Rakkautta&Anarkiaa-elokuvia: Candyman

Teksti Harald Olausen

Candyman on kauhuelokuvan muottiin puettu hävinneiden kronikka maassa, jonka pepsodent-hymyn hintana on järkyttävä rasismi, väkivalta ja köyhien mustien alistaminen. Elokuva on nykyaikaisen kauhun mestariteos (ja myös kriitikkojen arvostama), joka ottaa samaan aikaan kantaa yhteiskuntaa ongelmiin, mutta kuvaa myös urbaanilegendojen voimaa esittäen pelottavan ajatusleikin: mitä tapahtuu, jos urbaanilegendat ovatkin totta? Ja entä mitä tapahtuu heille, jotka kyseenalaistavat noiden urbaanilegendojen voiman?

Mutta on se muutakin. Se on kuin tarina Toni Morrisonin Rakkaus-nimisen romaanin osoittamasta menneisyyden voimakkaasta kyvystä pysyä elossa, varsinkin pahassa sekä vahva kannanotto rasismia vastaan ja mustien omatoimisuuden sekä vastarinnan puolesta, että muistutus viranomaisille siitä, etteivät asiat ole hyvistä puheista ja aikeista huolimatta parantuneet. Elokuvan lopussa paljastuu elokuvan varsinainen sanoma; se on historiallinen kostotarina James Baldwinin, Toni Morrisonin ja Spike Leen hengessä julkisesti kerrottavaksi tarkoitettuna. Jotta voisitte vapautua tästä kirouksesta kokea aina ja yhä uudelleen se sama väkivalta, joka on alkanut joskus vuonna nolla ja se ja se, teidän pitää kertoa tarinaa eteenpäin.

Poliisin murhaamaksi tulleen Floydin perheen asianajaja Benjamin Crumpin sanoin oikeudenmukaisuus mustalle Amerikalla on oikeutta koko Amerikalle. Jos näin on, Amerikka ei koskaan ole ollut eikä tule olemaan oikeudenmukainen. Siitä todistaa ehkä apraheiten yhdysvaltalainen Nobel-kirjailija Toni Morrison, jolla oikeudenmukaisuuden tarina ja kirjoitettu kieli on jotain oleellisempaa, kuin sen pelkkä viittaussuhde käsiteltävään asiaan.

Kun hän puhuu Toiseudesta, rasismista tai muukalaisuudesta, hän itkee verta koko eletyn elämänsä ja näkemänsä sekä kuulemiensa vääryyksien tähden kansansa puolesta ja kanssa kirjojensa jokaisella sivulla tavalla, joka järkyttävyydessään vetää mukaansa; pelottava tarinoiden muukalainen ei ole hänelle vieras vaan yllättävä. Ei tuntematon, vaan ikimuistoinen. Kohdattuaan erään hänen mieleensä jääneen muukalaisen - ei ehkä niin toden - hän ymmärtää, miten kohtaamisen sattumanvaraisuus valmiiksi tuntemamme (vaikkakin tiedostamattoman) minuutemme kanssa, saa hälytyskellomme soimaan. Se saa meidät torjumaan vieraan hahmon ja tunteet, joita se herättää - etenkin silloin kun nämä tunteet ovat syviä. Kohtaaminen luo halun omistaa, halita ja johtaa Toista. Jos suinkin voimme, viettelemme muukalaisen takaisin omaan peiliimme. Reagoimme sitten kummalla tahansa tavalla, kiellämme muukalaiselta ihmisyyden, eli sen tarkoin määritellyn yksilöllisyyden, jota vaadimme itseltämme.

Kaunokirjallisuus tarjoaa Morrisonille hallittavissa olevan kaaoksen sekä toiseuden ja toiseksi tulemisen mahdollisuuden - tärkeitä välineitä sanallistettaessa mahdotonta olevaista, jota yritetään piilottaa tai jota hävetään. Se tarjoaa myös mahdollisuuden asettua muukalaisen nahkoihin myötätunnolla ja kirkkain mielin sekä asettaa lukijan alttiiksi itsetutkiskeluille. Mustien sorto on täydellistä kaikissa oloshteissa ja historiallisissa horisonteissa. Esimerkiksi kielellisesti mustat tuomittiin lopullisesti paarialuokkaan ja kadotukseen jo aikaisin 1800-luvulla, jolloin heitä kuvailtiin tieteellisesti termeillä "DYAESTHESIA AETHIOPICA", mikä tarkoitti sekä orjuutetuissa että vapaissa mustissa ihmisissä tavattua lurjusmaisuutta. "DRAPETOMANIA" puolestaan oli orjien keskuudessa esiintyvä taipumus paeta vankilasta kaikki nämä loukkaukset ja verbaali sylkeminen mustien päälle vuosisatojen ajan, elää lauluina ja kertomuksina jokaisen mustan päässä kuin tikittävä aikapommi. CANDYMANISSA tämä sama ahdistus yrittää paeta sille varatusta (kauhu, paha olo, surkeus ja syrjintä) vankilasta.

Asetelma on röyhkeässä vallankumouksellisuudessaan herkullinen, sillä elokuvan mustat ovat nousseet keskiluokkaan. Se ei silti heitä suojele tai pelasta yhteiskunnan harjoittamalta rasismilta, joka kirjaimellisesti on mustille aina tappavaa yhteiskuntaluokasta huolimatta, kuten elokuvasta näemme, kun poliisi tietäessään jahtaavansa mustia ampuu ensin ja vasta sitten kysyy. Ja kun eletään "ammutaan ensin ja sitten vasta kysytään"-yhteiskunnissa, tiedetään myös ettei mustilla ole käytännössä oikeuksia eikä mitään arvoa eliitin, raharikkaiden, lainlaatijoiden ja yhteiskunnallisten kuritusyteemien mielessä, joille anran ideologinen rasismi ja sorto ovat yksi sen vallan oikeutuksen uusintamisen tärkeistä perusehdoista. Kyseessä on orjuuden jatkaminen kaikin mahdollisin keinoin, joista tappaminen, raiskaaminen ja mustien vuosisadasta toiseen jatkuva nöyryyttäminen kertovat omaa karua kieltään.

Ehkä siksi elokuva CANDYMAN on tehty - vastustamaan sitä ja avaamaan vielä asialle sokeiden silmät kauhusta asian ymmärtämiseksi. Kun elokuvaa hieman syväluotaa, huomaa sen olevan myös uhrien, eli mustien, irvokas nauru valkoiselle vallalle - ehkä joku heistä herää tämän absoluuttisen pahuuden keskellä ja asettuu vastustamaan murhaajia. CANDYMAN-elokuva voisi ihan yhtä hyvin olla viimeinen varoitus, sillä jos Musta Pantterit jossain vaiheessa palaisivat julkisuuteen muutenkin, kuin vain Agnes Vardan silmin nähtynä elokuvadokumenttina vastavoimana rasistisille poliiseille sekä Yhdysvaltojen äärimmäisen epäreilulle järjestelmälle vain rikastuttaa rikkaita ja köyhdyttää köyhiä tekemällä vielä tästä (vankiloista on jo iso osa yksityisiä) saastasta hyvää ja kannattavaa bisnestä, koko rasistinen hajoita ja hallitse systeemi sattaisi romahtaa - ehkä?

Nyt R&A:lla nähty vaikuttava ja tyylikäs elokuva on esimakua tulevasta - ehkä? Se on vanhan toistona uusinto sosiaalisesta tilauksesta. Ensimmäinen versio on vuodelta 1992, ohjaus Bernard Rose ja pääosissa Tony Todd (Candyman) sekä Virginia Madsen (Helen Lyle). Elokuva perustuu Clive Barkerin novelliin Kielletty. Soundtrackin sävelsi itse amerikkalaisen minimalismin suurin nimi Philip Glass (mm. ooppera Einstein On The Beach...). Ensimmäinen versio teki kyseenalaisen kuuluisaksi Chigacon pahamaineisen Cabrini Greenin lähiön. Joitain vuosia myöhemmin Chicagon kaupunki purki lähiön. Elokuva kuvattiin silloin osittain erittäin vaarallisissa olosuhteissa alueella vallitsevan jengiväkivallan uhan takia.

Jo pelkästään kaikki tämä ynnättynä yhteen kertoo, miksi kauhuelokuvia tarvitaan Yhdysvalloissa. Ne ovat helpompi tapa sorretuille vähemmistöille kohdata fasistinen jäykistely ja sietää epäoikeudenmukaisuutta. Mutta niillä puretaan myös yhteistä pahaa oloa ja yritetään löytää ongelmille jokin tapa kysyä miksi ja selkiytyä. Ne myös toimivat varaventtiileinä (KATHARSIS) vastenmielisessä maassa, josta puuttuu lähes kokonaan ihmisten välinen ymmärrys, yhteisymmärrys ja tasavertaisuus sekä oikeudenmukaisuus. Maassa, johon kukaan todellisen vapaan maailman kansalainen ei halusi muuttaa asumaan, jos olisi musta. Lukekaa vaikka John Grishamin oivallisia oikeussalidraamoja. Ne ovat totuudellisuudessaan järkyttäviä todistuksia siitä, kuinka syvällä ja peruuttamattomana amerikkalaisten mielissä ja yhteiskunnan kaikilla (korruptoituneilla) osa-aluilla kauhu ja siitä voimansa saava paha oikein asuu.