R.I.P Terence Stamp (1938-2025)
Tänään koskettava suru-uutinen hienosta ja monipuolisesta näyttelijästä Terence Stampista (1938-2025), joka näytteli niin uransa alkuvuosina Pasolinin Teorema-elokuvassa (1965), kuin loppupuolella hulvattoman hauskassa "gayindiehupailu" Priscilla – The Queen of Dessertissa (1995) Bernadette Bassengerin tragikoomisessa roolissa.
Parhaimmat homoelokuvat ovat vieläkin usein indietuotantoja, jättimenestykseen minibudjetilla 1990-luvun alussa Priscilla – aavikon kuningattaren tapaan yltäneitä ja yhä edelleen parhaimmistoon kuuluvia. Homoelokuvien suhteen voi sanoa, että hevosen voi tunnistaa ja sillä voi ratsastaa, vaikka ei pystyisi itse hevosta määrittelemäänkään. Tuo hevonen, joka välillä voi olla lauhkea kuin lammas ja taas hetken päästä villi ja vauhko, on ihmisen maailmankuva suhteessa hänen luonteeseensa.
Luonne (ja ehkä tapa) on vaikea pukea yksiin vaatteisiin; se muodostaa tiedostamattoman, reflektoimattoman ja automaattisen kehän ajattelumme ja tekojemme ympärillä, ihmisen oman roolin jäädessä hevosta ihmetteleväksi ja päästään pyörällä olevaksi sivustakatsojaksi. Tämän saman ihmetyksen löytää kaikkialta muualtakin, kuten Priscilla – aavikon kuningataresta, mikä on yksi maailman kauneimmista homoelokuvista, australialaisen Stephan Elliotin käsikirjoittama ja ohjaama road movie kolmen drag-artistin matkasta Australian erämaan halki. Sydneystä käynnistyvän matkan päämääränä on syrjäinen Alice Springs.
Priscilla on syönyt sisäänsä muidenkin elokuvakohtauksia taiteen kaikkien hyväksyttävien sääntöjen mukaan. Esimerkiksi keskellä erämaata lihavan ja ruman rekkalesbon ja Bernadette Bassengerin välinen juomakohtaus on pöllitty Indiana Jones ja Kadonneen aarteen metsästäjästä (1981). Mutta niin on Joneskin lainannut mm. Bondilta "mie´´kka-pistoolikohtauksessa".
Ryhmän on tarkoitus esiintyä Alice Springissa. Matka on samalla matka kolmen naismiehen omiin kipupisteisiin ja uuden etsimiseen. Kulkuvälineenä heillä on Priscillaksi nimetty bussi, josta tulee matkan ajaksi Bernadetten (Terence Stamp), Tickin (Hugo Weaving) ja Adamin (Guy Pearce ) koti. Priscilla oli aids-aktivistien Act Up -iskuryhmien lopullinen kuolonsuudelma.
Priscilla antoi aavistuksen siitä, että 1990-luku tulisi olemaan erilainen; 1980-luku oli vielä laukannut villin vapaasti 60-luvun toisintona: avoin androgyynihomous, klubi-illat, suurkaupunkien homosaunat, ja silloin vielä kukoistanut homounderground sekä Music TV:n täyttäneet Boy George, Jimmy Somerville, Elton John, ja muut brittipopin kuuluisat homoikonit. Priscilla antoi luvan irrottautua haikeudesta ja hullutella, olla hassu, nauraa itselle ja vapautua. Tämän murroksen kuvaajana elokuva osuu nappiin.
Aika muuttui nopeasti. Älykäs camp-huumori ei uponnut enää yleisöön. Kaikki olivat totisia ja kaikki otettiin todesta. Priscilla ei ollut mikään huviretki homoilotteluun, vaan päinvastoin tyhjyyden kuvauksena karmiva. Priscillan tyhjyys on samanlaista pinnanalaista kauhua, kuin mitä se on vähemmistöjen välisenä pakotettuna mekaanisena ystävyytenä – se erilaisten homojen välillä liimana toimiva keinotekoinen solidaarisuus, joka repeää heti irti liitoksistaan, kun pelko on hävinnyt ja pakko katoaa.
Lopputuloksena on tyhjyys ja ymmärrys siitä, ettei ole olemassa mitään erillistä hyvää tarkoittavaa maailmaa sellaisenaan; on vain minä itse ja ruumiini toimintoja, haluja ja himoja määrittelevät hormonit, ikä, pettymykset ja lopulta kieltäminen sekä kyllästyminen kaikkeen – ja nekin vain harhakuvina kummittelemassa mielissämme. Kun Priscillaa katsoo, huomaa sen karnevalistiseksi irroitteluksi, joka puhdistaa syyllisyydentunteen, ollen myös samalla hauska, taisteleva ja humoristinen.
"Näyttelijänuransa lisäksi Stamp oli menestynyt kirjailija ja kirjailija. Hän julkaisi kolme muistelmateostaan, mukaan lukien Stamp Albumin (kirjoitettu kunnianosoituksena edesmenneelle äidilleen), romaanin nimeltä The Night ja keittokirjan, jonka hän kirjoitti yhdessä Elizabeth Buxtonin kanssa tarjotakseen vaihtoehtoisia reseptejä vehnä- ja laktoosi-intoleranteille." Wikipedia.