Radiollinen Yleä

Teksti Harald Olausen

"Se on suorastaan tauti, joka on tarttunut tuhansiin ihmisiin. Amerikassa sen uhrit voidaan laskea kai miljoonissa. Eikä se katso ikää. Kuulee usein pienen pojan puhuvan keloista, detektoreista ja muista radiolaitteista vanhan miehen kanssa, jota "radiokärpänen" niin ikään on pistänyt." -Birger Sweins Radio – langattoman lennättimen ja puhelimen kehitys ja käyttö (Otava 1923).

"Ylegate" – kirjassa paistaa lävitse, että mitä useampi kokki, sitä sekavampi soppa. Kirjoittajat kohottavat kirjassa itsensä viattomiksi sananvapauden puolesta taisteleviksi pyhimyksiksi "pahaa valtaa" eli omaa työnantajaansa, ja aivan erityisesti Atte Jääskeläistä vastaan. Kirja on erityisen ärsyttävä siksi, että sen on kirjoittanut itseään kehuen ja vastustajiaan mollaten itsestään kolme myrskyn silmässä ollutta entistä yleläistä sankarityyliin: "Erosen ja toimittajien mielestä kyse oli tiedosta, joka yleisöllä oli oikeus saada." Kirjan pääsankari on Jussi Erosen itsensä kirjoittama Jussi Eronen, joka kirjoittaa itsestään surkutellen.

Pomot ovat hylänneet hänen hätiköiden tehdyt juttunsa: "Kiusantekoa ja uskomatonta työnteon vaikeuttamista, Eronen pohti mielessään." Tyyli antaa esimakua siitä millaista yleisöltä itselleen sädekehää kirnaavaa paljastusjournalismia tämä "yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta"- ryhmän ritarilliseksi kuviteltu kohkaaminen ja toimintatavat pitävät sisällään. Kirjassa on myös yksi vakavampikin perusongelma. Se antaa nimittäin ymmärtää, että Atte Jääskeläisen päätoimittajana tekemät päätökset rajoittivat toimittajien sananvapautta, vaikka toimittajat eivät käytä työssään sanavapautta kansalaisina, vaan työnantajansa sananvapautta. Samaan ratkaisuun päätyi Julkisen sanan neuvosto Jääskeläiselle langettavassa päätöksessään.

JNS katsoi, ettei Journalistin ohjeiden 1. kohtaa oltu rikottu, sillä päätoimittajalla on "oikeus päättää julkaisemisen rajoituksista eikä tämä ole toimittajien sananvapauden rajoittamista". On ihan selvää, että sekä Jääskeläinen että hänen kakkosnimensä Riikka Venäläinen ovat toimineet typerästi turvautuessaan omien oikeuksien toteuttamisessa turhiin valheisiin, joilla Yleä sekä ohjaillaan että sen nimissä pyhitetään sananvapauden nimissä tehtävä poliittinen työ. Ylegetessa on paljon opittavaa puolin ja toisin. Hyvää on se, että ainakin nyt laitettiin piste Ylessä vallinneelle vääristyneelle journalistiselle uholle, sillä Ylegtaeen sakka Yle oli ainoa mediayhtiö, jossa työntekijät saivat hyppiä ilman seuraamuksia työnantajansa silmille.

Kirjan parasta antia ovat sisäpiiriläisten paljastukset Ylestä tuhlaavana ja byrokraattisena valtakeskuksena, joka kaipaisi sekä kipeästi keppiä, porkkanaa että pitkää paastoa piristyäkseen. Rahaa Ylessä on tuhlattavaksi asti kirjan mukaan: "Kun budjetti meinasi alittua, Riikka Venäläinen järjesti kolme päivää ennen joulua pikkujoulujuhlat yli sadan hengen Yhteiskunta - toimitusryhmälle. Joulun alla hän myös kehotti esimiehiä varaamaan nopeasti tulevalle vuodelle konferenssimatkoja maailmalta, jotta rahaa saataisiin kulumaan."

Kukaan ei ole vielä uskaltanut koskea pyhänä lehmänä pidettyyn Yleen samoin kuin kaupallisesti toimiviin sanomalehtiin tai MTV3: seen, jotka laihdutettiin pakosta lihavien vuosien pöhetystaudista vuosia sitten. Ylessä on erityisen paljon turhia esimiehiä. Kirjassa kerrotaan, että kun uutis - ja ajankohtaistoiminnan päälliköt ja esimiehet kokoontuvat suunnittelemaan yhteistä journalistista linjaa, väen kuljettamiseen tarvitaan kaksi täyttä linja-autoa. Yksi kirjan luku "Harakka hämmentää soppaa" osoittaa miten entinen Ylen pitkäaikainen toimittaja ja nykyinen demarikansanedustaja Timo Harakka aloitti Jääskeläisen ajojahdin jo alkuvuodesta 2011 levittämällä Ylessä itse kirjoittamaansa muistiota.

Harakkaa harmitti skandaalijuttujenhimossaan jo ollessaan vihreä Lipposen I-hallituksen aikaan se, ettei Arja Alhon eroon johtaneita syitä revitelty räävittömästi julkisuudessa totuudesta piittaamatta, vaan Ylen pomot panivat sille stopin ihan kuten Matti Vanhasen mustamaalaamiseksi Ylessä kehitellyssä ja perättömässä lautakasajupakassakin, jonka kirvelevästä epäonnistumisesta Harakan ystäville "Ylegate" - kirja käyttää osuvasti otsikkoa "trauma lautakasasta". Heille vanhat keinot ovat parempia kuin pussillinen uusia. Siksi "Ylen harakkalaiset toimittajat" yrittivät auttaa oppositiossa kutistuvia poliittisia vasemmistokavereitaan hämmentämällä soppaa hyökkäyksellä pääministeri Sipilän kimppuun.

Kirjan pitäisi herättää kansan syvät purnaavat rivit vaatimaan Ylen kurinpalautusta ja laihduttamista. Mihin suomalainen uutismaailma tarvitsee enää yli tuhannen työntekijän valtiollista uutis - ja ajankohtaistoimitusta? Ehkä olisi aika myös nostaa esille aiheellinen kysymys Ylen pilkkomisesta ja yksityistämisestä. Ylegate - kirjaa lukiessa tuli väistämättäkin olo, että jos kirjan kirjoittajat ovat toimineet yhtä hyökkäävästi ja härskisti esimiehiään ja toisia toimittajia kohtaan tehdessään juttujaan, olisi heidät pitänyt yleisen työviihtyvyyden tähden panna pellolle jo heti alkumetreillä, jos Ylessä vallitsisi terve työilmapiiri. Tämä vain esimerkiksi Ylen ongelmista.

Samana päivänä, kun Säätytalolla alkoivat uuden oikeistolaisen liiton äärioikeiston kanssa siunanneen hallituksen neuvottelut, uusi eduskunta alkoi käsitellä Ylen toimintakertomusta rahoituksellisen uhkan alla, sillä sekä tulevan hallituksen kaksi mahtitekijää, kokoomus että perussuomalaiset haluavat suitsia Ylen leikkaamalla sen toimituksellisesta budjetista leijonaosan. Yle tekee paljon hyvää mutta myös huonoa jälkeä, joten leikkaaminen ja tiivistämien ei välttämättä ole huono asia, jos asiaa katsoo tältä kantilta. Ihan kaikkea urheilua ja Perähikiän tapahtumia tai jatkuvaa Ukraina-raportointia aidoilta sotatantereilta ei varmastikaan tarvittaisi.

Intohimot Ylestä jakavat poliittiset suuntaukset kahtia. Vasemmistolle se on ollut pyhä lehmä, kun taas oikeistolle hirviö, joka pitää kesyttää sen vasemmistovihreän sävyn takia. Mikä on tietenkin silkkaa oikeistopropagandaa. Yle on iso laitos, johon mahtuu kaikenlaisia ohjelmia ja mielipiteitä. Oikeisto voi kuitenkin onnitella tässäkin tapauksessa hyvin kotiin hoidettua propagandakampanjaa, vaikka se ei vastaakaan missään muotoa objektiivista totuutta. Kansa on monen vuoden rummuttamisen jälkeen samaa mieltä, samoin kuin eduskunnan lähetekeskustelussa Ylen toimintakertomuksesta eduskunnassa Yleltä ovet paukkuen yksityiselle medialle lähtenyt nykyinen kokoomuskansanedustaja Susanna Päiväranta.

Päivärinta, joka alkoi heti eronsa jälkeen tehdä kokoomuslaiselle Verkkouutisille omaa televisiosarjaansa, näytti nauttivan jokaisesta sekunnista, jolla mätki Yleä eduskunnan puhujapöntöstä. Leikkaamalla budjetista oikeistohallitus nöyryyttää Yleä ja pistää sen tosiallisesti kuriin kaventaen samalla sananvapautta. Ylen sananvapauden kaventaminen parantaa taas yksityisen median ja lähinnä Keskisuomalainen-konsernin ympärille rakennetun Medialiiton mahdollisuuksia alkaa kilpailla lähetysoikeuksista ja samalla mainosmarkoista esimerkiksi urheilun arvokisojen yhteydessä.

Medialiitto käynnisti Yleä vastaan hyvissä ajoin muutama vuosi ennen vaaleja likasankokampanjan, jonka tehtävä oli mustamaalamalla Yleä ja valittamalla Ylestä maailmalla tehdä tietä Ylen roolin vähentämiselle ja yksityisen kaupallisen markkinamedian roolin nostamiselle heti kun porvarit ovat päässeet valtaan. Nyt on sitten vihdoin alkanut se oikeiston lopullinen peli Yleä vastaan. Oikeistolle ja nimenomaan sen edustamalle kaupalliselle medialle on elinehto saada Yle kuriin kilpailijan leikkaamalla sen lentävät siivet esittämällä Yle epäilyttävässä valossa.

Ylessä aloitettiin jo kymmenisen vuotta sitten johdon kokoomuslaistaminen kuin Troijan hevosena. Nylkyisin Ylen toimitusjohtajana, päätoimittajana, hallituksen puheenjohtajana ja hallintoneuvoston puheenjohtajan toimivat kokoomuslaiset. Onkin jännittävä nähdä mikä tulee olemaan juuri heidän roolinsa tässä "sopeuttamisessa" eli supistamisessa. Viimeksi Yleä sopeutettiin SDP:n puoluesihteeri Erkki Raatikaisen toimesta sosiaalidemokraattiseksi liian vasemmalle menneen reporadion jäljiltä. Television hömppäaste on jo niin korkea, että voi sanoa television menetetyksi myös Ylen kanavilla. 

Yle Areena oli Suomen suosituin suoratoistopalvelu: 65 % tv-talouksista käyttää sitä. Kirjollaoli Yle Areenan katselluin sarja vuonna 2023: sarjan jaksot keräsivät Finnpanelin mittauksessa keskimäärin 342 000 katsojaa. Finnpanel Oy on Kantar Median ja AGB Nielsen Media Researchin puoliksi omistama tutkimusyritys, joka mittaa Suomessa television katselua sekä radion kuuntelua. Toimeksiantajina ovat mm. Yleisradio Oy, MTV Oy, Nelonen Media, RadioMedia sekä Marketing Finland. Yle oli katsotuin mediayhtiö: Ylen tv-kanavien yhteenlaskettu katseluosuus oli 43,1 prosenttia, joten ei ihme että kaupalliset ja kilpailun rasittamat yhtiöt haluavat pilkkoa sen.

"Ylen televisiokanavia seurattiin päivittäin 1 tunnin ja 4 minuutin ajan. Yle TV1:n katseluosuus oli 27,2 %, mikä on hieman vähemmän kuin edellisvuonna (2022: 28,1). Yle TV2:n katseluosuus oli puolestaan 12,9 % (2022: 13,1). Finnpanelin tv-mittaritutkimuksen mukaan Suomen tv-toimijoiden perinteisiä kanavia katseltiin viime vuonna 2 tuntia ja 28 minuuttia vuorokaudessa. Kun lukuun lisätään suoratoistopalvelut ja muu tv-ruudun katselu, vietettiin television ääressä yhteensä 3 tuntia 31 minuuttia, mikä on liki yhtä paljon kuin vuotta aiemmin." Näin kerrotaan Ylen tiedotteessa 25.1.2023. Yle tekee sekä paljon hyvää että paljon huonoa sisältö niin radioonkin. Mutta vain Areena ja radion Yle Ykkösen ohjelmat erottuvat.

Ei siis mikään ihme, että aikoina on puhuttanut eduskunnan puhemiehen, Jussi Halla-ahon, vaatimukset Ylen rahoituksen leikkaamisesta ja monopolin osittaisesta purkamisesta. Idea ei välttämättä ole huono, jos sitä tarkastelee siltä kantilta, että Yle on eittämättä paisunut kuin pullataikina ja on muuttunut valtioksi valtiossa niin hyvässä kuin pahassakin. Siksi Ylen pitää entistä paremmin perustella jatkuvasti myös oman olemassaolonsa oikeutus. "Yhdessä jaetut kokemukset eivät ole menettäneet merkitystään, vaikka suomalaisten mediankäyttö muuttuu jatkuvasti. Yhä useammalla on mahdollisuus katsoa ja kuunnella Ylen sisältöjä Yle Areenan kautta, milloin ja missä haluaa. 

Etenkin tällaisissa kansakuntaa kokoavissa tapahtumissa perinteinen, tässä ja nyt katsottava televisio on yhä isosti voimissaan", sanoo Ylen mediapäällikkö Petri Jauhiainen. Jauhiaisen sanat ovat enemmänkin markkinointia ja suurelle yleisölle suunnattua tyynnyttelyä, kuin omakehua, sillä Ylen on vaikeuksissa maakunnallisia medioita edustavan Medialiiton ahdistellessa sitä sen omalla tontilla. Nykyisin Ylen on puolustettava itseään joka suunnalta, ja tehtävä se nykyisin useammin kuin kerran vuodessa. Pitää muistaa, että Yle on kansan omistama ja eduskunnan alainen instituutio, jolle vanhojen nautintaoikeuksien mukaisesti ei enää automaattisesti kuulu sellainen pala kakusta.

Aikaisemmin avoimen poliittisesti valitut johtajat ovat kehdanneet omilta puolueiltaan pyytää (siinä ilmeisesti syy, miksi heidät valittiin sen lisäksi että ovat aina vastassa kättelemässä Tasavallan Presidenttiä, kun hän tulee Yleen haastateltavaksi). Yle voisi ihan yhtä hyvin keksittyä perustehtäväänsä uutis- ja ajankohtaisohjelmien sekä alueellisen kattavauuden ja opetusohjelmien sekä dokumenttien (missä Yle on ollut melko laiska verrattuna esimerkiksi Ruotsiin puhumattakaan BBC:sta, jonka hyvin toimitetut laatudokkarit hurmaavat maailmaa yli viidenkymmenen vuoden kokemuksella) tekoon ja antaa sovinnolla kaikki hömppä niille, joilla on siihen kiinnostusta ja osaamista, kuten MTV ja kaupalliset podcastit sekä radiot. 

Yle voisi hoitaa esimerkiksi vanhaan tapaan Linnan juhlat, koska se on sen ydinosaamista ja tämä arvokas tehtävä kuuluu kuin luonnostaan kansalliselle mediayhtiölle. Linnan juhlat on synonyymi suomalaisille itsenäisyyspäivästä. Viime vuonna 2023 Finnpanelin tuoreimman tutkimuksen mukaan presidenttiparin juhlavastaanottoa seurasi keskimäärin 2,519 miljoonaa katsojaa, mikä vastaa yli 47 prosenttia koko maan väestöstä. Itsenäisyyspäivän uutiset oli toiseksi katsotuin. Eurovision Song Contest 2023 -finaali oli kolmanneksi katsotuin ohjelma 1 740 000 katsojallaan. Neljänneksi katsotuin ohjelma oli 2.4.2023 lähetetty Urheiluruutu 1 553 000 katsojalla. 

"Myös suosiotaan kasvattanut UMK menestyi hyvin: finaalilähetys keräsi noin 1,36 miljoonaa katsojaa. Katsojia kiinnostivat myös miesten 50 km MM-hiihto (1,14 milj.) ja naisten 30 km MM-hiihto (1,00 milj.). Eduskuntavaalien tulosiltaa seurasi 1,24 miljoonaa katsojaa. Kesällä suomalaiset kokoontuivat jännittämään naisten seiväshypyn MM-finaalia (1,25 milj.) ja miesten keihäänheiton MM-finaalia (1,08 milj.). Myös ikisuosikki Elämäni biisi viihdytti suomalaisia musiikin voimin. Katsojia kiinnosti erityisesti syksyn erikoisjakso, jossa vieraana nähtiin presidenttiehdokkaita. Jakso keräsi tv-vastaanottimien ääreen noin 1,32 miljoonaa suomalaista."- Ylen tiedote 25.1.2023.

Ylen radio Ykköstä on koko ajan uudistettu ja monen mielestä jatkuvasti vain huonompaan suuntaan. Toisaalta moni kuuntelija olisi ikionnellinen, jos kanavalta ei aina kuultaisi samojen vakiovieraiden kommentteja asiasta kuin asiasta, koska sattuvat olemaan toimittajien ystäviä tai ihailemia kulttuuripersoonia. Tämän vuoden alusta kanavalta on poistunut monia kuuntelijoiden lempiohjelmia ja se tuntuu ärsyttävän laajasti kuuntelijoita. Miksi kanavaa sitten uudistetaan, vaikka sillä on omat uskolliset ja laatutietoiset kuuntelijansa? Siksi että he ovat muutaman vuoden päästä jo vähemmistönä. Aika kuluu nopeasti ja kilpailu kuuntelijoista on kovaa eri kanavien välillä. Yle on silti suurin, osaavin ja kiinnostavin kaikilla mittareilla mitattuna.

Tänään tätä kirjoittaessani 26.1.2023 Ylen radio Ykkösen ohjelmistossa olivat mm; Tiedeykkönen: Ihminen on trooppinen laji, Radioteatteri esittää – Eerika Rantasen tähänastinen elämä: Lauttasaari, Etnokonsertteja: Anna Murtola: la Tierra Blanca, Kielen päällä: Viittomakieliä on tutkittu ilmeiden ja eleiden kautta, Hartaita säveliä, Iltahartaus, Tuuli Saksalan keidas, Kulttuuriykkönen: Helsinki-nostalgia ja Signe Brander, Kuuluttajan vieras: Uutispodcastin tuottaja Marjaana Pelli, Kadonneiden kaupunkien jäljillä: Taxila, Klassinen kattaus, Politiikkaradio: Kuka on matkalla presidentiksi?, 12 Diktaattoria Brasilian marttyyri Getulio Dornelles Vargas, Muistojen bulevardi, Pekka Seppäsen Ykköskolumni, Riku Rantala M/S Mystery jne…Ei siis ihan huono ja merkityksetön.

Silti voi hyvällä syyllä väittää, että tietynlainen vilpittömyys ja moraalisuus on katoamassa Ylenkin radiokanavilta. Tilalle on astumassa kyyninen laskelmoivuus ja vauhti(sokeus), mikä ei ole ollut aiemmin ominaista, varsinkaan Ylen Ykkösen ohjelmissa. Radiolla on kuitenkin aivan erityinen merkitys ja paikka ihmisten elämässä varsinkin nyt, kun lähes kaikki muut kanavat tarjoavat roskaa ja täyttä roskaa, ja musiikki muistuttaa lähetyslistojen takia toisiaan. Esimerkiksi Queen soi lähes joka kanavalla kyllästymiseen saakka, ja nimenomaan sen muutama tunnetuinta kappaletta rassataan samoin kuin kuuntelijan hermoja.

Ylen laajempi koko kansaa koskeva merkitys on hyvin ja journalistisesti tehdyissä reportaaseissa, klassisen musiikin ohjelmissa. taide-elokuvissa ja laajoissa kulttuuriesseissä sekä verkkosivujen nostoissa. Otan esimerkiksi Yle Areenan, missä oli muutama vuosi sitten laaja ja hyvä Teemu Laaksosen juttu otsikolla Pahuus on syöpä, joka tuhoaa kaiken ympäriltään – Olli Pitkänen kulki pitkän tien lapsuuden sadismista pahuustutkijaksi. Tätä ohjelmaa ei olisi mikään muu sähköinen media osannut/halunnut tehdä.

"Kun kohtaa pahuutta, tulee tarve ymmärtää sitä. Näin kävi Olli Pitkäselle, joka kärsi vuosikausia synkistä ajatuksista. Väiteltyään pahuuden filosofiasta hän ehti jo ajatella, että aihepiiri on loppuun käsitelty. Toisin kävi. Pahuus tuli lähelle, kun Pitkäseltä löytyi syöpä. Tässä artikkelissa filosofi erittelee pahuuden eri muodot 13 teesin kautta. Pahuus on vaivannut Olli Pitkästä kauan. Hän oli pakkomielteisen kiinnostunut aihepiiristä jo lapsena. Yhdeksänvuotiaana Pitkänen luki Stephen Kingiä ja siitä muutaman vuoden päästä jo markiisi de Saden seksuaalis-väkivaltaisia teoksia. Mutta oli pahuudessa jotain muutakin. Jotain henkilökohtaista ja häiritsevää. Pitkänen kertoo olleensa hyvin kiltti lapsi, joka ei juuri koskaan tehnyt mitään pahaa."

Sitä kipeämmältä syyllisyys tuntui, kun hän huomasi viehtymyksensä sadismiin. Päässä sikisi pikimustia ajatuksia, hän kirjoitti. Miksi on sitten tärkeää, että aiheesta puhutaan ja sitä sivutaan monista eri kulmista? Koska se avaa isoja käsitteitä laajalle yleisölle eikä vain tiedeyhteisölle. Tieteen popularisoiminen ja henkilökohtaisen näkökulman nostaminen näkyviin lisää jutun vaikuttavuutta ja samalla toimii katharttisena kokemuksena. MTV ei olisi tehnyt tästä aiheesta juttua lainkaan. Muut kaupalliset toimijat olisivat tyytyneet referoimaan jutusta tehtyä referaattia, ei paljon muuta. Siinä suuri ero. Ylen hallitsemat radiokanavat ovat edelleenkin tärkeitä mielipiteen muokkaajia, ja siksi niihin kohdistuu valtavasti kiinnostusta. 

Oikeistolaiset markkinakanavat ovat aina halunneet pienentää Ylen roolin tiedonvälityksessä mahdollisimman vähäiseksi siksi, että sen ylivoima on murskaava. Millainen sitten on Ylen radio kokonaisuudessaan tänään sen oman historian valossa? Siitä saa hyvän katsauksen, kun lukee Ylen entisen äänilevyarkiston johtajan, Pekka Gronowin kirjan Kahdeksas taide – Suomalaisen radioilmaisun historia 1923-1970 (AVAIN 2010). Gronow jos joku on oikea mies kirjoittamaan aiheesta mutta se ei ole kirjan ongelma. Kirjan ongelma on sen liika Ylen ymmärtäminen ja sisäsiittoisuus sekä tietynlainen hengettömyys muiden historiankirjojen tapaan – vaikea ongelma, mikä vaanii aina tällä alalla. Silti kirja on lukemisen, tai ainakin selailun arvoinen. 

Gronow on tarkka ja kaiken näkevä tarkkailija, jolla riittää sanottavaa monista asioista. Kirjan lähtökohta on taiteellinen ja museaalinen. Gronow huomasi äänitearkistossa, miten jo 1937 oli tehty taidokkaita leikkauksia ja miksauksia, kun käytettävissä ei edes ollut ääninauhaa. Yllättävintä oli kuitenkin arkistosta löytyneiden kuunnelmien määrä: niitä oli kymmenentuhatta!: "Niitä tarkastaessani tunnelma oli hieman sama kuin elokuvan historian peruskurssilla, kun tutustuin ensi kertaa Griffithin, Langin, Renoirin, Hawksin ja muiden vanhojen mestarien töihin. Andalusialainen koira kuului myös opetusohjelmaan. Ohjelman vastine radioarkistossa voisi olla vaikkapa Vivica Bandlerin vuonna 1954 ohjaama absurdi Ionesco-kuunnelma Bilsalongen"

Tässä jo yksi syy, miksi Yle on tarpeellinen eikä missään nimessä torsona tai pelkillä numeroilla ohjattuna. Yle on päässyt huonoon kuntoon ja sen imago on kärsinyt osaamattoman johdon takia. Tai voisi sanoa, johdon, jonka olisi hyvä jossain muussa firmassa esimerkiksi iltaisin putkitöitä pääkaupungissa tekevänä. Gronowin kirjasta paistaa läpi lämmin ymmärrys Ylen sivistys- ja kulttuuritehtävään. Se on myös laadukkaiden elokuvien levittämistä ja kriittisiä, ajattelua kehittävien juttujen toimittamista, ja oli alkuaikoina paljon mm. kuunnelmia ja radioselostuksia Gronowkin on itse mediahistorioitsijana Ylen kasvattina omaa luokkaansa. Samoin hänen kirjansa, mikä keskittyy puheohjelmien muotojen kehitykseen pitkän kaavan mukaan avaten niitä.

"Musiikkiohjelmien kehitys vaatisi vähintään yhtä laajan selvityksen, joten sivuan sitä vain paikoitellen. Ennen kaikkea pyrin tarkastelemaan ohjelmia tekijöiden näkökulmasta: millaisia välineitä heillä on ollut käytettävissään ja miten radiota opittiin käyttämään radionomaisesti." Kirjasta myös selviää, miksi Gronow kutsuu radiota Olavi Paavolaisen sanoin "Kahdeksanneksi taiteeksi" Gronow teki TSL:n radion jälkeen mittavan päivätyön Ylen äänitearkistossa ja sai apulaisineen digitoitua kaikki silloin, kuin jostain ihmeen kaupalla säilyneet radio-ohjelmat vuoteen 1970 saakka. Kirja on tavallaan juhlateos tälle työlle ja hyvä lukea kaikkien niiden radiokuuntelijoiden, joita kiinnostaa millaista on ollut radioilmaisu kautta aikojen.