Rajantakaiset kylämme

Teksti Harald Olausen

"Nyt avautuvassa näyttelyssä esitellään rajantakaista Karjalaa eli Itä-Karjalaa, Vienaa ja Aunusta, ja sen asukkaiden elämää 1900-luvulla. Niin, mikä on raja ja mitä se merkitsee? Puhutaan esimerkiksi kieli-, kulttuuri- ja uskonnollisista rajoista. Maiden väliset rajat ovat olleet ja ovat vieläkin apukeino demokratian ja turvallisuuden kehittämisessä. Samoin on perusteltu muita hallinnollisia rajoja."

Näillä sanoilla avasi presidentti Tarja Halonen Kulttuurien museossa vuonna 2008 olleen rajantakaista Karjalaa eli Itä-Karjalan asukkaiden elämää 1900-luvulla esitelleen näyttelyn. Halonen pohdiskeli avajaispuheessaan mm. sitä, miten rajan pinnassa kohtaavat kielet, kansat, elintavat ja uskonnot. Mikä oli syy ja mikä seuraus?  Se olikin hänestä mielenkiintoinen kysymys eurooppalaisessakin historiassa: "Pääsääntöhän on Euroopassakin, että kieli-, kulttuuri- ja uskonnollisia alueita on niin valtioiden sisällä kuin valtioiden rajoja ylittävinäkin. Raja voi siis olla ennemminkin alue tai paikka kuin erottava rajaviiva."

Halonen tunnusti sen meillä tahallisesti unohdetun tosiasian, ettei Suomesta katsottuna "rajantakainen" Karjala koskaan kuulunutkaan Ruotsi-Suomen valtakuntaan vääristä luuloista ja väitteistä (lähinnä AKS:n sotien välinen heimopropaganda) huolimatta. Se tuli kuitenkin Halosen mukaan ajan myötä osaksi suomalaisuutta mm. vilkkaiden kulttuuri- ja kauppasuhteiden kautta: "Autonomian aikana Suomen ja Karjalan laulumaiden välillä ei ollut valtiollista rajaa. Suomalaiset runonkerääjät kulkivat itäkarjalaisten laukkukauppiaiden jalanjäljissä. Kertovat runot olivat siltana suomalaisten ja karjalaisten välillä."

Mitä siis karjalaisuus on? Jos sitä katsoo Halosen "tunnustuksellisen puheen" läpi, ei voi välttyä ajatukselta sen olleen valkoisen Suomen epäonnistuneiden heimosotien (2018-2020 ja 1920- 1921) jälkeen rakennettu keinotekoinen poliittinen konstruktio hieman samaan tapaan lohdutukseksi ja muistoksi, kuin mitä presidentti Kekkonen päätti kepulaisten ja karjalaisten mieliksi tehdä Savon itäisestä pohjoisosasta keinotekoisen Pohjois-Karjalan läänin vuonna 1960.

Mutta vielä tärkeämpi kysymys on, mitä Karjala oikein on muuta kuin nostalgiaa ja mytologiaa, jos sitä ei olemassa muuta kuin tarinoina ja postikortteina? Se ei ole muuta kuin olemassa juuri ja juuri enää muistoina historiassa - se suomalaisten hellimä ajatus kauniista Karjalasta, jossa viljakin kasvoi nopeammin ja missä Jumala suojeli sen onnellisia asukkaita ryssän pahoilta sotilailta. Vasta Halosen puheen jälkeen Suomessa on alettu miettiä tätä valheellista kuvaa kunnolla. Mutta ei vielä riittävästi.

Tähän rakoon sopii hyvin tutustuminen mikrotason menetettyyn Karjalaan sen kylien dokumentoinnin kautta. On suuri ihme, että vasta viime aikoina niin on tehty julkisuudessa rajantakaisista kylistämme (joista muut suomalaiset tietävät yllättävän vähän, kun vertaa siihen, miten paljon aihe on ollut julkisuudessa vuosikymmenet tapetilla), laajentaen käsitteen koskemaan muutakin Karjalaa, kuin vain sen myyttistä (lähes Venäjää ja ortodoksista) itäistä ja vähän tunnettua osaa.

Miksi näin? Karjalaisuutta ja keskustelua karjalaisuudesta ovat tähän saakka hallinneet suvereenisti itse karjalaiset, vaikka historiallinen karjalaisuus käsitteenä on laajempi kuin folkloristinen, ja siksi aivan liian arvokas asia jättää vain karjalaisten itsensä kertomien tarinoiden varaan siitä huolimatta, että siitä kumpuavat tarinat ovat hyviä välittämättä, ovatko ne totta tai edes sinnepäin (karjalaisia kutsutaan leikillisesti tunteellisina tarinankertojina Pohjolan italialaisiksi).

Karjalaisuus ei silti ole paha asia tai huonoin motiivein varustettu käsite. Mutta asiaa pitäisi tutkia hieman laajemminkin monesta näkökulmasta, vaikkapa esimerkiksi QUEERNÄKÖKULMASTA (missä ovat tarinoiden iloiset ja leikkivät pellavapäiset karjalaishomot? Onhan Karjalasta kotosin kuuluisa homolaulu: Meit oli poikii raitil viis, oli tyttöjäkii mut myö ei välitetty niist!).

Vasta viime aikoina on esiintynyt uudenlaista ja terveempää kiinnostusta rajantakaisiin kyliimme ja niiden todellisuuksiin. Karjala on ollut myös työväenliikkeen ja työväen urheiluliikkeen historiaa. Kaikki karjalaiset eivät olleet porvareita. Vasemmistolla oli vahva jalansija isoissa kaupungeissa, kuten Viipurissa.

On hyvä karjalaisuuden kannalta, että karjalaisuudesta puhutaan taas, ja nyt uusin äänensävyin. Osana tätä prosessia ovat olleet niin aihetta hyvin tuntevan toimittaja Arvo Tuomisen laajat kierrokset (YLE) rajantakaisissa kylissä, kuin Ensi Kettusen kiinnostava ja valloittava youtube-sarja Rajantakaiset kylämme. Tuomisen Venäjää ja Karjalaa elävöittävät dokumentit ovat jo käsite. Kettusen Rajantakaiset kylämme- sarja kertoo lyhyiden (10-20 min.) omatekoisten televisiodokumenttien avulla nimensä mukaisesti rajan taakse jääneistä kylistämme.

Tekijän rauhallinen selostajanääni käy läpi kulloisenkin esillä olevien kylien historian, elinkeinorakenteen, kulttuurin ja tärkeitä tapahtumia sekä antaa menetetylle ajalle ja paikalle arvon ja jonkinlaisen post-sielun, tunnelman ja merkityksen - temppu ei ole vähäinen, kun vielä ottaa huomioon, että tekijä tekee kaiken "amatöörinä - eli asian rakastajana" omasta halustaan kunnioittaa esi-isiensä muistoa eläväksi todistukseksi jälkipolville.

Kettusen kerrontaa elävöittävät yllättävän viehkosti kauniit postikorttikuvat kuin menneiden aikojen matkamainokset, ja hieman yllätykseksi, se kuva on juuri se sama surumielisen kaihon valtaama, kuin mistä karjalaiset ovat meille sanoin ja lauluin kertoneet kohta kahdeksankymmentä vuotta (mikä ei tarkoita sitä, että se olisi totta).

Kettunen on siitä huolimatta, että on asian ymmärtäjänä puolueellinen, osunut naulan kantaan, antaen samalla dokumentillaan tyylikkään todistusarvon rajantakaisten kyliemme omaleimaisuudelle sekä monin suin yhdessä kehutulle maisemien pittoreskille kauneudelle ja dramaattisuudelle.

Ensio Kettunen on joko hyvin tietäen, tietämättään tehnyt suuren palveluksen sekä romanttista karjalaisidylliä vaalineille ja metsästäville asiasta kiinnostuneille harrastajille, että myös tuleville (kiihkottomille) karjalaissukupolville tutustua isien ja äitien kadonneen maan mytologiaan. Sarja on enemmän kuin tervetullut ja mainio. Sen voisi katsoa yhteen soittoon monta kertaa peräkkäin.

Erityisen hauskaa ja taitavuutta osoittavaa Kettusen dokumentissa on se, että juuri tällainen aidon dokumentin pitäisi olla ilman mitään siihen pakotettua ja väkinäistä ja teennäistä, kuten nykyisin on usein valitettavasti tapana mm. dramaadokumenteissa tai elokuvissa.

Tällaiset tekeleet yrittävät kertoa tavallisten ihmisten tavallisten tarinoiden kautta suurta tarinaa, kuten amerikkalainen Pearl Harbour (2001) -elokuva aikoinaan huonolla menestyksellä yritti, tai Ylellä parhaillaan pyörivät saksalaiset siirappiset rakkaustarinat (ensin oli muutama vuosi sitten BABYLON ja nyt LUPAUSTEN LINNAKE sekä VAPAUDEN KUTSU) Weimarin tasavallan sinänsä kiinnostavasta ajasta Berliinin paheiden tyyssijnä, ja ehkä eräänä selitysyrityksenä miksi moraalinen rappio johti preussilaiseen sotilaskuridiktatuuriin (Hitler muutti Saksan sotilasleiriksi ja Stalin Neuvostoliiton rangaistussiirtolaksi).