Rakkautta&Anarkiaa-elokuvia: Swan Song
Teksti Harald Olausen
Tämän vuoden 2021 R&A:n LGBTQ-elokuvissa on näkynyt kaksi valitettavaa piirrettä. Ensiksikin valitut LGBTQ-elokuvat ovat olleet surkeita ja kiinnostamattomia, toiseksi syyllinenkin löytyy festivaalien uudesta tavasta valita ohjelmistoonsa vain (homo)poliittisesti korrekteja ja ketään loukkaamattomia naisten valitsemia hyvän tahdon ja mielen homoelokuvia, joita kukaan homo ei olisi myötähäpeässään kehdannut näyttää julkisesti tyhjänpäiväisenä satuiluna heteroille. Tässä on yksi syy, miksi tänä vuonna kieltäydyin tekemästä LGBTQ-leffoista julkista arviota mihinkään mediaan. En halua enää itsekään katsoa yhtään tympeää kaupallistettua comingout-sillisalaattia tai homopedofiilivoyerismilla täytettyjä homotympeyksiä. Homoleffa voi olla homoleffa paljastamatta sitä olevansa tai kuvaamatta itse asiaa perinteisestä näkökulmasta nippuna irrallisia ja siirappisia tunteita ja intohimoja homoelokuvien vakiintuneen käytännön mukaan. Havainnollistaminen: olisimme perin myrtyneitä, jos katsoisimme 1960-luvun Los Angelesista kertovaa elokuvaa, jossa esittäjät olisivat kuin mykkäelokuvan kultakaudelta repäistyjä, tai jos Pedro Almodovar käyttäisi elokuvissaan hahmojen kohdalla samoja sommitelmia kuin Quentin Tarantino. Tai elokuvan eräs suurista - Tarkovski samaa symboliikkaa kuin Bergman.
Kaikki valta on aina anarkiaa, jossa valta nujertaa historian ja luonnon seksuaalisuuden keinoin. Nyt se valta on siirtymässä uusiin käsiin ja siksi kaikki tämä hämmennys, sensurointi ja poliittinen korrektius on muodissa - siihen kuuluu myös homouden riisuminen sen arthurimbaudmaisesta vallankumouksellisuudesta ja katu-uskottavasta lyyrisyydestään. Juuri siksi homoudestakin on tullut markkinavoimat päättää - homotkin olivat kuluttajia - ajattelutavan mukaisesti 2000-luvulla poliittisesti korrekti osa yhteiskunnallisesti hyväksyttyä kulutus- ja kuritusjärjestelmää, mikä ei enää kyseenalaista valtaa anarkistisessa ja aggressiivisessa vuoden 1968 Stonewallin hengessä saadakseen omalle olemiselleen hyväksynnän, vaan kiltisti alistuu ja nöyrtyy vallitsevien typeryyksien sekä itsestäänselvyyksien edessä. Homoelokuvat kulkevat käsi kädessä muun homomaailman muutosten kanssa. Monien epäilijöiden mielestä olisikin jo korkea aika uudistaa homoelokuva, tuoda ruudulle jotain uutta villiä ja ennenäkemätöntä.
Tästä samasta on kysymys myös Swan Songissa (Yhdysvallat 2021 Todd Stephens) - ilmeisesti sillä on suomalainen Timo-poikaystävä, jolle elokuva lopputekstien mukaan on omistettu. Elokuva oli vaivaannuttavalla tavalla tekopirteä- ja hauska. Siinä sen suurin synti. Ilman pääosanesittäjä Udo Kierin hurmaavaa antautumista muuten kovin heppoisessa juonikyhäelmässä itse elokuva olisi ollut katsomiskokemuksena kuin lässähtänyt pannukakku Ruotsin kruununprinsessa Viktorian Öölannin residenssin jokakesäisillä syntymäpäiväjuhlilla Arja Saijonmaan rääkiessä muumisvenskallaan korvanjuuressa yhtä riivinrautamaisesti, kuin miten hän aikoinaan raiskasi maailmalla Mikis Theodorakiksen hienoa musiikkia.
Swan Song on esimerkki tästä uudesta väkinäisyydestä
ja linjattomuudesta LGBTQ-elokuvien tehtailun osalta R&A:lla; että kehtaavatkin kastroida
homouden näin baanalilla tavalla, ja jatkaa sateenkaaritätien lässytystä
demokraattisesta me-yhteisöstä, missä kaikilla on niin mukavaa, kun yhdessä
ensin hyväksymme homouden suitset, esittämällä täysin munattomia homofilmejä. Miksi näin? Siksi, että suvaitsevaisuuden
nimissä miehistä katsetta ollaan sensuroimassa yhteiskunnassa näkymättömiin samalla tavalla, kun Päivi Räsästä kielletään levittämästä raamatun homo-, nais- ja muukalaisvihamielistä perussanomaa, mitä kirja on pullollaan eiväthän amerikkalaiset konservatiivit siihen muuten uskoisi ja sen pahassa hengessä uskaltaisi sillä rikoksiansa oikeuttaa.
Ymmärrän kyllä, että tekstien pitää olla nasevia ja kivoja, mutta tässä oli jotain sellaista, mikä ei kuulunut joukkoon. Jo alussa viittasin siihen, että homo ei olisi tätä leffaa valinnut festareille, homopaapojanaiset, ne iänikuiset homofagit kylläkin, koska he kaipaavat Tenholan tavoin värikkyyttä mustavalkoisuuden keskelle. YÖK! - sanoo moni homo. Ja elokuva oli täynnä halpoja kopioita ja kliseitä, joiden kiusallisuus korostui pääosanesittäjän diivailun mauttomuudessa ja ilmiselvissä plagioiduissa kuvissa - Tenholan kuvaama kynttelikkökohtaus kun oli melkein suoraan pöllitty Fellinin Casanovasta, tai ikonisesta pienen budjetin indiegay-leffa Priscilla - aavikon kuningatar-tai...(esimerkkejä piisaisi kylliksi asti...). Mutta se olikin siksi elokuvan paras kohtaus yrittäessään olla rehellisesti jotain muuta kuin mitä oli olevinaan.