden kaapuun tyypillisenä byrokratian hengen ilmauksena, joka ei sano eikä tee todellisuudessa mitään- ainakaan mitään lupaa.


Mutta se ei ole ainoa ongelma. Miten meidän pitäisi puhua suvaitsevaisuudesta ja toimia sen puolesta hyvässä hengessä, on myös tärkeä kysymys. Juuri siitä puhun tässä kirjassa kaiken suvaitsemattomuuden pohjalla "punaisena lankana" sille kaikelle pahalla mitä LGBTQ-maailmassa tapahtuu juuri nyt, ja mikä lamaannuttaa ja vie voimia kaikelta siltä hyvältä, mitä pitäisi tapahtua, jotta voisimme puhua aidosti hyvistä asioista, vapaudesta ja kansalaisoikeuksien toteutumisesta LGBTQ-vähemmistöjen yhteydessä, sillä vallalla oleva vihamielinen ilmapiiri, vihapuheet toisia vähemmistöjä kohtaan eivät ole vain oire sairaudesta vaan itse sairaus.


Luvussa "Miten kaikki tämä oli mahdollista" vertaan hyvää ja huonoa johtamista Platonin tavoin, joka näki poliittisen teorian tehtävänä olleen selvittää, miten ihmisluonto pärjää yhteisössä. Platon esitti pääteoksessaan "Valtio" kokonaisteorian sielusta, yhteisöstä, totuudesta ja tiedosta sekä olevaisen olemuksesta keskittyen kysymään, onko oikeudenmukaisuus aina parempaa kuin epäoikeudenmukaisuus? Vaikea kysymys, sillä edelleenkin me etsimme Platonin tavoin niitä näkymättömiä siteitä, jotka sitovat meidät toisiimme ja muodostavat sen yhteisön, jossa elämme. Sokraattisissa dialogeissa oletetaan ihmisen toimivan aina parhaimman ymmärryksensä mukaan, koska kukaan ei tee väärin tieten tahtoen, ja hyvä on aina toteuttajalleen edullisinta. Suurin rikos LGBTQ-kansalaisia kohtaan Querellessä oli kaiken hyvän turmeleminen valheilla ja se, etteivät he halunneet ymmärtää miksi oikeudenmukaisuus on epäoikeudenmukaisuutta parempaa myös silloin, kun ihmistä ei innosta siihen kiinnijäämisen pelko.


Eero K.V. Suorsa ottaa jyrkemmän linjan kritiikissään ja näkee syyn ja seurauksen kulkevan käsi kädessä. Hänestä on kammottavaa, että kapitalismin ja uusliberalismin arvopoliittinen vaaliminen on niin voimakasta sateenkaarevan väestön parissa varsinkin, kun 1990-luvun lopun kapitalismikriittiset massaliikkeet kuten Seattlen mielenosoitukset ja vuoden 2008 finanssikriisi osoittivat hänen mielestään, että tämä vaihtoehdottomuus ei ole perusteltua - tosin tämä tiedettiin. Uusliberalismi on salakavalasti uittanut kulutuskeskeisyyden sateenkaariväkeen Suorsan mukaan vaikka se on haastettu ennennäkemättömällä tavalla koko maailmassa ilmastokriisin ja käynnissä olevan ekokatastrofin myötä.


Pride-liikkeessä, jota juhlitaan kaupallistetuilla alastomilla miesten lihaksikkailla vartaloilla, ei juuri keskustella siitä, tulisiko LGBTQ-poliittisessa edunvalvonnassa esittää kysymyksiä siitä, onko sateenkaaren väreillä markkinoitu vodkapullo tai Erkki Kosken homoravintoloiden tarjoama ylihinnoiteltu punaviini hyvän elämän ruumiillistuma, kuten tohtorikoulutettava ja kriitikko Eero K.V. Suorsa kirjoittaa Digivallila.comissa.


Jos Pride-liike ei tee pesäeroa pinkkipesuun ja kaupallisuteen, niin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tulevaisuus ei näytä hyvältä. Itse asiassa hänestä tätä tulevaisuutta ei edes ole ilman näitä. Sanat, näin vain on käynyt, omaavat painajaismaisen merkityksen. Tavallisten ihmisten intressien valvomisen vajoaminen näkyy Suorsasta myös esteettisesti, jolloin LGBTQ-kulttuuripolitiikasta on kadonnut kärki: kirjallisuudessa Jean Genet'n ja Monique Wittigin kaltaiset radikaalit äänet vaimennettiin siksi Alan Hollinghurstin tyyliteltyjen porvarillisen luokkavallan hegemonian ilmentymien taakse:


"Tosin, tilanne voi olla vieläkin huonompi; samalla kun yleissivistyksen arvostus sekä välineen että päämäärän osalta on laskenut kaikkialla teollisuusmaissa (joihin kaupallisen Pride-liikehdinnän hegemonia positioituu rahan perässä) yleissivistyksen perikato on vielä huolestuttavammalla tasolla sateenkaarevan väestön parissa. Vodkapullon etiketit sateenkaaren väreissä eivät voi olla hyvään elämään tähtäävän poliittisen liikkeen lopputulos, mutta näin vain on käynyt.", Suorsa toteaa Digivallila.comissa


Suorsa pelkää sateenkaariväelle käyvän lopulta samoin kuin mitä aikoinaan työväenluokalle Isossa-Britanniassa. Kaikki tämä sateenkaarikulttuuri hämmennys vain heijastelee valtakulttuurin hyökkäystä alaluokkia vastaan Suorsan mielestä. Esimerkiksi hän ottaa Thatcherin, joka murtaessaan kaivostyöläisten lakot 1980-luvulla tuhosi työväenluokan poliittisena entiteettinä, mikä tarkoitti Suorsan mukaan sitä, että työväenluokan edunvalvojat kuten vahvat ammattiliitot marginalisoitiin ja tuhottiin. Lopulta työväenluokka syrjäytettiin poliittisesta päätöksenteosta.


Mitä se tarkoittaa tavallisiin ihmisiin ja sateenkariväkeen sovellettuna Koronavirustilanteen rauhoituttua, ja joskus jos mahdollista, Querelle-sotkujen selvittyä? Sitä hän ei uskalla edes analysoida. Tulevaisuus on yhtä epävarmaa, ellei tänään epävarmempaa sateenkaariväelle nyt kuin eilen ja tänään ennen coronavirusta ja Querelle-sotkuja. Eikä sitä yhtään helpota se, että keskinäinen kunnioitus, luottamus ja 80-luvun lopulla hetken orastanut ystävyys ovat kadonneet LGBTQ-väen keskuudesta lähes tyystin muualta kuin nuoremman sukupolven keskuudesta.


Seksuaalivähemmistöjen keskinäisen ystävyyden puutteesta kukaan ei kehtaa puhua enää edes Priden juhlapuheissa vakavalla naamalla, sillä sateenkaari-ideologian yhtenäisyyttä vaativan sloganin alle on piilotettu yritys tukahduttaa muiden kuin vallassa olevien seksuaalivähemmistöjen yksilöllisiä piirteitä, eikä tasa-arvoinen avioliittolaki ole ollut se toivottu lopullinen ratkaisu tähän ikuisuusongelmaan, sillä yhden vapaudesta on tullut toisen vankila.


Tällainen riekkuminen on nykypäivää ilman, että ymmärretään sen turmiollinen, koko seksuaalivähemmistöjen itsensä olemassaolon oikeutusta uhkaava vaara nyt kun äärioikeisto on taas nousussa, tai ettei sananvapaus tarkoita vapautta ja lupaa kiihottaa väkivaltaan tai avoimeen vihaan ja halveksuntaan toisia ihmisiä kohtaan, siitäkin huolimatta että on tämän vihan itse kokenut ja sen ammattilainen mitä tulee tapoihin sanoa rumasti sellaiselle, jota pelkää tai inhoaa kun muuta ei voi eikä osaa lannistettuna ja häväistynä.


Querellen alamäki alkoi ennen kuin sitä oli kunnolla ehditty edes lanseerata, kun Jaakko Parkkari haukkui julkisesti muutaman festivaalien korkeaa hintaa kritisoineen köyhän transaktivistin. Siitä huolimatta että transaatetta vastaan hyökätään sekä seksuaalisten vähemmistöjen sisältä että oikeiston äärilaidoilta, on muistettava lockelaisen vapauden määritelmän mukaan todellisen vapauden olevan sitä, että ihminen saa tehdä sitä mitä hän haluaa. Querelle-skandaali ei olisi mahdollinen, jos meillä olisi aidosti toimiva ja läpinäkyvä kunnallinen demokratia ja kaikki epäilyttävät poliittisesti tarkoituksenmukaiset ja poliittisesti harkinnanvaraiset avustukset olisi joko poistettu tai ne suorittaisi arpomalla tietokone, jonka ohjelmia eivät kunnallispoliitikot olisi päässeet näpelöimään.


Valistuksen ja humanismin ihmisyyttä puolustavien arvojen oikeuden puolustamisen nimissä, myös transaatetta on yritettävä ymmärtää, vaikka he itse eivät tee siitä siihen kykenemättä omien vajavaisuuksiensa takia sympaattista ja miellyttävää muille, varsinkaan toisille sukupuolisille ja seksuaalisille vähemmistöille.


Kysymys on nähtävissä sekä ihmisoikeus että moraalikysymyksenä. Eräänlaista humanistista tukea tälle käsitykselle antaa Sven Krohn, joka kirjoitti että mieheys tai naiseus voi olla niin dominoivaa, että meidän on vaikea ymmärtää toisiamme. Krohnista ihmisyys oli näet naiseuden ja miehisyyden yläpuolella (itse kannatan sekä androfiliaa että adrogynismiä samalla ymmärryksellä, mitä markiisi de Sade oivalsi ihmisten olevan ei-heteroina joko bi-seksuaaleja tai panseksuaaleja, ei siis yksipuolisesti heteroita). Hän ottaa esimerkin Raamatusta kun opetuslapset kysyvät Jeesukselta taivaasta. Jeesus vastaa opetuslapsille, että sinne mennään vasta sitten kun kaksi on muuttunut yhdeksi, kun mies ei ole enää mies eikä nainen.


Luvussa "Miten kaikki tämä oli mahdollista" vertaan hyvää ja huono johtamista Platonin tavoin, joka näki poliittisen teorian tehtävänä olleen selvittää, miten ihmisluonto pärjää yhteisössä. Platon esitti pääteoksessaan "Valtio" kokonaisteorian sielusta, yhteisöstä, totuudesta ja tiedosta sekä olevaisen olemuksesta keskittyen kysymään, onko oikeudenmukaisuus aina parempaa kuin epäoikeudenmukaisuus? Vaikea kysymys, sillä edelleenkin me etsimme Platonin tavoin niitä näkymättömiä siteitä, jotka sitovat meidät toisiimme ja muodostavat sen yhteisön, jossa elämme.


Querelle-sotkujen tiimoilta sujuvakynäinen blogisti Viivi Riutta kirjoitti heti epäonnistuneiden festivaalien jälkeen 5.5.2019 blogissaan otsikolla "Paneeli vallankäytön välineenä" miten paneelin ohjelmistossa toteutui juuri hänen mukaansa festivaalien perisynti, ikävän inkvisaation sana joka myös paljastaa kirjoittavan halun jaella lopullisia tuomioita:


"Querellen käynnistäjä Jaakko Parkkari oli järjestänyt itselleen propagandaistunnon liittyen Querelle-kritiikkiin. Olin vilpittömän kiinnostunut kuulemaan, miten Parkkari puhuu paneelissa, joka käsittelee somemokia, häpeää, anteeksipyyntöä ja anteeksiantoa. Hänhän on juuri se henkilö, jonka somemokailusta aiheutui suurin osa tapahtuman saamasta ennakkokritiikistä. Olin vilpittömän kiinnostunut kuulemaan, miten Parkkari puhuu paneelissa, joka käsittelee somemokia, häpeää, anteeksipyyntöä ja anteeksiantoa."


Viivi muistuttaa Parkkarin olevan juuri se henkilö, jonka somemokailusta aiheutui suurin osa tapahtuman saamasta ennakkokritiikistä. Siksi Viivi oli valmistautunut siihen, että Parkkari olisi saanut hänet ymmärtämään, että hän oli käsittänyt tekemänsä virheet ja halusi pyytää niitä anteeksi ja tarjota sovittelua:


"Olen nimittäin samoilla linjoilla kuin Loukko; ihmisille on hyvä antaa mahdollisuus korjata virheensä ja kasvaa paremmaksi. Se olisi ollut hieno päätös pitkään jatkuneelle tilanteelle, ja elämä olisi jatkanut eteenpäin. Valitettavasti näin ei käynyt. Jo ennestään syvää kuoppaa lapioitiin vieläkin suuremmaksi, enkä usko, että sieltä on enää mahdollista päästä pois. Parkkari myönsi tehneensä yhden (1) virheen twiittaamalla "ehkä hieman keskenkasvuisesti" eli äärimmäisen alentuvasti yhdelle kritisoijalleen tämän työttömyydestä."


Viivi ei tunne armoa heteroita kohtaan kutsuessaan Leena Hoverfält-Ruopiota "Parkkarin oletetuksi puolisoksi", joka vahvisti asiaa kyynelsilmin liikuttuneena kumppaninsa kokemasta kivusta ja vääryydestä:


"Parkkari sanoi itse, että kaikille pitäisi antaa anteeksi, jos pyyntö on vilpitön ja tehty virhe verbaalinen, huolimatta virheestä. Hän myös kaipaili sen anonyymin internetin perään, jossa hän sai vapaasti tuoda esille oman pimeän puolensa. Nämä asiat eivät olleet enää mitenkään linjassa internetissä siloitellussa anteeksipyynnöissä, jotka julkaistiin joulukuussa. Ne eivät tosin olleetkaan Parkkarin itsensä kirjoittamia, joten rehellinen "anteeksipyyntö" kuulosti aivan muulta."


Tämä oli Viivistä pahinta mahdollista vallankäyttöä, jota ei onneksi ollut kuuntelemassa kuin kourallinen ihmisiä. Hän kysyykin kirjoituksessaan, opittiinko tässä kokonaisuudessa yhtään mitään? Ja vastaa itse ei, ei sitten mitään. Pahinta hänestä oli, että paneelitilaisuuden keskustelu rajattiin tarkoituksenmukaisesti siten, että kuulija saattoi jäädä käsitykseen, että Parkkari olisi todellakin tehnyt vain yhden virheen:


"Tilanne saatiin näyttämään siltä, että ihmiset ovat olleet klassisessa ja hallitsemattomassa someraivossa, ja että myrsky sijaitsee vesilasissa. Se ei kuitenkaan ole totuus. Parkkarin paneeli oli pahinta mahdollista vallankäyttöä, jota ei onneksi ollut kuuntelemassa kuin kourallinen ihmisiä."


Tämä on myös syy sille, miksi hän halusi käyttää näin paljon merkkejä tämän asian painottamiseen. Vain ripaus festivaaleille osallistuneista ihmisistä kuuli tämän keskustelun, mutta se ansaitsi Viivistä tarvitsemansa huomion, sillä se toi Querellen esiin sellaisena kuin se oli: Epäonnistuneena pyristelynä:


"Parkkarin tarkoitusperät "aatetta edistävistä" festivaaleista olivat jalot, mutta tarkoitus ei pyhitä tekoja. Koin olevani vieraassa maailmassa, jossa poliittinen queer oli kaukana ja jäljellä vain laimennettu, pride-tyyppinen hyväosaisten litku."


Viivin kirjoitus on tiukka ja osuu yllättävän tarkasti maaliinsa. Jaakko Parkkari on selvästikin häikäilemätön roisto ihan kuten Viivi on kuvannut nyt kun Querellessä mukana olleet ja petetyt työntekijät ovat avautuneet ja kertoneet omat tarinansa. Juuri tästä vaikuttaa Querellessä myös olleen kysymys.


Onkin kovin harvinaista että se kohderyhmä, jolle jokin tapahtuma tai festivaali on järjestetty, asettuu vastustamaan niin voimakkaasti tapahtumaa ja sen järjestäjiä, kuin mitä kävi keväällä 2019 järjestetylle Querelle-festivaalille. Querelle oli saanut jo ennen toteutumistaan poikkeuksellisen paljon kielteistä kritiikkiä julkisuudessa.


Oli blogipostauksia, Youtube-videoita, lukemattomia Twitter-ketjuja ja Facebook-päivityksiä. Vastustusta varten syntyi #boycottquerelle-liike, jota seuraamalla löytää edelleen paljon aiheeseen liittyvästä keskustelusta Twitteristä ja Instagramista. Somekohu sai monet ulkopuolisetkin kiinnostumaan mitä Querellessä oikein tapahtui kulissien takaa, ja oliko festivaali lainkaan sitä mitä se julkisuudessa väitti olevansa, vai tökerö pinkkipesuyritys omille henkilökohtaisille veloille tai vain epäonnistuneen festivaalijärjestäjän viimeinen yritys päästä sen avulla kuiville vuosikausia jatkuneen suossa rämpimisen jälkeen?


Ensisilmäykseltä Querelle vaikutti kiinnostavalta ja tarpeelliselta, mutta pikkuhiljaa alkoi kulisseissa tapahtua kaikkea kummallista ja pahaa festivaalin ympäriltä niin, ettei niitä enää voinut pitää tahattomina virheinä kun ne pulpahtivat julkisuuteen. Pikkuhiljaa kävi selväksi ettei Querelleä valmisteltu rehellisissä merkeissä eikä festarin päätekijöillä ollut puhtaat jauhot pussissa. Querelle on kouluesimerkki valheiden myrkyllisestä verkosta.


Tästä kertoo Robert Triversin kirjoittama "Petos ja itsepetos ihmiselämässä" (Terra Cognita 2011) -kirja. Triversin mielestä aika olisi nyt kypsä yleiselle, evolutiiviseen logiikkaan perustuvalle petoksen ja itsepetoksen teorialle, joka periaatteessa pätee kaikkiin lajeihin, mutta aivan erityisesti meidän omaan lajiimme, ihmisiin:


"Olemme läpikotaisin valehtelijoita, jopa itsellemme. Yksi arvokkaimmista ominaisuuksistamme, kieli, sekä vahvistaa kykyämme valehdella että laajentaa sitä merkittävästi. Valehtelemme avaruudessa ja ajassa kaukana olevista tapahtumista, toisten käyttäytymisen yksityiskohdista ja merkityksistä, sisimmistä ajatuksistamme ja haluistamme jne. Mutta miksi, miksi itsepetos? Miksi meillä on ihmeellisiä aistinelimiä informaation havaitsemiseksi, mutta vääristämme saamamme informaation?"


Trivers väittää meidän pettävän itseämme voidaksemme pettää muita paremmin, sillä toisten puijaamiseksi meillä saattaa olla hänen mukaansa houkutus järjestää informaatiota sisäisesti kaikennäköisillä epätodennäköisillä tavoilla, ja tämä tapahtuu pääosin tiedostamatta. Trivers lähtee siitä olettamuksesta, että itsepetoksen ensisijainen tehtävä on hyökkäävä, kun mittana on kyky puijata muita:


"Omassa lajissamme petos ja itsepetos ovat saman asian kaksi puolta. Jos petoksella tarkoitetaan vain tietoisesti harjoitettua pettämistä, suoranaisia valheita, huomaamatta jää paljon suurempia tiedostamattoman petoksen luokka, muun muassa aktiivinen itsepetos. Toisaalta jos tutkitaan itsepetosta eikä nähdä sen perustuvan toisten pettämiseen, sen tärkein tehtävä jää huomaamatta. Saattaa olla houkutus rationalisoida itsepetos tarkoitukseltaan puolustukselliseksi, kun todellisuudessa se on yleensä hyökkäävää."


Samaan aikaan kun Querellen promoottori Jaakko Parkkarin valheet alkoivat paljastua. Ylen Teemalta tuli brittien suosittu oikeudenmukaisuuden esikuva, tv-ohjelma Nuori Morse, jossa älykäs ja moraalisesti vankkumaton oikeudenmukaisuuden puolustaja nuori Morse taistelee vaikeana aikana sekä yhteiskunnassa riehuvaa järjestäytynyttä rikollisuutta että sitä suojelevaa korruptoitunutta virkamiehistöä ja poliisia vastaan jännittävien tapahtumien keskellä.


Nuori Morse tv-sarjan kuudennen kauden jaksossa 4 "Voitto tai kuolema" jo nimi paljastaa miten täpärästä pelastuksesta tai hengenvaarallisesta uhkarohkeudesta on kysymys silloin kun taistellaan äärimmäisissä olosuhteissa kaikkialla ympärillä homeen tavoin leviävää petollista korruptiota vastaan, jolloin vaihtoehtoina on joko itsensä uhraaminen tai periksi antaminen eikä palkkio ole välttämättä voitto vaan häpäisy, kuolema ja unohdus.


Nuori Morse on kuitenkin sekä harvinaisen sinnikäs, älykäs että osaava mitä ihmisten toiminnan ennakointiin ja psykologiseen arviointiin tulee. Mutta niin on myös Morsen esimies komisario Thursday pienen haksahduksen jälkeen, kun hän kuuntelee autiolla varastoalueella kaupunginvaltuutetun uhkauksiin verhottua mairittelua ja tajuaa samalla kauhukseen olleensa tyhmyyttään väärällä puolella pahojen kanssa, josta ei saata olla enää paluuta hyvien joukkoon.


Palatessaan autolleen, hän vetää turpaan hänet mukaan houkutellutta korruptoitunutta poliisia, joka odottaa häntä hermostuneena aavistaen mitä tuleman pitää. "Mihin sotkit minut senkin kusipää?", hän kysyy samalla kun veri lentää petturipolisiin nenästä maahan."Ei heitä pysty voittamaan", lyöty poliisi vastaa valittaen. "Luulin, että se olisi pikku keikka, ei muuta."


Turpiinsa saaneen korruptoituneen kytän alistunut voihkaisu on koko korruption, ja sen kaikkien muotojen - oli sitten kyse suorasta korruptiosta tai vähemmän suorasta eli epäeettisestä kavereiden suomisesta ja äänten kalastelusta eli piilokorruptiosta - kantäiti: "Ei heitä pysty voittamaan - luulin, että se olisi pikkukeikka, ei muuta!" Mutta näin ei tarvitse olla, jos ei anneta periksi nuoren Morsen tavoin, sillä valtaenemmistö ihmisistä, myös LGBTQ-sellaisista, kävelee kultaista keskitietä eikä siedä pahiksia tai laittomuuksia omaa arkeaan häiritsemässä.


Niin tekee Morsekin ja siihen perustuu hänen viehätyksensä ja suosionsa. Nuori Morse punnitsee asioita mielessään, ja inhimillinen antaessaan anteeksi esimiehelleen, tietäen tämän hairahtuneen hetkeksi laillisuuden rajan harmaalle puolelle henkilökohtaisista syistä, kotona ei kaikki ole ihan hyvin, saaden tästä liittolaisen korruptoituneita poliiseja vastaan juuri niiden samojen kanssa, joiden kanssa Thursday oli vielä hetkeä aiemmin moraalisessa hairahduksessaan flirttailut.


Thursday on malliesimerkki oikeudenmukaisuuden kantapään kautta sekä aiemmassa elämässään oikein että hairahduksessaan väärin kokeneesta olosuhteiden ja väärinymmärrysten sarjan vangista. Empatiakykyinen nuori Morse avaa vihdoin selvänäköisyytensä menettäneen Thursdayn silmät "ettei tässä ole todellakaan kysymys mistään ohimenevästä ja mitättömästä pikkukeikasta" kertomalla millaisesta korruptiosta todella on kyse ja miten se liittyy heidän tutkimuksiinsa romahtaneesta kerrostalosta ja muutamasta ruumiista:


"Romahtaneen kerrostalon urakoi McGryffin rakennusliike. Betoniin olisi pitänyt käyttää soraa Four Windsistä Wicleshamissa, mutta McGryff omisti myös sorapaikan Gowerin rannikolla, jossa hän lisäsi betoniin pesemätöntä merihiekkaa. Suola betonissa syövytti teräsrakenteet kerrostalossa ja se sortui siksi. He siis käyttivät kerrostaloon toisen luokan materiaalia mutta laskuttivat täyden hinnan pistäen erotuksen taskuihinsa."


Kaikki tämä on nuoresta Morsesta mahdollista siksi, että valheiden psykologinen voima on laajalti tunnettu. Ne tarjoavat usein yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin, jolloin ne ovat kiinnostavia, vaikka tietäisikin ne valheiksi. Ongelmana ei olekaan ehkä niinkään tietämättömyys kuin kyynisyys. Kyynikko ei ole nimittäin tyhmä tai tietämätön. Olosuhteet ja ilmapiiri saattavat harhauttaa hänet toimimaan ikävällä tavalla, jota vastaan hyvin tiedetyt tosiasiat puhuisivat.


Siinä valheen psykologinen kaava piilokorruptiossa alà nuori Morse, jonka anglikaaninen moraali edustaa pohjimmiltaan vanhaa tekopyhää ja moralisoivaa puritanismia, ja on sukulaisuhteessaan omaan kotaisaan luterilaisuuteemme sekä tyyppiesimerkki länsimaisen ääri-individualistisen vallankäytön idealistisesta välineellistymisestä, että myös meitä aina sisältä kalvavasta pietistisestä syyllisyydentunnostamme.


Kirja on omistettu kaikille niille hyvätahtoisille idealisteille, esiintyjille ja LGBTQ-kansalaisille, jotka saivat liukaskielisen "Querelle-perheen" huijaamina pysyvän vamman herkkiin sieluihinsa" sekä myös kaikille niille LGBTQ-kansalaisille, jotka kokevat ahdistavaksi sen, että sateenkaaren ja Priden nimissä jotkut seksuaaliset vähemmistöt ovat alkaneet sortaa toisia seksuaalisia vähemmistöjä kaapattuaan "homouden" omiin poliittisiin tarkoituksiinsa vallalla muualla yhteiskunnassa olevan kovan ja kylmän suvaitsemattomuuden agendan avustuksella.


27.4.2020 tasan vuosi epäonnisen huijari-festivaali Querellen päättymisen jälkeen


Vallilassa Pasilan konepajan Train Factoryn naapurissa


Harald Olausen


P.S. Jos Querellessä olisi ollut edes pisara hyvään rohkaisevaa Nuorta Morsea, se olisi ollut jättimenetys "sille ryhmälle, jolle se oli alun perin tarkoitettu", sillä kaikkeen viihdehumppaan ja ilkeiden dragqueenien vihapuheisiin kyllästyneet seksuaalivähemmistöt kaipaisivat tänään enemmän myönteisen ryhmäidentiteetin vahvistamista, kuin nykyisin vallalla olevaa viinanhuuruista vittuilua ja keskinäiseen kärhämöintiin kannustavaa hävyttömyyttä narsistisesti häiriintyneiltä miemie-maan peterpaneilta. Parhaimmillaan Querelle olisi voinut olla Nuori Morse, joka avaa harhaanjohdetun Thursdayn (LGBTQ-porukka) silmät ymmärtämään kaikkien edun olevan hyvän puolesta paha vastaan toimiminen.