Rakkautta&Anarkiaa-elokuvia: Cairo Station

18.09.2021

Teksti Harald Olausen

Roskakasan prinssi, lehtimyyjä Qinawinan romanttiset himot kohdistuvat murhanhimoisesti "Egyptin Sophia Loreniin", Hind Rustumin esittämään Hannumaniin.
Roskakasan prinssi, lehtimyyjä Qinawinan romanttiset himot kohdistuvat murhanhimoisesti "Egyptin Sophia Loreniin", Hind Rustumin esittämään Hannumaniin.

Cairo Station (ohjaus: Bab El Hadid Egypti 1958) ei olisi lainkaan niin kiinnostava elokuva, ellei se sattuisi kuvaamaan vanhan maailman ja modernin maailman välisiä yhteentörmäyksiä ja ristiriitoja espanjalaisen elokuvan mielikuvituksensa röyhkeydellä pelastaneen Pedro Almodovarin alkuaikojen anarkistissävytteisellä kuvien ja kerronnan ristitulella sivujuonteena musta huumori sekä elämän surullisen sivullisuuden ymmärtävä (katkera) hymy. Elokuvan tapahtumat vyöryvät sillä samalla voimalla, kuin Tuhannen ja yhden yön tarinat - unohtamatta Pier Paolo Pasolinin eroottissävytteistä freskotrilogiaa, jonka keskimmäinen osa Tuhannen ja yhden yön tarinat. Itse asiassa elokuva oin hyvinkin taiteiden välistä luonnollista lainatavaraa. Ohjaajan on tehnyt suuren vaikutuksen Alber Camusin Sivullinen (1942), Rutto (1947) ja Kapinoiva ihminen (1953) ja erityisesti elokuva länsimaalaiseen makuun, minkä salattu ja mystinen mutta myös selvästi amerikkalaiset melodraamat, puhumattakaan Arabian Nights-eksotiikasta kaskaiden sirittäessä lämpimässä kesäyössä ilman tuoksuessa orkideoilta ja vienon tuulen leyhytellessä huuman kuumentamia poskia, joka on Napoleonin Egyptin matkasta ja Arabian Lawrencesta lähtien länsimaalaisille, mutta myös viimeistään 1920-luvun egyptiläisvillityksestä lähtien romanttiseen roskakirjallisuuteen Tutankhamonin haudan löytymisen jälkeen kuulunut. Kun Nasser vuonna 1956 astui valtaan, egyptiläinen Nobel-kirjailija Maguib Mahfouz kirjoitti ns. Kairo-trilogiansa I:sen osan "Palatsikatu" (Tammi 1992). Kirja kuvaa ihan samalla tavalla kuin edellä mainittu elokuva elämää ja kuohuvaa egyptiläisarkea Egyptin historian murrosaikana, jolloin tiukat islamilaiset perinteet törmäsivät yhteen uuden ajan tapojen ja vapaudenaatteiden kanssa.

Elokuvan viehätys on sen kuvaus ja mustavalkoisuus. Mutta liian täytteen ympätty tarina, sekavat joukkokohtaukset, amatöörimäinen ylinäytteleminen ja siirappiset juonenpoikaset tekevät elokuvan katsomisesta pitkällistä piinaa huolimatta siitä, että itse tarinassa on hohtoa ja imua. Ohjaaja ei ole malttanut tai ehtinyt viimeistellä hyvää tarinaa ja sen yksityiskohtia. Kuvakulmat ovat sen verran lupaavia ja rääsyisen päähenkilön voimakas intensiteetti valkokankaalla, että olisi luullut näillä eväillä saavan aikaan mestariteoksen. Lähellä se on ollut. Idea on ollut hyvä näyttää monta toisistaan eri teille risteilevää tarinaa Kairon päärautatieasemalla, joista jokainen jollain tapaa ontuu kohti epämiellyttävää lopputulosta. Ehkä ongelma on siinä, että pääosan esittää itse elokuvaohjaaja ja sen hän tekeekin hyvin ja hartaasti. Kyseessä ei olisi ollut kuin vain muutaman millin hienosäätöä ja ankaraa leikkauspöytäkuria. Liikarunsaus ja tietynlainen hahmojen ryöpsähtely syö elokuvalta sen arvon mestariteoksena; elokuvan naishahmot on lainattu kuin suoraan Italian Anna Magnanista Sophia Loreniiin aina viimeisteltyä ulkonäköä myöten, kahdesta täydellisesti toisilleen vastakkaisesta naistyypistä: huorasta ja madonnasta, joista tulee asemapihan kruunaamattomia jumalattaria ja miesten märkien päiväunien kohteita. Elokuva on siis raju ja uskalias sen ajan maailmaa kuvatessaan. Arabisosialismin- ja nationalismin modernit tuulet ajatteluun ja ihmiselämään tuonut Nasser oli ollut elokuvan valmistumisen aikaan vallassa vain kaksi vuotta ja kulttuurielämä nautti laajemminkin uuden vallan, ideoiden ja moraalisen uskalluksen kuherruskuukautena eräänlaisesta suojasään ajasta, sillä ilman sitä tuohon aikaa tabuna arabimaailmassa pidetty eksistentiaalinen elämäntuska yhdistettynä eroottisiin unelmiin ikuisen luuserin, eräänlaisen Egyptin oman Chaplinin, tosin hieman rajumpana itämaisena versiona, johon yhdistyivät niin City of Lightsin kuin Ritari Siniparran kaksi ääripuolta - rakastunut romantikko ja monomaaninen murhaaja, elokuvaa ei olisi uskallettu edes ehdottaa kuvattavaksi, saati että siitä olisi tullut osa egyptiläistä modernin elokuvan kaanonia.