Ratkaiseeko Pirkko Mannolan jalanojennus presidentinvaalit?

Teksti Harald Olausen

Väitetään Ahtisaaren ja Rehnin välisen tiukan taiston aikoinaan 90-luvun alussa presidentinvaaleissa ratkenneen Tuttu juttu-shown lopulla karjalanpiirakkakilpailun jäljiltä, mitä itse en usko. Ratkaiseva tekijä oli kansanomaisuus ja suomenkieli. Se oli vain ohjelmantekijöiden oman hännän nostamista ja viihteen korostamista vaalien ratkeamisessa televisiossa, mikä tänään on totta. 

Myötäsyntyisen epäluuloisuuden ajamana meidän pitäisi pohtii viihteen roolia ja ennen kaikkea sitä, miten se pakottaa meidät kysymään, minkälaisessa maailmassa ja yhteiskunnassa haluamme elää. Aivan erityisesti olisi syytä kysyä, millaiseksi ymmärrämme sen television kautta välittyvän todellisuuden, mikäli haluamme elää viihteen kyllästämässä yhteiskunnassa?

Viihde on aina ollut osa ihmisen elämää ja politiikkaa. Silti televisioviihde selaisena kuin mitä Elämäni biisi on, ei ole erityisen innostavaa katseltavaa eikä kuunneltavaa monesta syystä. Ensinnäkin ohjelmassa esitetyt musiikkikappaleet ovat usein sitämättömiä rallatuksia ja niiden esittäjät paremmin karaokeisänniksi sopivia kuin laulajiksi.

Televisiota ei pitäisi tuijottaa, eikä varsinkaan sen huonoimpiin ohjelmiin kuuluvaa tekopirteää ja keskinkertaista musiikkimakua osoittavaa Elämäni biisit ohjelmaa, josta on tullut nokkavan ja kolhon juontajansa Katja Ståhlin vetämänä sekä jonkinlainen kansan inhokki että samalla suosikki. Katsoin kuitenkin POIKKEUKSELLISESTI kohutun presidenttiehdokkaiden jakson.

Itse vieraat ja heidän musiikkimakunsa eivät yllättäneet. Tiesin toki, millaista oli odotettavissa. Mukana olivat presidentinvaalien neljä kärkiehdokasta Haavisto, Stubb, Aaltola ja Halla-Aho. Kiinnostavaa ei ollut se, mitä he puhuivat tai mitkä kappaleet he olivat valinneet elämänsä tärkeimmiksi biiseiksi, vaan mitä heikkouksia heidän olemuksensa suorassa lähetyksessä paljastaisi. 

Lähtökohta-asetelma oli ennestään jo aika selvä: jokainen puhuu sitä, mikä ei ole totta vaan tarkoin harkittua faktaa. Se tarkoittaa sitä, että se voi olla totta sillä hetkellä, ja ehdokas voi siihen jopa itsekin uskoa, mutta sen totuusarvoa laskee se, että se on tarkoin yhdessä kampanjatiimin nokkelien kanssa harkittua vaikuttamista ja siksi ennalta-arvottavaa ja tylsää.

Itse en olisi osannut arvata kenen mikäkin esitetty kappale oli. Mutta häemmennyin siitä, miten mielikuvituksettomia valinnat olivat hieman samalla tavalla, ihan kuin Albert Camus olisi kysynyt itseltään, mikä oli se arvaamaton tunne, joka riistää sielulta sen elämälle välttämättömän unen? Tarkoitan tällä sitä, miksi meidän pitäisi antaa moisten kotkotusten häiritä elämäämme.

Ehkä siksi, että meihin haluttiin vaikuttaa kyökin kautta hieman samalla tavalla, kuin Yhdysvaltojen presidentti Woodrow Wilsonin hallituskaudella 1916, kun rauhaan sitoutuneet amerikkalaiset onnistuttiin lietsomaan puolessa vuodessa Greelin ryhmäksi kutsutun propagandakoneiston ansiosta hysteeriseksi, sotaa lietsovaksi joukoksi. Katsojia oli 1,5 miljoonaa.

Ohjelmaa tuijotettiin siis samaan tyyliin kuin Linnan juhlia. Yhtä hartaasti ja yhtä arvostelevin silmin. Oli siis tärkeää miltä ehdokkaat näyttivät ja vaikuttivat yhdessä "muka rentoina" vapaa-ajalla poissa toistensa niskoista poliittislta kilpakentiltä. Tämän jälkeenhän on itse presidentinvaaliin aikaa vain kaksi kuukautta. Yksi yllätys ohjelmassa oli: kansansuoksikki Pekka Haavisto!

Moni hieraisi Elämäni biisi-ohjelmaa katsoessaan Pekka Haaviston jäädessä kuin seinäkukkanen Alexander Stubbin varjoon karismaattisuudessaan ja mielikuvien herättäjänä. Stubb on ylivoimainen yleisönsä mielistelijä, joka sai kehuillaan lehmänkin lentämään. Koskettava tarina Neljästä naisesta sai miettimään, ratkaiseeko Pirkko Mannolan jalanojennus presidentinvaalit?

Ja vaikka julkisuus on aina kuviteltua, julkisuuden määrittely riippuu paljolti siitä, mihin kiinnitämme huomiomme ja mitkä miellämme julkisuuden instituutioiksi. Meille annetaan valmiina luulo, että valitsemme itse esittämällä kulloinkin esillä olevista vaihtoehdoista oman mielipiteemme, mikä on porvarillisen tyhjän julkisuuden erityispiirre, vailla  itsevarsinaista valtaa valita.

Miten käy presidentinvaaleissa? Meneekö kansa ansaan, riippuu siitä, miten näitä aika tylsiäkin puujalkavitsejä jaksaa kuunnella. Stubb  on siinäkin omaa luokkaansa oleva mestari. Hän uskoo voittavansa niiden avulla. Stubbia kuunnellessa tulee mieleen, jaksaako häntä enää muutaman kerran jälkeen uudelleen ja uudelleen, ja vieläpä kuusi vuotta putkeen. En oikein jaksa uskoa!