Rakkautta&Anarkiaa-elokuvia: Kuolema Venetsiassa
Teksti Harald Olausen

Suttuinen ja
haalea Luchino Viscontin Thomas Mannin samannimiseen kirjaan perustuvassa
Kuolema Venetsiassa -elokuva (Italia-Ranska: 1971) ei ole maailman paras homoleffa, vaikka niin sen usein väitetään olevan sen ikonisen luonteen takia, ja siksi, ettei tuolloin vielä varsinaisesti tehty homoleffoja, olihan homous vielä mm. Suomessa tuohon aikaan rangaistava teko. Elokuva sai heti tuoreeltaan
ilmestymisvuonnaan 1971 ristiriitaisen vastaanoton.
Joidenkin, kuten ruotsalaisen Dagens Nyheterin elokuvakriitikko, Mauritz Edströmin, mielestä sen tenho perustui siihen, että se oli tavallaan hautakirjoitus omalle tuhoon tuomitulle menneen loiston ja mahtipontisuuden ajalle. Kriitikko halusi nähdä elokuvan merkityksen siinä monisyisessä tunteiden draamassa, joka vaikutti koko ajan pinnan alla. Toisaalta elokuvassa löytyy sitä samaa jäytävää kauhua, mitä Jack Kroll kirjoitti Newsweekissä Fellinin koko tuotannossa fantasian, rehevyyden ja sirkusminän takana löytyvän. Jean Cabourgin mukaan Viscontin viimeisiä vuosia, hänen uransa toista puoliskoa, leimasi eräänlainen Wagnerin kiusaus.
Vain
Venetsiansa paremminkin hyvinä tarinoina, viiveenä ja heijastuksina tunteva ja
Pohjolan Venetsiasta - Leningradista - koko ajan puhuva, sitä muisteleva ja
siitä kirjoittava - erityisesti oikeaan Venetsiaan verraten,
kirjallisuusnobelisti Joseph Brodsky, uskalsi olla eri mieltä Viscontin
ihailijoiden kanssa "elokuvan elämää suuremmasta luonteesta
(vonbaghilainen termi)". Viscontin elokuva ei hänestä ollut mistään
kotoisin. Tosin hän näki sen vain mustavalkoisena kopiona.
Kirjasta puuttuivat Brodskyn mukaan Viscontin elokuvan kuoleman ja rappion mätänevien värien freskomainen verho - ei Brodsky tosin pitänyt novellistakaan: "Pitkä alkujakso, jossa Bogarde istuu aurinkotuolissa höyrylaivan kannella, sai minut kuitenkin unohtamaan häiritsevät alkutekstit ja pahoittelemaan, etten ollut kuolemansairas; saatan vielä tänäkin päivänä tuntea pahoittelevani sitä." Näiden sanojen jälkeen voi hyvin väittää Brodskyn olleen kommenteissaan paljon lähempänä Mannia ja hänen humanistista ironiaansa, kuin mitä Visconti koskaan pääsi oudolla filmiunellaan Kuolemasta Venetsiassa.
Thomas Mannin kuvaus kirjassa päähenkilöstä on aseistariisuva:"Päähenkilö Gustav Aschenbachilla oli kunnianhimoa riittämiin, koska hän ei taiteilijana ollut paremmin arkipäiväinen kuin eriskummallinenkaan, hän oli juuri omiaan saavuttamaan sekä suuren yleisön luottamuksen että kirjallisten nirsoilijoiden ihailevan, vaativan suosion. Kun hän siis jo nuoruudesta asti oli saanut tottua siihen, että häneltä aina odotettiin jotakin poikkeuksellisen erinomaista suoritusta, ei hän koskaan ollut oppinut olemaan jouten, ei tuntemaan nuoruuden huolettomuutta."
Myös Mannin kirjassa viljelemä humanistinen ironia on vertaansa vailla: "Mutta niin näyttää olevan, että jalo ja suuri henki ei mihinkään tympäänny niin nopeasti ja niin lopullisesti tiedon terävään ja katkeraan viehätykseen; ja varmaa on se että nuorukaisen raskasmielisen tunnollinen perusteellisuus on pelkkää pinnallisuutta verrattuna mestaruuteen yltäneen miehen syvälliseen päätökseen olla välittämättä älyn oivalluksista, kieltää tieto, kulkea sen ohi pystypäin, jos se vain vähimmässäkin määrin uhkaa lamaannuttaa, masentaa, halventaa tahtoa, toimintaa, tunnetta tai intohimoa."
Edströmin
mukaan ajattomassa kauneudessaan Kuolema Venetsiassa saattoi vaikuttaa miltei
tuonpuoleiselta. Sen kauneus syntyy valoleikistä uppoavan Venetsian
laguunien yllä ja tämä valo suodattuu kuvaan kuolevasta taiteilijasta ja
kuolevasta elämänmuodosta. Väitetään elokuvan olleen hautakirjoitus omalle
kauneudelleen, kirjoitti Edström. Mutta miten Mannin Aschenbach onkaan kuin eri
mies, kirjailija kuin Viscontin säveltäjä, joka on vihkiytynyt taiteelleen ja
unelmalleen kauneudesta:
"Hän on väsynyt ja sairas, etääntynyt elämästä ja
sulkeutunut taiteeseensa. Ainoa asia, joka vielä sytyttää hänen elämäntunteensa
on kuvankaunis poika Tadzio, joka perheensä kanssa asuu samassa
kylpylähotellissa. Tämän intohimon seuralaisia ovat kuuma sirikkotuuli ja
Aschenbachin kauhu sairausepimediaa kohtaan, jota koskevat tiedot kaupungin
viranomiaset turistiteollisuutta silmälläpitäen yrittävät vaientaa. Mutta
sekään ei saa Aschenbachia lähtemään. Hän rakastaa Tadziota etäältä."
Tässä elokuvan Kuolema Venetsiassa juoni lyhyesti. Viscontin
elokuvallinen matka rappion eepikoksi, kuten häntä kuvasi Giudo Aristarco,
elokuvasta Kadotetut (La caduta degli dei: Italia/Länsi-Saksa 1969) Kuoleman Venetsia-elokuvan
sisäisen draaman kautta melko pitkäpiimaiseen (alkuperäinen elokuva oli
nelituntinen) ja tunnelmaltaan tyhjän mahtipontisesti alleviivaavaan Ludwig
II:seen (Italia-Ranska-Länsi Saksa 1973) sanotaan muodostaneen eräänlaisen
Viscontin uran loppuvaiheen germaanisen trilogian, jonka huippuna on Mannin Kuolema Venetsiassa, missä kristallisoituu "ristin, kuoleman ja
hautaholvin" tunnelma (Schopenhauer - Nietzsche - Wagner) ja erään
kehityksen päätös "rappiopsykologiseksi (Kyyrö s. 19 Thomas Mann)".
Viscontin alkuperäinen tarkoitus oli kuvata "germaanisessa trilogiassaan" vanhan maailman romantiikan ja aristokratian loppua modernin ajan ryskyessä myrskynä seisahtuneen ajan sisään lähes mahtipontisten saksalaisen kulttuurin voimakkaimpien nimien, kuten Thomas Mannin, Gustav Mahlerin ja Richard Wagnerin avulla ja kautta.
Trilogian
pinnan alla kulkee myös piilossa ajan hengen mukaan homoseksuaalisuus, jota
Visconti on kuvannut aiemminkin elokuvissaan joko avoimesti tai vihjeinä ja
vaivihkaisina katseina. Kuolema Venetsiassa-elokuvassa kuvattu vanhenevan
miehen homoeroottinen kiinnostus nuoreen poikaan sisältää myös Mannin ironiaa,
mikä oli tyypillistä romanttisen minän dualismista ponnistanutta tuskaista toteamista
ehkä siksi, että Mannin kirjailijaihanteena oli eeppinen Tolstoi:
"Tolstoi
on lähempänä minun eeppistä ihannettani. Kuin Dostojevski, jota olen tuskin
koskaan saattanut nähdä muuta kuin täysin tavallisuuden mitat ylittävän,
villin, hirviömaisen ja valtavan tapauksen kaiken eeppisen perinteen
ulkopuolella - mikä tosin ei ole minua estänyt näkemässä hänessä Tolstoihin
verrattuna suunnattomasti syvällisempää ja kokeneempaa moraalin
tutkiskelijaa."
Mann oli omista sanoistaan huolimatta lähempänä
Dostojevskia kuin Tolstoita kirjailijaluonteensa kutsumuksessa. Mihail Bahtin
sanoi Mannin Tohtori Faustuksen olevan samalla tavalla polyfoninen kuin
useammat Dostojevskin romaanit. Thomas
Mannille oli olemassa kaksi suurta hengen jättiläistä ylitse muiden; Tsehov ja
Goethe, joka edusti hänelle klassista porvarillisen humanismin aikakautta,
Tsehov taas skeptisen humanismin ironian taitajana. Mannin katsotaan olleen
viimeinen oman aikansa suuri humanistikirjailija.
Hänen ajatuksiaan saa selville paremmin lukemalla kirjaa Thomas Mann "Totuudesta ja kauneudesta - esseitä kirjallisuudesta ja filosofiasta" (Otava 1987) sekä Kauko Kyyrön kirjaa "Thomas Mann - yritys hänen aatemaailmansa hahmotteluksi" (Turun yliopisto 1956), minkä alussa Kyyrö toteaa Mannin proosarunouden problematiikan levänneen alusta alkaen ja loppuun saakka antieettisten asetelmien varassa.
Kuolema
Venetsiassa-kirjassa näemme henkilökohtaisen taistelun taiteilijan ja
poroporvarin välillä ajan sovinnaisuuksien kiirastulen kärventämänä. Kyyrö
kuvaa tämän ristiriidan olleen Mannille kidutusta kahden asian välillä, josta
jompaan kumpaan liittyminen olisi merkinnyt hänen olemuksensa osan kuolemaa:
"Arki-ihmiselle kokematon ja käsittämätön riemu ja tuska, hurma ja
kieltäymys on Scyllan ja Charybdiin välillä purjehtijan elämänsisältönä." Kyyrö muistuttaa, että se problematiikkaa, mistä Mannin tuotanto kasvaa
esiin, on ajankohtaisesta symboliikastaan huolimatta pohjimmiltaan romantiikan
problematiikkaa:
"Antiteesien asettelu, sellaisten kuin elämä - kuolema, elämä - henki, luonto - henki, tunteellisuus - älyllisyys, minuuden yksinäisyys - maailmanikävä, ovat varhaisromantiikan ajasta alkaen olleet saksalaisen ajattelun keskeisiä kysymyksiä, ja Thomas Mann seuraa arvoasetelmiensa ratkaisussa tyypillisiä romanttisia linjoja: kuolema ja henki ovat suurempaa ja jalompaa kuin elämä, tunteellisuus enemmän kuin älyllisyys, yksinäinen minä lähempänä totuudellisuutta ja autuutta kuin pauhaava maailma, yö voimakkaampi, täyteläisempi kuin päivä."
Edström ei säästele sanojaan ihaillessaan elokuvassa Viscontin palvoman kauneuden jäädessä jumalaisen saavuttamattomaksi. Kyse oli hänen mielestään esteettisestä asenteesta, elämän ja taiteen ristiriidasta mutta myös kiihkeästä rakkaudesta, joka juuri kuoleman hetkellä tekee elämälle oikeutta ohi taiteen. Juuri siinä piili Edströmin mielestä myös elokuvan vaativa yhteiskunnallinen teema keskellä alakuloisuuden ja rikkinäisyyden tunnelmia. Mutta siinä hän on väärässä, sillä Visconti kuvaa elokuvan tärkeimmän kohtauksen, missä taiteilijat keskustelevat taiteesta, nautinnosta sekä eettisyydestä ja estetiikasta, sekavan ulkokohtaisesti ja jopa välinpitämättämästi niin, ettei siitä saa kunnolla selvää, missä meni taiteen ja missä elämän välinen raja, vai menikö lainkaan?
Estetiikan
kaipuuseen on ollut helppo pukea härskejä fantasioita aiemminkin. Kyseessä on
sama, jos Mario Testino -pikkupoikaskaandaalin keskellä pyöritetty tunnettu
valokuvaaja ottaisi kansikuvia Jallu-lehteen (edesmennyt datsunnoppakuutioisten
amislaisten runkkulehti). Brodsky on harvinaisen oikeassa kommenteissaan,
sillä tähän vanhaan velmuilijaan ja suorapuheiseen nyrpistelijään voi aina
luottaa silloin, kun totuus ja kohtuus ovat karkuteillä kirjallisuuden kaanonia
tulkittaessa.
Vuonna 1900
kuollut Wilde sai Mannista työnsä jatkajan. Mann ei olisi voinut kirjoittaa
"taidekeskustelun muotoon" piilotettuun pikkupoikahomouden ylistystä,
ellei sitä ennen Wilde olisi hengellään sovittanut suuren yleisön tietoisuuteen
nousseen aristokraattisen irstailijadandyn olemassaolon mahdollisuuden. Wilde
teki siitä mahdollisen muille avaten tien yläluokasta, joka on aina saanut
naida ja temppuilla kenen kanssa ja miten tahansa ihan rauhassa, keskiluokankin
tehdä samoin (alaluokkakin oli aina tehnyt mitä halusi ja nainut ketä halusi).
Mutta millä hinnalla? Nyt liikumme kulttuurimme vaarallisilla vesillä, sillä
Faidroksen pidoissa on sama pedofiilivaroitus, kuin Dorian Greyn
muotokuvasskin, jossa lordi Henry sanoi, että todellinen kauneus loppuu aina
siellä missä älyllinen ilme alkaa.

Wilde taas tokaisi 16-vuotiaan nuorukaisen
olevan parasta mitä homoseksissä oli tarjottavanaan. Homomaailmassa ei ole vielä käyty omaa #metoo-kampanjaa. Ja jos sellainen joskus aloietaan, saattaa olla, että sekä Faidroksen pidot että Kuolema Venetsiassa ja koko Wilden tuotanto joutuvat tarkemman suurennuslasin alle. Homomaailman piilopedofilia on ihan toista kuin mistä kirjoittaa James Joyce suurta vihaa herättäneessä Dublinilaisia-kirjassaan, jonka yhdessä
luvussa hän kertoo eräästä vanhasta namusedästä suututtaen katoliset
tekohurskastelijat niin, että sai etsiä seitsemän pitkää ja yksinäistä vuotta kirjalleen kustantajaa joutuen lopulta lähtemään eräänlaiseen vapaaehtoiseen maanpakoon. Joyce kirjoittaa tarkkaa
kuvaa omasta ajastaan ja sen härskeyksistä. Härskiyden taidelaji on hankala, ja
kaikki eivät sitä suinkaan aina edes halua kutsua taidelajiksi.
Härskiyteen
voidaan kuitenkin kytkeä myös liikuttavuutta: jos ajattelemme esimerkiksi
nuorta Dolly Partonia Texasin paras pikku porttola musikaalin elokuvaversiossa
(1982) laventelin sävyisessä luomivärissä juttelemassa ja laulamassa pikkutuhmia
(ja vähän enemmänkin) sekä kyseisen musikaalin umphihomohtavaa Aggie song
laulukuplettia, jonka elämäniloisen positiiviset miehet tulkitsevat ennen kuin
porhaltavat naimaan, niin ymmärrämme että härskiys voi olla myös taidetta, ja jopa hyvää sellaista; taidetta,
johon kuuluu ja joka ruokkii elämäniloa ja naurua vaikeuksienkin keskellä,
joita tuo elokuva kuvaa.
Tällainen taidelaji Suomesta puuttuu. Tässä piilee siis härskien fantasioiden ongelma kaikkien taiteenlajien kentällä. Nauru ja elämänilo näet kuolevat, kun estetiikan kaipuussa härskit fantasiat verhotaan piilomoralistiseen eteeriseen karamellipakettiin. Ja näin käy myös Mannin kohdalla, vaikkei Mann ole tätä välttämättä itse tarkoittanutkaan. Uskalluksen puute on ehkä taustalla, tai pikemminkin häpeä. Kun mietitään, että Mann on laatinut tekstiä tyylilajilla Buddenbrookit, niin tämä näkyy ja vaikuttaa tietenkin taustalla samoin kuin oman homouden häpeä ja piilottelu. Mann on pelännyt arvokkuuden menettämistä. Härskiys ei ole arvokkuutta kaikille, mutta mitä sitten: se on elämää, ja elämän kieltäminen on vaarallista. Härskiys taiteenlajina merkitsee elämäniloa, joka on hankala toteuttaa.
Tämä
elämänilo on Mannille vierasta; koko teosta Kuolema Venetsiassa - niin kirjaa kuin elokuvaakin - vaivaa eteerinen synkkyys ja
toivottomuus. Niinpä teosta ei ole uskallettu kutsua härskiksi, koska kellekään
ei tullut mieleen edes ajatella teoksen olevan härski, koska teosta on pidetty
suurena taiteena ja näin ollen myös suurena (piilo)homotaiteena. Mutta
synkkyys ja kuoleman yllä leijuminen toimivat laventelin harmaisena karamellipaperina,
jonka tarkoituksena on peitellä tökerösti härski fantasiakudelma niiden
silmistä, joille ei kuulu katsoa asioiden ytimiin ja kauhistua sen hävyttömänä
riettailevasta (veren ja sperman caravaggiolainen liitto) tappajahengestä. Voiko tätä teosta edes
kutsua härskiksi? Ei oikeastaan - ei ainakaan tänään, koska härskiyteen kuuluva elämänilo Mannin
teoksesta puuttuu.
Kun ajattelemme esimerkiksi sanaparia "härski vitsi" ajattelemme väistämättä röhönaurua. Näitä Kuolema Venetsiassa ei lainkaan synnytä. Myytit syntyvät epädemokraattisesti. Mutta ei kuolema. Se on aina yhtä demokraattinen ja tulee silloin kun sitä ei odoteta, paitsi tässä kirjassa ja elokuvassa Kuolema Venetsiassa, jossa ei mitään muuta odoteta kuin tätä kuolemaa Venetsiassa, jonka sanotaan olevan yhden aikakauden päätös ja uuden alku, elämän "tapa ja tule tapetuksi"-periaatteen mukaan maidon hapantuessa irvistykseksi eilisen huulille. Kirja päättyy kuin päättyykin kirjaimellisesti kuolemaan Venetsiassa: "Kului minuutteja, ennen kuin rannalla ehätettiin tuon sivulle lysähtyneen miehen avuksi. Hänet vietiin huoneeseensa. Ja vielä samana päivänä sai maailma kunnioittavana järkytystä tuntien vastaanottaa tiedon hänen kuolemastaan."