Rakkautta&Anarkiaa-elokuvia: The Night of The Kings

Teksti Harald Olausen

The Night of The Kings on elokuva tarinan lumouksesta ja kertomisen ilosta ja kyvystä pienen pakonkin, kuten ase ohimolla-tyyliin kun on vaikeaa ja mikään ei auta. Tyylilajina on sekoittaa dokumentinomaisuutta fantasiaan ja draamaan. Elokuvan tapa nähdä ja näyttää asioita on epätyypillinen. Vai onko? Ei! Filmihullun päätoimittaja ja kirjailija Lauri Timonen kirjoittaa uusimmassa kirjassaan Frederico Fellini - uneksijan sirkus (ROSEBUD 2021) siitä, miten Fellini tunnusti keksivänsä muistoja: "Myyttien luhistuminen on ehkä pelkkää karnevaalihumua, mutta siinä tuntee uuden puhtaan energian väreilyn."

Timonen kirjoittaa Fellinin valheiden olleen jopa rehellisimpiä kuin muiden ihmisten totuuksien. Koska Fellinin kyseessä on lkumoava luonnonlapsi ja kiistamaton lahjakkuus, hän ei halua toimia valmiiden mallien mukaan tai edetä ennakoitavasti johonkin tiettyyn päämäärään. kaiken keksiminen ja kokeileminen omasta päästtään ja yhtä malttamattomasti on nroljen omaehtoisuuden kaava; itse asiassa Fellini tekee saman länsimaiselle elokuvalle puhdistaessaan siitä perinteen velvoittamat idioottimaiset loogisuudet huitsinnevadaan, kuin mitä uusi afrikkalainen elokuvakin sen tyylipuhtaassa edustajassaan The Night of Kongissä.

Mistä tässä "rehellisessä valhtelemisessa" on muusta kysymys kuin luovuuden ikiakaisesta kaavasta mutoja ja määrittelyjä vastaan? . Felklini perustli asiaa näin: "Kun puhun jonkun toisen kanssa, jätän jälkiä, koska JOKAINEN PUHUTTU SANA JÄÄ JÄLJELLE JA SAATTAA ILMESTYÄ UUDELLEEN, JOKA LAINAUSMERKEISSÄ TAI ILMAN". Asian teke vaikeaksi se, että tsämällisiä ilmaisuja karttaen AFRIKASSA KAIKKI ON JA EI OLE. SANAT LEIJUVAT PILVISSÄ JA TARKOITUS VOI OLLA YHTÄ HYVIN EILINEN KUIN TÄTÄ PÄIVÄÄ.  Vapaus kertoa, mitä halaa ja miten on aina heitä yhteen sitova projekti vuosisadasta toiseen.

Timonen kirjoittaa Fellinilläkin sekä ajatuksen että kameran valtelevan vapaana hahmosta toiseen, kuin valtavaa kanvaasia yhdistelevä sivellin samalla, kun taulun edessä koettavat elämykset, oivallukset ja epifanit perustuvat ensisijaisesti aisteille: "Yksikään kertomaperinteen laji - kirjallisuus, elokuva, teatteri, maalaus, ooppera, kuvanveisto, tanssi - ei vastaa täsmällisesti Fellinin totunnaisista karsinoista ja kategorioista irtautunutta ilmaisua." Felliniä kretaamme tässä hieman siksi, että "fellinismi" kulki samnalaisia omia polkujaan kuin tänään uusi afrikkalainen elokuva piittaamatta selkistä säännöistä ja yhdenmilaisesta tavasta olla ja kertoa. Timonen kirjoittaa Fellinin sanoneen elokuvan olevan tehty kuvista, ei sanoista Fellinin omin sanoin: "Sekavuudesta syyttäminen on tyypillistä taantumuksellisten ja ahdasmielisten hapatusta. Kaiken pitäisi olla selkeää ja tiukasti järjellä tulkittavaa; sellaista, joka ei jätä epäilykselle sijaa. Vain elämän sekamelskaa kuvaamalla pelastuu ahdasmielisten yrityksiltä muumioida elokuva".

Ehkä tästä samasta kuvasta; vapauden huumana, energiana sekä mielikuvituksen sallimista leikeistä on kysymys myös tässä elokuvassa, ja siksi se viehättää suuresti katsojaansa. Puhdas ja alkuvoimainen energia oikein pursuaa elokuvasta. Elokuvan ote on rento ja lämmin sortumatta silti mihinkään banaaliin latteuteen tai helppoihin nakkeihin. Elokuvassa ei ole halpoja temppuja eikä katsojaa yritetä miellyttää. Eikä elokuvassa ole varsinaista keskushenkilöä, hänen tarinaansa ja rasittavia (Krista Kosonen-tyyppisiä itseään täynnä olevia tähtinäyttelijöitä kehumassa itseään...) tähtiä. Mutta mikä tässä elokuvassa parasta; näyttelijät eivät näyttele, vaan ovat ja sen on ihan eri asia kuin näytteleminen.

Tästä samasta on myös kysymys Platonin Ion-dialogissa, missä puhutaan siirtymisestä itsensä ulkopuolelle ja olemisesta vailla järkeä näyttelijän esiintyessä yleisölle. Kyse on siitä hienon hienosta rajasta, jolloin ihminen on joko sitä, mitä on, tai ei ole kun yrittää olla sitä olematta sitä. Fellini osasi tehdä sen yhtä hurmaavasti kuin mitä The Night of Kings-elokuvakin. Se kuuluu oikeamielisen- ja oppisen valehtelijan repertuaariin, sanottaisiin oppineessa lännessä. Idässä se on kaikkien huulilla kulkeva sadun voima ja tenho. The Night of Kingsin idea on sama kuin platonilaiset dialogit eräänlaisina filosofisina draamoina; Ne tekevät ajatuksistaan (ja olemisestaan) synteesejä asenteista ja visioista, ja voisivat luonteeltaan olla joko oopperoita tai sinfonioita vakavassa moniäänisessä mahtavuudessaan - ne ovat myös sidoksissa kaikkeen - ollen samalla peli, jota pelataan ja jossa pelataan päivin öisin.  

Juoni on mutta itse tarina on monella muulla tavalla kuin elokuvana ymmärrettävissä. Se jatkaa afrikkalaisen tarinankertomisen poliittista perinnettä päivitettynä Kaundan, Lumumban, Mugaben ja Bokassan sekä Aminin ajoista näihin päiviin. Kun Timonen kirjoitti Fellinin vierastaneen määritelmiä ja muuttuneen Kafkan tapaan laatusanaksi "fellinimäinen", voi ihan yhtä hyvin väittää Night of Kingsin pakenevan kaikkia muotoja ja määrityksiä muuttuen elokuvasta itse todellisuudeksi eikä päinvastoin, kuten länsimaissa on tapana. Fellinin ja Night of Kingsin  sadunomaisessa taiassa on sii paljon yhteistä ja jotain samaa sekä yleisöä koukuttavaa. Felllini sanoi, ettei hänen elokuvansa alkanut mistään. Ne ovat tarinoita. The Night og Kings taas ei lopu koskaan. Sen tarkoitus onkin jatkua sisällämme. Siitä sen unenomaisuus ja tarina tarinassa kuningatar joukkoineen. Se saattaa hieman hämmentää. "Kaiken" ei pidä olla linjassa ja selkeää - vaikka niin onkin; itse elokuva kertoo tarinoita eräästä vankilasta ja eräistä vangeista, ja tämän" kaiken" hyvin selkeästi kuin uutisfilmissä väliin mainoksia (vankien esityksiä) sinne tänne heitellen, ja väiin taas uutispätkiä Norsunluurannikon viimeisestä vallankaappauksesta, johon kertojan murhattu ystäväkin on sekaantunut - "kaikki" vaikuttaa siis kaikkeen ja "kaikelle" on selityksensä ja vastineensa reaalimaailmassa.

Kertoja pistää meidät katsomaan palapeliä nimeltään afrikkalainen valtataistelu, minkä kuvaajan uusi afrikkalainen elokuva on kahleista vapaata tarinan ja kuvan juhlaa. Ja kuin Sofokleen tragedioissa kuoro laulaa ja tanssii muuttuen välillä yhdeksi ja samaksi ihmiseksi, luonnoksi, väliin lapseksi, joka on prinssi ja äidiksi, joka on kuningatar; kaikki Afrikan lapset ovat prinssejä ja äidit kuningattaria. Tarinat saavat siivet. Antiikin näytelmissä esittäjillä oli naamiot. Elokuvan juoni on liikkuva ja kutoo yhteen kankaaseen monekirjavia ääniä. On vaikea sanoa, mihin esteettisen kategoriaan elokuvan tapa nähdä asioita ja näyttää niitä itsesään kuuluu. Aristoteleen mukaan juonet voitiin jakaa yksinkertaisiin ja monimutkaisiin, sillä toiminnatkin, joita juonet jäljittelevät, olivat sellaisia. Yksinkertaisella toiminnalla hän tarkoitti jatkuvaa ja yhtenäistä, jonka tapahduttua seuraa muutos ilman käännettä tai tunnistamista. Monimutkaisella hän tarkoitti sellaista, josta johtuva muutos tapahtuu tunnistamisen tai käänteen tai molempien kautta; näiden on synnyttävä itse juonen kokoonpanosta niin, että ne seuraavat edeltävistä tapahtumista. Ero on suuri, jos asiat tapahtuvat toistensa vuoksi tai jos ne tapahtuvat van toistensa jälkeen, kuten tässäkin elokuvassa - siitä siis tämä "postfellinimäisyys".

Tässä elokuvassa naamio on häpeä. Tuntuu kuin istuisimme katsojat jossain Norsunluurannikolla meren ääressä odottamassa Moby Dickin hyppäävän ihmeloikan edessämme muuttuen joka hetki uudelleen ja yhä uudelleen siksi, minä haluaisimme sen nähdä. Värikäs ja hyvin kerrottu satu ottaa katsojansa vangikseen. Jokaisella on tarina ja jokainen osaa kertoa sen yhtä hyvin vaikka pystymetsästä noukittuna kuten elokuvan päähenkilö, sillä hän on itse tarina, joka pitää kuulla. Ja niin on tarkoituskin. Tarinan puolivälissä elokuva heittää taisteluhansikkaan päin länsimaista aristoteelista elokuvakerrontaa; kaiken ei tarvitse päättyä - eikä voikaan se elää niin lujasti siinä ilmassa, jota ihmiset hengittävät täysillä palkein sisäänsä muuttuen itse kertomikseen tarinoiksi, tarinassa on alku ja loppu, mutta ei keskiosaa tarinan muuttuessa tiestä ensin omaan itseensä lopulta vapaana taivaalla lentäväksi linnuksi.

Tässä kohdin The NIGHT of THE KINGS on antiaristoteelinen, mutta muuttuu taas aristoteeliseksi traagisuuden kuvaamisessaan ymmärtämällä, että sen tulee jäljitellä pelkoa herättäviä ja säälittäviä asioita, sillä tällainen on ominaista tämäntyyppiselle jäljittelylle. Ja sen ei tule esittää hyvien miesten kohtalon vaihtuvan menestyksestä onnettomuuteen (kuten ei elokuva tee onnekseen; vankilassa kaikki ovat syyllisiä - ei muuta) , sillä se ei olisi Aristoteleen mukaan  pelottavaa eikä säälittävää , vaan vastenmielistä, ei myöskään kehnojen miesten joutuvan onnettomuudesta menestykseen, sillä tämä olisi hänestä "kaikkein epätraagisinta", koska siihen ei sisälly mitään, mitä tragedioissa pitäisi olla: "Eivät myöskään erityisen huonot saa joutua menestyksestä onnettomuuteen, sillä tällainen juoni on tosin sopusoinnussa inhimillisyyden vaatimuksen kanssa, mutta se ei herätä sääliä eikä pelkoa, sillä sääliä tunnetaan sellaista kohtaan, joka ansaitsematta joutuu onnettomuuteen ja pelkoa sellaisen suhteen, joka on samanlainen kuin me itse olemme. Sääli kohdistuu siihen, joka ei ansaitse, ja pelko liittyy siihen, joka on samanlainen, joten tapahtunut ei herätä sääliä eikä pelkoa."

Timonen kirjoittaa Fellini-kirjassaan, että Orson Wellesin junasitaatin - "Elokuva on suurin ja hienoin leikkijuna, jonka kukaan poika voi saada" - tapaan Fellinikin koki ammatillisen välineensä "Ihmeellisenä leluna", ja vertasi itseään junaan ja asemia elokuviinsa: "Juuri raiteiden ääreltä  koko taidemuoto sai Lumiere-veljesten toimesta virallisesti alkunsa. Maisemissa odottavat ideat ovat kypsiä leikkivän lapsen poimittaviksi eikä taustalla resonoi mitään johdonmukaista suunnitelmaa tai strategiaa, enintään pieni felliniläinen dogma: Elokuvan täytyy olla vapaa. Meidän täytyy vapauttaa elokuva todellisuuden orjuudesta, fyysisestä todellisuudesta".

Parhaiten sen teki omana aikanaan Fellini. Samoin tekee nyt nähty The NIGHTS of KINGS, missä "kaikki" on yhtä jo yhdessä koettuna ja nähtynä, ja silti ne  "kaikki" kulkevat myös omia villejä polkujaan. Itse asiassa tämä "kaikki" tehdään herkistyneen rauhallisesti yhdessä - ja näytetään myös yhteisön kärsimys jatkuvina ja turhina verisinä vallankaappauksina, missä muutamassa vuodessa nuoret hurjapäät muuttuvat teurastajiksi (ja ajan myötä plösöiksi sosiaalidemokraateiksi), jotka ensin juhlivat aseilla voittoaan ja sitten puhuvat, ja taas puhuvat ja puhuvat, eikä kukaan enää jaksa tai halua uskoa ja kuunnella muuta kuin pakosta. Mutta he vain puhuvat, luullen ihmisten uskovan asioiden muuttuvan paljolla ja turhaksi osoittaneella valheellisella puheella, vaikka mitään todellisuudessa, mikä koko ajan muuttuu ja imee itseensä suurta tarinaa, ei tapahdu. Tätä "kaikkea" tarinaa on tämän elokuvan pikkupojan leikkijuna tulvillaan.