R.I.P. Hämähäkkinaisen suudelman William Hurt

Teksti Harald Olausen

"The Prowler on minulle elokuva vääristä arvoista, keinoista jotka oikeuttavat päämäärän ja päämääristä jotka oikeuttavat keinot. Tuon aikakauden amerikkalaisille elämän huipputavoite, nec plus ultra, oli 100 000 dollaria ja vaaleaverikkö, eikä keinoilla ollut väliä: tyttö otettiin toiselta mieheltä, rahat varastettiin, Cadillac saattoi olla korruptiolahjus."

-Joseph Losey

Viikonloppuna kuoli pitkäaikaiseen sairauteen yksi 1900-luvun (ajatella miten mahtipontisesti, ja samalla kaihoisan nostalgisesti, voi nykyään sanoa kuin olisi yhden vuosituhannen mittainen itsekin) parhaimmista ja koskettavimmista näyttelijöistä, amerikkalainen Hämähäkkinaisen suudelman William Hurt, jonka pohdiskelevaa postbrechtiläistä näyttelijänlaatua voi verrata lähinnä itävaltalaiseen Klaus-Maria Brandaueriin ja saksalaiseen Bruno Ganziin. Hurt sai elokuvasta parhaan miespääosan Oscarin. The New York Timesin kriitikot valitsivat Hämähäkkinaisen suudelman vuonna 2004 yhdeksi kaikkien aikojen tuhannesta parhaasta elokuvasta maailmassa.

Gay-Casablancaksi kutsuttu Hämähäkkinaisen suudelma (Kiss of the Spider Woman 1985) oli aikoinaan hyvinkin merkittävä homoelokuva siksi, että siinä oli yhteiskunnallista sanomaa, vallan kritiikkiä ja oivallista psykologista, sekä kirpeän raadollista ihmisyyden ahdingon kuvausta, sadistisen machoyhteiskunnan alimmilla rappusilla pettäjänä ja petettynä.

Hurtin esittämä Molina ei ole maailman ihanin ja rakastettavin henkilö. Ehkä hän on siksi kiinnostavampi kuin monet muut yhtä surkeassa jamassa olevat kanssasisarensa, koska hän vain on mitä on, aika paska tapaus mutta aito sellainen. Ja miten: hänessä on jotain imelän vastamielistä.

Jutun juju ei sittenkään ollut se, mistä elokuva itse itseään mainosti "elokuva elokuvassa", missä Hurt kertoi Sonia Bragalle saksalaisen, toisen maailmansodan aikaan tehdyn elokuvan juonta, vaan jotain muuta - paljon pahempaa - ihmisen loputtoman petturuuden ja intohimon hinta. Juuri sitä alleviivasi William Hurtin elokuvassa esittämä camphenkinen ja naismainen stereotyyppihystreerihomo Luis Molina, joka oli homoseksuaalisuutensa takia vangittu somistaja. Vankilanjohtaja oli luvannut vapauttaa hänet, jos Molina saa selville tärkeitä asioita sellikaveristaan ja poliittisesta vangista nimeltään Valentin Arregui, johon onneton Molina rakastuu.

Hämähäkkinaisen suudelmaa voisi verrata jutun alussa siteerattuun, ja Peter von Baghin kirjassaan Cinefilia - filmihulluuden syvempi olemus (Johnny Kniga 2013) esittelemään Joseph Loseyn kulttiklassikko The Prowleriin (1951), missä esiintyy sama teema kuin kaikissa totalitaarisia paskiaisvaltioita ja nyrkkimaailman armotonta herruutta toteuttavien mulkkujen ohjesäännöissä, sama kuin halveksittavan Molinan umpioisen maailman ankara katutodellisuus, laki ja sen syvästi epäilyttävä käytäntö: korruptoitu mätämuna poliisi päättämässä elämän ja kuoleman kysymyksistä mielivaltaisesti roskiksilta haisevassa masennusmaailmassa, missä urkkijapetturien kohtalon on pahimmassakin tapauksessa vain vailla mitään mieltä omaan jalkaan ampuminen.

Peter von Baghin mukaan The Powler on elokuva sielullisesta ja sosiaalisesta turhautumisesta. Lähiö muuttuu taistelukentäksi, kun sen kotirauhaa suojelee korruptoitunut poliisi, joka potee kehnosti palkatun ammatin aiheuttamaa alemmuuskompleksia.

Hämähäkkinaisen suudelman maailma on pelottavan samanlainen kaoottisuudessaan ja moraalikoodiston kroonisen puutteen takia; Hämähäkkinaisen suudelma pistää miettimään mitä valhe oikeasti on, kun valehtelija ei valehtele aina, vaan valehtelee hämätäkseen ihmistä, johtaakseen tämän harhaan, pannakseen uskomaan valhetta totuuden asemesta.

Voi sanoa, että tavallaan molemmat elokuvat ovat tutkielmia siitä, mitä valhe saa aikaan tavallisessa ihmisessä, kun se on ensin jyrännyt maan tasolle ihmisyyden alkeelliset lähtökohdat ja ajanut ihmiset nurkkaan vailla mitään mahdollisuutta puolustautua.

Tuntuuko tutulta?