Rakkautta&Anarkiaa-elokuvia: Alvin Ailey

22.09.2021

Teksti Harald Olausen

Jamila Wignotin dokumentin Ailey suurin ongelma on yrittää tehdä Aileystä amerikkalaista melodramaattista sankaria vanhan tutun, mutta itse elämälle vieraan amerikkalaisen unelman, "juoksupojasta johtajaksi"-kaavan mukaan ärsyttävässä muotissa niin, että emme näe kankaalla hitustakaan ihmisestä nimeltään Alvin Ailey tai katsausta hänen merkittävimpiin tanssiteoksiinsa, kuten Revelations, kuin vain viittauksina ja taustoina - puhumattakaan siitä, millaista oli elää ja olla isätön "puuvillapeltojen neekeri" vailla mahdollisuutta kunnolliseen ja ihmisarvoisen elämään aikana, jolloin Klu Klux Klan hallitsi suvereenisti demokraattien punaniskojen kanssa syvää etelää ja kuuluisaa umpimielisen ahdasmielisyyden kotimaata, RAAMAATTUVYÖHYKETTÄ. Tästä samasta olen kirjoittanut digivallila.comiin 6.2.2021 otsikolla "Orjien kokemat syrjintä ja väkivalta järkyttävät vieläkin varsinkin ylisukupolvisina kokemuksina" - https://www.digivallila.com/l/orjien-kokemat-vaaryydet-ja-vakivalta-jarkyttavat-vielakin-varsinkin-ylisukupolvisina-kokemuksina/.

Alvin Aileytä käsitellään samalla tavalla kuin taiteilija Jean Michel Basquiatia. Yliannostukseen kuolleen afrikkalais-amerikkalaisen nykytaiteilijan Jean-Michel Basquiatin elämäkertana toimiva elokuva kuvaa taakkaa hypermaskuliinisen ja viriilin stereotypian kautta. Basquiatista rakennettiin New Yorkin taidepiireissä niin hypermaskuliininen ja viriili musta mies että tämä stereotypia lopulta tappoi hänet. Basquiat ei kykene kannattelemaan häneen lyötyä stereotypiaa vaan sortuu lopulta heikkouden kautta kuolemaan. Stereotyyppi ei siis merkitse automaattisesti pelkkää vahvuuden kuvausta, vaan vaarallisen mustan miehen stereotypia voi kantaa myös heikkoutta. Vastaavalla tavalla plantaasiorjat on voitu kuvata vahvoina, mutta näiden asema on silti ollut heikko. Sama koskee mustien miestanssijoiden esittämistä vahvoina mutta silti heikkoina valkoisen katseen edessä.

Mutta mikä pahinta. Dokumentti jättää harmillisesti älyn ja oivaltamisen narikkaan keskittyessään luomaa sankarimyyttiä Alvin Aileystä. Eräällä tapaa dokumentissa nähdystä surkeasta ja sääliteltävästä Aileystä tulee samanlainen humanismin ja yhteisöllisyyden rintamakarkuri, joka noustessaan tähtiin alkoi luulemaan yhtä paljon harhaisesti liikoja itsestään, muuttuen sietämättömäksi paskiaiseksi, kuten kotoinen tanssiärsykkimme no: 1 (se no: 2 on "Turun lahja maailmalle" Tiina Lindfors) Jorma Uotinen, josta voi lukea ennakkoon Turun kirjamessuilla 2.10.2021 julkaistavasta kirjastani Tanssiesseet - Jormaseitkytvee ja tätien tanssimafia. - https://kulttuuriklubi.com/wp-content/uploads/Tanssiesseet/index.html#PDF/1

Olisin kaivannut Aileyltä hieman munaa mustien puolesta taistelusssa, sillä yksi perustavaa laatua päin mäntyjä mennyt projekti on ollut amerikkalaisessa valkoisten hallitsemassa, mutta myös joidenkin mustien hiljaa hyväksymässä ja kanonisoidussa taiteessa pyrkimys esittää orjuus hyväksyttävänä, jopa suotavana, inhimillistämällä ja ihannoimalla sitä. Miksi Ailey ei koskaan puhunut näistä asioista tosissaan tai ottanut taiteellaan kunnolla kantaa tätä kehitystä vastaan, vaan tyytyi miellyttämään valkoisia, joiden ehdoilla hän tanssinsakin etupäässä teki?

Ehkäs siksi, että hän oli traumatisoitunut pelkuri ja herkkäsieluinen selviytyjä, joka valitsi toisen tien. Tästä tiestä kertoo tämä televisiodokumentti. Kirjalija Toni Morrison näki, puhui, kirjoitti ja toimi toisin, mutta hänellä olikin munaa ja voimaa yksin jakaa vaikka koko kärsineelle ja häväistylle kansanosalleen toisin kuin Aileyllä. Morrison esittää lukuisin tutkimuksin ja kaunokirjallisin esimerkein, miten orjuus on kirous sekä valkoisille että mustille ja vie turmioon kaikki sen piiriin joutuvat. Kirjoitin näistä digivallila.comiin 15.11.2020 otsikolla "Toiseuden syntytarina Toni Morrisonin mukaan"- https://www.digivallila.com/l/toiseuden-syntytarina-toni-morrisonin-mukaan/

Eräällä tavalla Morrison kirjoittaa "samoista kasvoista" kuin toinen Nobel-kirjailija, Joseph Brodsky, joka lainaa erään toisen venäläisen runoilijan ajatusta siitä, miten eräälle miehelle erään tytön kasvot olivat hänen oman sielunsa kasvot. Juuri tämä päti Brodskyn mukaan Theseuksen tai Pyhän Yrjänän urotekojen tai Orfeuksen ja Danteen etsintäretkien taustalla. Ihan sama pätee myös Morrisoniin - mutta ei Alvin Aileyhyn, vaikka kaikki taiteilijat joutuvat tasapainottelemaan mielettömyyksien rajamailla omia demoneitaan vastaan. Morrisonin koko kaunokirjallinen tuotanto on rodullistamista vastaan toisin kuin Aileyllä.

Aileylle se oli pääsylippu valkoisen eliitin mustaksi viihdyttäväksi ja käyntikortti mustien edustajana valkoisten maailmassa ilman vallan epäoikeudenmukaisten perusteiden kyseenalaistamista ja siksi tuomittavaa, koska hän näin esti oikeutetun muutoksen mahdollisuuden ja inhimillisemmän elämisen perusteet omalta kansaltaan. Aileylle taide oli jotain muuta, kuin Morrisonille, jolle kirjoitettu sana on kuin sen etymologinen alkuperäkin, exprime, puristaa ja painaa ulos; ilmaiseminenhan on aina sisäisten tilojen erittämistä (ja esittämistä). Romaanissaan "Siniset silmät" (Tammi 1984) Morrison tutkii rodullistetun itseinhon aiheuttamia vahinkoa yksilötasolla. Kirjan teemana on ihonväriin liittyvä pakkomielle ja etenkin sen raaka tuhovoima: "Maceo Snipes, 1946. Siepattiin kotoaan Georgian Taylorin piirikunnassa ja ammuttiin siksi, että hän äänesti Georgian demokraattien esivaaleissa; läheisen mustein kirkon pihalle oli pystytetty kyltti, jossa luki: ENSIMMÄINEN NEEKERI JOKA ÄÄNESTÄÄ EI ÄÄNESTÄ ENÄÄ KOSKAAN".

Kummallista dokumentissa on nimenomaan juri se, ettei näistä asioista mainita sanallakaan. Sekin kummastuttaa, ettei Aileyn rajoittunutta liikekieltään analysoida luotettavan asiantuntijan äänellä, vaan äänessä ovat hänelle kiitollisuudenvelassa olevat kollegat. Kun Aileyn liikkeitä dokumentissa katsoo ajan takaa, alkaa tympiä Aileyn selitykset ja valheellisuus. Aileyn merkitys oli murtaa 50-luvun lopulla lasikattoa mustan miehen mahdollisuuksista tanssia rodustaan huolimatta maan päänäyttämöillä, mutta hänen tanssinsa ei kestä enää tämän päivän kriittistä nykytanssin raadollisen paljastavaa näkökulmaa. Aileyn menestyskonsepti oli yhdistää vanhaa toisiinsa olemattakaan uudistava tai uutta näkökulmaa hakeva. Ja vaikka tämän yrittäisi unohtaa, hänen tuotannossaan ja elämässään oli myös sellaisia huippuhetkiä, joita olisi luullut dokumentintekijän meille esittävän.

Sen sijaan näemme kliseisen naistenlehtikatsauksen kauniin ja lahjakkaan nuoren mustan pojan muuttumisesta menestyksensä myötä itseään inhoavaksi ja väsyneeksi ihmiseksi, joka oli yksinäinen pettyen niin itseensä kuin julkisuuteen ennen kuolemistaan AIDSiin vain 58-vuotiaana. Olisi toivonut Aileystä kertovan historiallisen televisiodokumentin edes yrittävän sitä samaa, mitä digivallila.comin varapäätoimittaja Eero K.V. Suorsa 21.4.2021 otsikolla "Tanssijan ja tanssin ruumiillisuus" - https://www.digivallila.com/l/tanssijan-ja-tanssin-ruumiillisuus/ pohdinnoillaan sai aikaan julkisessa keskustelussa.

Dokumentti on ristiriitaisia tunteita herättävä myös siksi, että Jamilia Wigmont ei pääse, kun ei edes yritä, Alvin Aileyn taiteen laadun analyysiin tai siihen kyllästyttävän yleisön miellyttämispolitiikan viihteellisyyden syövereihin sekä itsekriittisyyden puuttumiseen, mikä kulminoitui siinä, kun hän hyväksyi olevansa "se rasittava, mutta välttämätön setä Tuomon tuvan hyväksytty neekeri", joka huvitti tansseillaan rasistista valkoista eliittiä ja tapasi itse AIDSIa sairastaneena AIDSin, ja homot täysin unohtaneen (vaikka hänellä oli itsellään homotanssijapoika), amerikkalaisen äärikoikeiston nukkehallitsija Ronald Reaganin Nancy-vaimoineen Aileyn kunniaksi järjestetyssä tanssijuhlassa. Homotanssijoista olen kirjoittanut digivallila.comiin 27.8.2021 otsikolla "Homotanssijat" jutun- https://www.digivallila.com/l/homotanssijat/

Tämä herätti paljon porua tiedostavan ja jatkuvaa luokkataistelua reaganilaista nöyryyttämis- ja alistamispolitiikkaa silloin kaikkia vähemmistöjä vastaan, ennen kaikkea taloudellisen kurjistumisen (liittovaltion veroja laskettiin ja köyhien tukiohjelmia lopetettiin maan kurjistuessa ja mm. New Yorkin lähes slummituessa ja joutuessa konkurssin partaalle Milton Friedmanin monetaristisen rahapolitiikan "yrittäjyyden nimissä") kanssa kamppailleissa vähemmistöissä ja mutta aivan erityisesti amerikkalaisen uusvasemmiston - lähinnä mustien, feministien, seksuaalisten vähemmistöjen, taiteilijoiden ja anarkistien sekä yliopistoväen - parissa.

Mustat olivat hyväksyttyjä vain pikanttina lisämakuna juhlissa eksoottisuutensa ansiosta. Eksoottinen on "turvallista" ja "ylistettävää" mikäli tuo eksoottinen on lavalla, mutta arjessa tuo eksoottinen on syrjinnän, väkivallan ja poliisiterrorin kohde, kuten digivallila.comin varapäätoimittaja, Eero K.V. Suorsa kirjoitti jutussaan 1.5.2021 otsikolla "Uusliberalismi, yhteiskuntien rakentuminen ja tanssi"-jutussaan - https://www.digivallila.com/l/uusliberalismi-yhteiskuntien-rakentuminen-ja-tanssi/

Oli ärsyttävää katsoa tätä dokumenttia. Kertaakaan Wignot ei pääse edes lähelle oikeaa ja aitoa Aileytä eikä nosta esille myytistä nimeltään Alvin Ailey mitään uutta, kuten sen, ettei hän ollut mikään erityinen nero. Aileyn koreografinen tyyli ei nimittäin ollut kovinkaan omaperäinen. Tanssi oli hänelle muotoon jähmettyneitä helposti ymmärrettäviä kuvia, joiden tehtävänä ei ollut suututtaa ketään vaan enemminkin typistää todellisuus ja latistaa se viihdyttämällä, unohtamatta niiden tarjoamaa kaupallista potentiaalia matkalla omaan henkilökohtaiseen menestykseen.

Liikemateriaali tanssiteoksissa oli usein jopa "kiusallisella tavalla rajoitettua" - sille olivat tyypillisiä suuret sekä yliampuvat eleet, avonaiset käsivarret ja liian usein toistuvat tylsät arabeskit, mitkä söivät teosten ilmaisuvoimaa ja näyttivät ikävällä tavalla, miten vanhakantaisesti Ailey oli fiksaantunut muotoon sisällön kustannuksella; tanssit hakivat tehonsa voimakkaista rytmeistä ja ryhmän unisono-tanssista, joista tuli Aileyn tanssiteatterillinen lähtökohta jopa rasittavuuteen asti, sillä lopun aikojen koreografioissa hän tyytyi "takki tyhjänä" enää vain varioimaan itseään ja aikaisempia töitään, eikä enää tuntunut löytävän mitään erityistä sanottavaa maailmastaan, mikä oli hänelle yhtä tyhjä kuin hänen päänsä.

Mutta varsinaisesti Aileyn suurena tanssillisena syntinä voidaan pitää sitä, että hän tyytyi olemaan instrumentti eikä antanut itselleen ja mustille mahdollisuutta muovata itse tanssista omannäköistään vallankumousta ihmisten mielissä aikana, jolloin sitä olisi todella tarvittu. Pelkuruuttako? Älykästä itsesuojeluako vai "markkuarokantomaista/sirkkatällimäistä" yleisön kosiskelua ja miellytämisenhaluista nuolemistako (TOF - https://www.digivallila.com/l/tof/)? - tai:  https://www.youtube.com/watch?v=MFrwz2Z-j9c. Eleganzia - Doctor Doctor!. tai:  https://www.youtube.com/watch?v=RPWMkWpNpVs. Markku Arokanto - Voi kun vois kärpäslätkää heiluttaa). Tätä emme saa tietää Alvin Aileystä katsomalla tätä melko tyhjänpäiväistä ja typeryydellään vaivaannuttavaa televisiodokumenttia myytistä, joka jää siksi ikävällä tavalla roikkumaan ilmaan ja ratkaisematta.