Rakkautta&Anarkiaa-elokuvia: Swan Song

24.09.2021

Teksti Harald Olausen

Udo Kier osaa olla ärsyttävän hellästi pikkukaupungin todellinen draamaqueen...
Udo Kier osaa olla ärsyttävän hellästi pikkukaupungin todellinen draamaqueen...

Tämän vuoden 2021 R&A:n LGBTQ-elokuvissa on näkynyt kaksi valitettavaa piirrettä. Ensiksikin valitut LGBTQ-elokuvat ovat olleet surkeita ja kiinnostamattomia, toiseksi syyllinenkin löytyy festivaalien uudesta tavasta valita ohjelmistoonsa vain (homo)poliittisesti korrekteja ja ketään loukkaamattomia naisten valitsemia hyvän tahdon ja mielen homoelokuvia, joita kukaan homo ei olisi myötähäpeässään kehdannut näyttää julkisesti tyhjänpäiväisenä satuiluna heteroille. Tässä on yksi syy, miksi tänä vuonna kieltäydyin tekemästä LGBTQ-leffoista julkista arviota mihinkään mediaan. En halua enää itsekään katsoa yhtään tympeää kaupallistettua comingout-sillisalaattia tai homopedofiilivoyerismilla täytettyjä homotympeyksiä. Homoleffa voi olla homoleffa paljastamatta sitä olevansa tai kuvaamatta itse asiaa perinteisestä näkökulmasta nippuna irrallisia ja siirappisia tunteita ja intohimoja homoelokuvien vakiintuneen käytännön mukaan.

Homoelokuvien isoin ongelma tällä hetkellä (ja on ollut jo pitkään, jos olemme täsmällisiä) on saman, vanhentuneen kuvaston käyttäminen. Olosuhteet, narratiivit ja tarinoiden raamit muuttuvat, mutta tästä huolimatta kohtaamme vanhoja ja tylsiä pelkistettyjä trooppeja. Aikansa tämä kävisi, mutta ennemmin tai myöhemmin myös tarinoiden raamit narratiivit ja olosuhteet alkavat kärsiä siitä, että jokaisella kerralla hahmot ovat samanlaisia mallinukkeja - eräänlaisia itsesäälisiä Pyhiä Sebastianin kaltaisia homomarttyyrejä kärsimässä kauniina ja verta valuvana kuolemansa hetkellä silmiemme edessä. Havainnollistaminen: olisimme perin myrtyneitä, jos katsoisimme 1960-luvun Los Angelesista kertovaa elokuvaa, jossa esittäjät olisivat kuin mykkäelokuvan kultakaudelta repäistyjä, tai jos Pedro Almodovar käyttäisi elokuvissaan hahmojen kohdalla samoja sommitelmia kuin Quentin Tarantino. Tai elokuvan eräs suurista - Tarkovski samaa symboliikkaa kuin Bergman.

Komeat ja eroottisesti vetävät pojat ovat ok, mutta niitä katsoessa tulee mieleen klassinen huijaustarina samasta valheesta eri paketissa kuin Bocaccion Decameronesta, jossa veli Cipolla lupaa näyttää maalaisille enkeli Gabrielin siiven sulan, mutta tavatessaan lippaasta sulan asemesta hiiliä, hän uskottelee heille hiilien olevan samoja, joilla pyhä Laurentius poltettiin. Juuri tämä ongelmaa vaivaa siis nykyhomoelokuvia, sillä olosuhteet, narratiivit ja tarinoiden raamit muuttuvat, mutta tästä huolimatta kohtaamme edellä mainittuja tylsiä pelkistettyjä trooppeja.

Ja mikä pahinta: representaatioiden köyhyys on vakava uhka; filosofi Catherine Constable on kirjoittanut miten Marlene Dietrich osasi omissa rooleissaan haastaa tämän; sen sijaan että olisi esittänyt Katariina Suuresta köyhän historiallisen pukudraaman paperinuken hän loi ruudulle sadistisen Barguzinskiin verhoutuneen dominatrixin, joka oli 1930-luvun Hollywoodissa ennen näkemätöntä.

Komeat ja eroottisesti vetävät pojat ovat ok, mutta niitä katsoessa tulee mieleen klassinen huijaustarina samasta valheesta eri paketissa kuin Bocaccion Decameronesta, jossa veli Cipolla lupaa näyttää maalaisille enkeli Gabrielin siiven sulan, mutta tavatessaan lippaasta sulan asemesta hiiliä, hän uskottelee heille hiilien olevan samoja, joilla pyhä Laurentius poltettiin. Juuri tämä ongelmaa vaivaa siis nykyhomoelokuvia, sillä olosuhteet, narratiivit ja tarinoiden raamit muuttuvat, mutta tästä huolimatta kohtaamme edellä mainittuja tylsiä pelkistettyjä trooppeja.

Tällaista representaatioiden köyhyyden haastamista homoelokuva tarvitsee. Jos norjalainen feministifilosofi ja Pohjoismaiden johtava de Beauvoir asiantuntija Toril Moi kysyi jo kauan sitten teoksessaan "What is a woman?" tämän olennaisen kysymyksen, niin myös homoelokuvan on kysyttävä mitä on olla homo? Ei ainakaan paperinukke, jonka kasvot ovat aina katsojan varastettavissa, ja jonka kauneuden ylijäämä paskannetaan ruudulta himokkaiden katsojien verkkokalvoilta näiden corpuksiin. Mihin tämä käsitys ja ongelman ymmärrys on muutamassa kymmenessä vuodessa hävinnyt? Vähän tätä samaa asiaa elokuvaohjaaja Pier Paolo Pasolini tarkoitti, kun hän sanoi nykyisen kulutusyhteiskunnan olevan vain yksi fasismin muoto, joka oli kuristanut kaikkialle ulottuviin lonkeroihinsa myyttisen nuoruuden.

Kaikki valta on aina anarkiaa, jossa valta nujertaa historian ja luonnon seksuaalisuuden keinoin. Nyt se valta on siirtymässä uusiin käsiin ja siksi kaikki tämä hämmennys, sensurointi ja poliittinen korrektius on muodissa - siihen kuuluu myös homouden riisuminen sen arthurimbaudmaisesta vallankumouksellisuudesta ja katu-uskottavasta lyyrisyydestään. Juuri siksi homoudestakin on tullut markkinavoimat päättää - homotkin olivat kuluttajia - ajattelutavan mukaisesti 2000-luvulla poliittisesti korrekti osa yhteiskunnallisesti hyväksyttyä kulutus- ja kuritusjärjestelmää, mikä ei enää kyseenalaista valtaa anarkistisessa ja aggressiivisessa vuoden 1968 Stonewallin hengessä saadakseen omalle olemiselleen hyväksynnän, vaan kiltisti alistuu ja nöyrtyy vallitsevien typeryyksien sekä itsestäänselvyyksien edessä. Homoelokuvat kulkevat käsi kädessä muun homomaailman muutosten kanssa. Monien epäilijöiden mielestä olisikin jo korkea aika uudistaa homoelokuva, tuoda ruudulle jotain uutta villiä ja ennenäkemätöntä.

Tämmöistä teen ensi syksyksi...
Tämmöistä teen ensi syksyksi...
Komeat ja eroottisesti vetävät pojat ovat ok, mutta niitä katsoessa tulee mieleen klassinen huijaustarina samasta valheesta eri paketissa kuin Bocaccion Decameronesta, jossa veli Cipolla lupaa näyttää maalaisille enkeli Gabrielin siiven sulan, mutta tavatessaan lippaasta sulan asemesta hiiliä, hän uskottelee heille hiilien olevan samoja, joilla pyhä Laurentius poltettiin. Juuri tämä ongelmaa vaivaa siis nykyhomoelokuvia, sillä olosuhteet, narratiivit ja tarinoiden raamit muuttuvat, mutta tästä huolimatta kohtaamme edellä mainittuja tylsiä pelkistettyjä trooppeja.

Homoelokuvat kaipaisivat homoelokuvien Tarkovski-Jarmanin tasoista sisäkuvien runoilijaa uudistuakseen, sillä homoelokuvien nykyahdinko kertoo vain sisäisen maailma ummehtuneisuudesta ja kaupallisten arvojen voittokulusta sateenkaarivallankumouksessa, jossa lapset söivät vallankumouksen eikä kuten päinvastoin on totuttu - vallankumous lapsensa. Oma oivaltaminen, ahaa-elämykset ja Pasolinin homotajunnat aikoinaan räjäyttämää (kaikkien muiden mielestä paitsi Jarmanin) elokuvissaan tärkeänä katsojakokemuksena pitämä muotoutumassa oleva merkitys, missä ihmiset ovat kuin transsissa tarinan kuljettaessa heitä tavalla, joka asettaa heidät jatkuvasti hämmennyksen ja pelon valtaan, puuttuu nykyhomoelokuvista, jotka ovat kuin markettien alennushyllyille kausituotteina viskattuja tusinatuotteita ja saman muotin viihdepläjäyksiä, joissa on ripaus erotiikkaa, tunnetta ja kehyksenä jokin mieltä mullistava kaatopaikaksi naamioitu salainen puutarha.

Kuka näitä homoromanttisia elokuvia tuottaa kuin kilometritehtaalta ja kuka enää tuntee ohjaajia nimeltä? Raha? Hollywood-piru? Vaikea sanoa. Ohuet tarinat jäävät kuvien vyörytyksen jalkoihin, eivätkä ohjaajat ole enää suuria taiteilijapersoonallisuuksia, joilla olisi jotain omaakin sanottavaa - muutakin kuin vain kohtauksesta toiseen tiukan kuvausaikataulun mukaan eteneminen. Mutta kun kuulee jonkun syyttävän homoelokuvia surkeuden ja säälittävyyden levittämisestä, pitää muistaa, ettei tässä kiiltokuvamaailmassa HBO-sarjoineen enää kovin moni muista aikaa, jolloin puhuttiin Strindbergin Kuolemantanssista heterovastineena Won Kar Wanin queerklassikko Happy Togetherille, minkä kaavaa hyvät elokuvat Ingmar Bergmannista lähtien lohduttomassa menetyksen pelossa ja rakkauden kaipuussaan noudattavat, sillä hyvien LGBTQ-elokuvien päähenkilöt eivät ole usein vain toistensa, vaan myös olosuhteittensa vankeja nurkkaan ajettuina vankilassa, jossa ei ole kysymys pelksätään vain ibseniläisittäin tapahtuvasta elämänvalheen paljastumisesta tai puhdistumisesta, vaan myös raatelevasta viimeisen lopun alusta.

Tästä samasta on kysymys myös Swan Songissa (Yhdysvallat 2021 Todd Stephens) - ilmeisesti sillä on suomalainen Timo-poikaystävä, jolle elokuva lopputekstien mukaan on omistettu. Kertomus on viehättävä, pääosanesittäjä karismaattinen ja kerrontatapa amerikkalaisista indie-elokuvista tuttu anarkistinen jsekä kuin mustaa huumoria täynnä oleva pastissi vanhainkodista karkaavasta entisestä pikkukaupungin Liberacesta, joka lähtee viimeiselle matkalleen täyttääkseen ystävänsä toivomuksen. Vain toteutuksessa jokin mättää ja pahasti. Elokuva oli vaivaannuttavalla tavalla tekopirteä- ja hauska. Siinä sen suurin synti. Ilman pääosanesittäjä Udo Kierin hurmaavaa antautumista muuten kovin heppoisessa juonikyhäelmässä itse elokuva olisi ollut katsomiskokemuksena kuin lässähtänyt pannukakku Ruotsin kruununprinsessa Viktorian Öölannin residenssin jokakesäisillä syntymäpäiväjuhlilla Arja Saijonmaan rääkiessä muumisvenskallaan korvanjuuressa yhtä riivinrautamaisesti, kuin miten hän aikoinaan raiskasi maailmalla Mikis Theodorakiksen hienoa musiikkia.

Nykyisin puhutaan LGBTQ-elokuvista paljon. Maailma on täynnä asialle omistettuja elokuvafestivaaleja. Itsekin katson kaiken mahdollisen ja olen ollut useana vuotena mm. Oslon LGBTQ-elokuvafestivaaleilla puhumattakaan kotimaisesta VINOKINO-elokuvafestivaalista, mikä on sekä tunnelmaltaan että ohjelmistoltaan ollut kestosuosikkini (tein ensimmäisen homoelokuvajuttuni medioihin Vinokinosta jo 1980-luvun lopulla). Aiheen ympärillä on alettu keskustella paljon ja tarkkaan mm. homoelokuvan suurimmasta ongelmasta valkokankaalla, sen rinnastamisesta pornografiaan, ja jo pitkän aikaan - jyystäminen, raaka paneminen, alastomuus vailla tyylittelyä on ollut se ongelma, josta joko uskalletaan puhua tai halutaan vaieta. Eräänlainen huipennus tälle kehitykselle oli Men at Bath elokuvan Francois Sagat'n "pääosa": hiuksensa poisajanut ja tatuoinnilla korvannut pornohtähti Sagat esitteli lihaksiaan ja korosti raakaa maskuliinisuuttaan. Ja tässä oli elokuvan juoni. Tällä en moralisoi, vaan kiinnitän huomiota ainoastaan estetiikkaan.

Estetiikan toinen ongelmallinen puoli mikä korostuu, on liki koominen yksityiskohtien kiinnittyminen rakastuneisiin nuoriin pareihin, joiden tiet kulkevat aina vaikeuksien kautta voittoon. Näissä elokuvissa farkkuihin ja niittitakkeihin pukeutuvista nuorista sankareista yleensä aina toinen tulee kaapista, ja elokuva päättyy onnelliseen loppuun. Mitä ei näytetä, on vuosia seuraava hiljainen syrjintä, ja kauneuden rapistuminen ympäriltä. Niin, kun vuodet kuluvat, niin mitä jää jäljelle, kun luu jää käteen ja muuttuu raihnaiseksi sekä rumaksi vanhukseksi odottamaan hiljaa unohdettuna kuolemaa pissit housuissa jonnekin vanhustenhoitolan käytävälle? Tarinan ei tarvitse olla realistinen, mutta gay-elokuva kaipaisi myös ripauksen realismin estetiikkaa. Tästä iso plussa Swan Songille sen siirappisesta lässytysluonteesta ja tekohauskuudesta huolimatta. Mutta ei elokuvalla silti ole syytä juhlaan, sillä maailmalla on paljon parempia LGBTQ-elokuvia tarjolla - usein lesboelokuvia myös taiteellisesti kunnianhimoisia ja hyvin tehtyjä kuten Ystävyys-elokuva. Siitä olen kirjoittanut aiemmin - https://www.digivallila.com/l/unohdamme-yhdessa-mutta-karsimme-yksin/

Ranskalainen Ystävyys-elokuva on koskettavuudessaan kuin vastine Swan Songille ja yksi kautta aikojen koskettavimpia LGBTQ-elokuvia, jossa kuvataan sateenkaaripiireissä hiljaiseksi vaiettua vanhenemista ja heideggeriläistä "ihmisen täälläoloa", mikä tapahtuu silmiemme edessä koko ajan hiljaa edeten kohti kuolemaa. Ja siitä huolimatta, ettei siitä puhuta, se on koko ajan läsnä ja varjostaa kaikkea elävää, kuten tässäkin elokuvassa, missä toinen vanhoista naisista, Madeleine, saa juuri ennen kuin he ehtivät yhdessä toteuttaa elinikäistä "vapausunelmaansa " - joka ei ole Madeleinen mielestä ihan ongelmaton - muuttamalla taloon Tiber-joen varrelle, aivoinfarktin, taantuen lähes vihanneksen tasolle odottamaan kuolemaa, mutta vielä puhekyvyttömänäkin rakastavana ja hellyyttä kaipaavana sinä Madeleinena, johon hänen kumppaninsa on aikoinaan rakastunut silmät elämäniloa välkkyen.

Kun määrä on kasvanut, laatu on samalla vähentynyt. Homoelokuvissa on luvattoman paljon keskinkertaista. Myös epärealistinen feminiinisyys korostuu, ja tällöin tuntuu kuin elokuvia tehtäisiin heteronaisille kuin japanilaisia gay-sarjakuvien alatyyppejä, yaoi-mangoja, ikään. Pastellin sävyt korostuvat, ja tällöin tulee groteski tunne kuin katselisi Kansallisbaletin Prinsessa Ruususta tai Joutsenlampea, eikä elettyä elämää. Onko niin, että ongelmien lakaisu maton alle, silottelu ja jatkuvat onnellisuustarinat heteroromantiikkaa mukaillen, ovat se suuri LGBTQ-tarina, jota myydään edelleenkin heteroille huijauksena homoudesta normaalina ilmiönä?

Kyllä. Juuri tästä on tässäkin ongelmassa oikeasti kysymys. Swan Song on esimerkki tästä uudesta väkinäisyydestä ja linjattomuudesta LGBTQ-elokuvien tehtailun osalta R&A:lla; että kehtaavatkin kastroida homouden näin baanalilla tavalla, ja jatkaa sateenkaaritätien lässytystä demokraattisesta me-yhteisöstä, missä kaikilla on niin mukavaa, kun yhdessä ensin hyväksymme homouden suitset, esittämällä täysin munattomia homofilmejä. Miksi näin? Siksi, että suvaitsevaisuuden nimissä miehistä katsetta ollaan sensuroimassa yhteiskunnassa näkymättömiin samalla tavalla, kun Päivi Räsästä kielletään levittämästä raamatun homo-, nais- ja muukalaisvihamielistä perussanomaa, mitä kirja on pullollaan eiväthän amerikkalaiset konservatiivit siihen muuten uskoisi ja sen pahassa hengessä uskaltaisi sillä rikoksiansa oikeuttaa.

Miestä esineellistäviä elokuvia on kyllä edelleenkin olemassa ja vieläpä pilvin pimein mm. End of the Century -elokuva. Pier Paolo Pasolini toi Saden kuvaston valkokankaalle elokuvassaan Sodoman 120 päivää vuonna 1975. Lucifer Morningstar on yksi harvoja television bi-hahmoja. Foxin suositun Lucifer-sarjan roolissa Tom Ellis, joka usein näytetään vähissä vaatteissa. Pedro Almodovar on näyttänyt miesvartaloa koko ihanuudessaan koko uransa ajan. Mitä olen ansainnut tehdäkseni tämän 1984. Kohteena Luis Hostalot, katsojana Carmen Maura. Se alistava ja seksistinen homokatse on ollut vain hiljaa ja piilossa heteroilta.

Vasta 2000-luvulla se on saanut julkisuudessa riehaantua ja näyttää hurjat puolensa; on siis aika selvää, että ns. "vieras Toinen" asettaa vakavan haasteen suvaitsevaisuudelle varsinkin nyt kun suvaitsevaisuuden nimissä ei enää suvaita muita myös LGBTQ-maailmassa, josta on tullut itse hyväksynnän saatuaan pelottavan tiukkapipoinen ja huumorintajuton muita, erityisesti homoja ja LGBTQ-maailman sateenkaari-ideologian kyseenalaistavia rohkelikkoja vastaan, puhumattakaan niistä, jotka eivät julista transaatteen ilosanomaa, vaan uskaltavat epäillä koko touhun mielekkyyttä ja pitävät sitä vain teinien ohmimenevänä ja luonnolliseen ikään kuuluvana radikaalisuusharjoitelmana (mikä on hyvä ja ymmärrettävä asia, jos se johtaa laajempaan arvojen kyseenalaistamiseen ja itsekritiikkiin).

On myös toinen ongelma. Heterot ovat vasta heräämässä siihen, etteivät seksuaalisten vähemmistöjen kertomukset ole aina kauniita. Hesarissa oli muutaman vuoden takaisen Vinokinon aattona torstaina 21.11.2019 Eleonoora Riihisen omituinen kirjoitus queerelokuvista otsikolla "Ja he elivät surkeina ja yksinäisinä elämänsä loppuun asti". Muut heterot ovat vasta heräämässä siihen, etteivät seksuaalisten vähemmistöjen kertomukset ole aina kauniita, innostavia, terveitä, eikä sateenkaarimaailman tympeäksi mainoskoodiksi muuttuneen LGBTQ-lyhennelmän alla eletä sulassa sovussa, tai olla onnellisia - juuri tätä vääristävää ja inhottavaa tapaa syrjiä homoja leimaamalla heidät onnettomiksi surkimuksiksi vastustamaan synnytettiin aikoinaan LGBTQ-elokuvat. Näitä elokuvia R&A:lla ei ymmärrettävästi näe, sillä niissä on antagonistinen ristiriita, joka ei edes odota hyvän yön satuluina ratkaisemistaan,

Lähes ikoninen "Matkalla Idahoon" anarkistisbukowski-sävytteisen elokuvan homoelokuvaohjaaja Gus van Sant munasi itsensä ja maineensa ohjaamalla vuonna 2008 Dustin Lanen käsikirjoittaman sateenkaaripääoman rahoittaman surkean sateenkaarimainosfilmin nimeltään Harvey, mikä kertoi homoutensa takia murhatusta sanfransiscolaisesta poliitikosta Harvey Milkistä. Elokuva on kautta aikojen ehkä yksi imelimmistä ja huonoimmista homoleffoista näyttäen ikävällä tavalla toteen sen, millaista keskinkertaista mainosmössöä syntyy, kun radikaali vallankumouksellinen särmä aitoon taiteilijataistelijatapaan puuttuu lähes kokonaan taiteeksi joskus nimitetystä elokuvasta. Tämä on aivot pehmentävän kaupallisen elokuvan yleisongelma numero yksi yleisestikin ottaen koko LGBTQ-elokuvaskenessä

Tästä elokuvaflopista alkoi homoelokuvien henkinen alennusmyynti ja sanoman typistäminen julistamaan, lässyttämään ja opettamaan kaiken olevan. kunhan vain uskomme, kivaa, yhteistä ja kilttiä. Vielä 1970-luvun alussa homot olivat saaneet tarpeekseen paitsi siitä, että heidät luokiteltiin psyykkisesti sairaiksi, että myös elokuvien ja viihdeteollisuuden tapaan luoda heistä kärsiviä epäihmisiä, vaikka he itse kokivat rakkautensa erityisenä, erilaisena ja jotenkin hienompana kuin heteroiden vastaavaan. Nyt on menty toisesta äärimmäisyydestä toiseen - kaiken pitää palvella vain yhtä ja suurta sateenkaarikertomusta. Esimerkiksi tämän vuoden R&A:n LGBTQ-elokuvat eivät anna hyvää kuvaa niiden laadusta - määrästä kylläkin. Keskinkertaisuus jyllää ja tarinat ovat opettajamaisia lässytyksiä, joita netin suoratoistopalvelut ovat jo harmillisesti täynnä, sillä ne myyvät hyvin - mauton keskinkertaisuus myy aina yhtä hyvin kuin petos, mitä se onkin - maailman parasta bisnestä. Ja tässä tapauksessa ne ovat samoja asioita.

Mutta on niissä jotain hyvääkin. Ja sitten se toinen puoli, miksi LGBTQ-elokuvia katsotaan: henkilökohtainen. Ovat minun kansaani ajattelen nähdessäni, vaikka hieman paskemmankin LGBTQ-leffan ja tunnen sydämessäni sekä tietynlaista ylpeyttä että myös riemua siitä, että näen omasta ERILAISESTA kansastani kertovia ERILAISIA tarinoita. Eikä Swan Song ole yhtään paskempi ainakaan Katri Tenholan mielestä, kun hän R&A:n käsiohjelmassa kuvaa elokuvan sosiologisen huipennuksen: "Ennenkin gay-teemoja elokuvissaan käsitellyt Todd Stephens kuvaa tyylikkäästi gay-kulttuurin muutosta kuluneiden vuosikymmenten aikana. Sydän hypähtää viimeistään, kun Kier ilmaantuu tanssilattialle kristallein koristeltu kynttelikkö päässään. Kohtauksen koominen glamour kiteyttää paljon stereotyyppisestä homokulttuurista, joka jossain mielessä edustaa mennyttä aikaa. Samalla se saa toivomaan asusteisiin paljon nykyistä enemmän kristalleja."

Ymmärrän kyllä, että tekstien pitää olla nasevia ja kivoja, mutta tässä oli jotain sellaista, mikä ei kuulunut joukkoon. Jo alussa viittasin siihen, että homo ei olisi tätä leffaa valinnut festareille, homopaapojanaiset, ne iänikuiset homofagit kylläkin, koska he kaipaavat Tenholan tavoin värikkyyttä mustavalkoisuuden keskelle. YÖK! - sanoo moni homo. Ja elokuva oli täynnä halpoja kopioita ja kliseitä, joiden kiusallisuus korostui pääosanesittäjän diivailun mauttomuudessa ja ilmiselvissä plagioiduissa kuvissa - Tenholan kuvaama kynttelikkökohtaus kun oli melkein suoraan pöllitty Fellinin Casanovasta, tai ikonisesta pienen budjetin indiegay-leffa Priscilla - aavikon kuningatar-tai...(esimerkkejä piisaisi kylliksi asti...). Mutta se olikin siksi elokuvan paras kohtaus yrittäessään olla rehellisesti jotain muuta kuin mitä oli olevinaan.