Rautarouvan neljä ikävää ongelmaa

Teksti Harald Olausen

Kyllä Ison-Britannian ensimmäisestä naispääministeristä kertovaa elokuvaa Rautarouva (2011) mieluummin katselee, kuin salakavalaksi tiedetyn turkulaisen kokoomusjohtaja Petteri Orpon namankiristelyä leikkausuunnitelmiensa aattona, mutta siinä se helpotus sitten onkin. Mutta mikä ikävintä: molemmat ovat julkeina ja muista piittaamattomina oikeistolaisina yhtä epämiellyttäviä, mutta elokuva on elävää Orpoa vielä lisäksi vastenmielinen kolmesta painavasta syystä.

Ensinnäkin se on selvästikin suurta yleisöä kosiskelevana tasapaksuna liian kunniallisesti sekä liian kunnioittavasti kuvattavaa kohdettaan kohteleva, jolloin lopputuloksena saadaan hieman samaa pitkäveteista mielistelymössöä kuin aikoinaan Åke Lindtmanin ruotsinkielisten Tuntemattomaksi sotilaaksi tarkoitetussa Främsta linjenissäkin (2004). Rautarouva luo oman todellisuutensa miesten väliseen maailmaan, josta naisen läsnälo on aikaisemmin loistanut poissaolollaan ja ollut karkoitettu.

Toiseksi suuren yleisön kassamagneetiksi suunnitellun elokuvan huomion varastaa pääosanesittäjä Meryl Streep, joka huolimatta siitä, että on usein tarkan osaava tunteiden tulkki sekä teknisesti laskelmoivan osuva näyttelijä, varastaa roolin kuin rooliin narsistisen huippunäyttelijän tavoin muilta kaiken huomion itseensä vieden, ihan kuten monissa muissakin aikaisemmissa menestyselokuvissaan on menstyksellisesti tehnyt.

Elokuva yrittää luoda psykologista henkilökuvaa Thatcherista hänen viimeisinä vuosinaan, jolloin avimoies Denis kuolee ja Rautarouva elää enemmän muistoistaan menneestä, kuin nykyhetkessä jutellen ainoan ystävänsä Denisin kanssa kahdestaan muistojen, niin sekavien, kipeiden kuin rakakidenkin ristiaallokossa. Ratkaisu ei ole ihan onnistunut. Kuva Rautarouvasta on pömpöösi, peräti jopa liian mahtipontinen. Jokin tuntuu olevan vialla, kun hänen suuhunsa yritetään ympätä kylmäpäistä luonnettaan ja sisäistä onttouttaan kuvaavia repliikkejä menneiltä taisteluvuosiltaan.

Väsyneenä, harhaisena ja itsepäisenä vanhana mummonakin hänet näytetään viimeiseen saakka esittämässä itse keksimäänsä Rautarouvaa, joka tekee mitä tahtoo, missä vain ja toimii hetkessä, joka on myös sekä monikerroksellinen että liikkuva haave-unimaailma, ja aikakäsitys on eteenpäin ja väliin taaksepäin sekä yhtä utuisesti että kummllisesti liikkuva kuin unissakin. Elokuvassa sivutaan Rautarouvaan vaikuttaneita traumoja, sotaa, keskiluokkaisen niukkaa ja moraalisesti tiukkaa esikaupungilaiselämää ja vaarallista pelon uhkaa maailmassa, missä kaikki on yhden laukauksen päässä, mutta ei riittävän syvältä ollakseen harkitusti tehty ja vaikuttava henkilökuva.

Kolmanneksi Rautarouvan inhimillistäminen ja brutaalin yksipuolisen köyhien ja työläisten oikeuksien polkeminen Milton Freedmanin kylmien monetarististen talousoppien pohjalta ja toiminen pahan kolmion (Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganin ja katolisen paavin Johannes Paavali II:sen) aktiivisena edistäjänä, saaden vain paljon paha aikaan inhoamiensa syntymäköyhien ja surkeitten surkeuden lisääjänä, olisi ansainnut kriittisempää ja analyyttisempää tulkintaa ilmeisemmän kusipäisestä poliittisesta narsistista, kuin mitä elokuva nyt heppoisesti tarjoilee.

Tämä siksi, että Rautarouvasta huokuu läpi kaikilla soluillaan "minä ja ystäväni ensin"-ajattelu sekä tarkoin harkittu kusetus avustajien luomalla Rautarouva-imagolla, jolla puristettiin epävarmoilta ja yhteiskuntarauhan järkkymisestä säikähtäneiltä äänestäjiltä (mummeleilta) kaikki ne voitot, mitkä Rautarouva vei silloisten työväenpuolueen johtajien nenän edestä, toteuttaakseen Briteissä ja maailmalla köyhiä kurjistavaa politiikkaa, ihan samalla reseptillä kuin konservatiivit aina ja kaikkialla tekevät laskemalla rikkaiden verotusta, ja sitten supistamalla julkiset palvelut minimiin hätää kärsivien ja oneettomien määrän ja avuntarpeen vain lisääntyessä.

On elokuvassa politiikkaakin esillä ja hyvin onkin, kun Rautarouva mm. istuu alahuoneessa kuulemassa silloisen työväenpuolueen puheenjohtajan ja edellisen, vaalit hävineen labourpääministerin, James Gallaghanin (pääministeri 1976-1979) madonlukuja hänelle keskellä maan syvintä talouslamaa vapaan markkinatalouden rikkaita rikastavasta ja köyhiä köyhdyttävästä puolesta.

Mielensoittajat ympäröimässä Rautarouvan virka-autoa Westminsterin ulkopuolella osoittivat ansaittua vihaansa naiselle, joka ei välittänyt köyhistä eikä pitänyt julkista sektoria arvossa sillä seurauksella, että maahan syntyi kymmenien miljoonien uusi toivottomien luokka vanhan köyhälistön lisäksi: Rautarouvan kuristavan talouspolitiikan takia syntyneet väliinputoajat.

Rautarouvan äärikonservatiivinen talouspolitiikka oli jo silloin ajanut maan ennennäkemättömään ahdinkoon. Ihmisillä ei ollut varaa maksaa asuntolainojaan ja he menettivät asuntojaan. Teollisuus oli polvillaan. Miljoonia oli vailla toivoa työttöminä. Kulutuskysyntä oli pohjalukemissa. Politiikka suosi vain rikkaita omistajia, pankkjea sekä suuryrityksiä. Silti Rautarouva uskoi asiaansa ja vääriin ennusteisiin: "Jos emme leikkaa, olemme konkurssissa. Tarjoamme kyllä kovaa läkettä, mutta ilman sitä potilas kuolee. Pitäisikö lääke jättää tarjoamatta?" Yllätys ei ole varmastikaan suuria Suomessa, sillä ihan samoja sanoja ja mielikuvia käyttää tänään Petteri Orpo väittämällä Suomen olevan konkurssissa ja ylivelkaantunut, mitä se ei ole. On vain onnistuneessa vaalipropagandassa ja köyhien peloittelussa.

Leikkaajille elokuva sisältää hauskan muistuksen. Rautarouva aiheutti itse sotansa leikkaamalla liikaa. Hän liekkasi surutta kaikkia kuluja, myös armeijan, niin minimiin, että Argentiina päätti vallata pitkään himoitsemansa Falklandinsaaret, koska niillä ei ollut kunnollista puolustusta turvanaan eikä briteillä ollut varaa pitää saarella tehokasta armeijaa. Yleensähän oikeisto valtaan päästyään leikkaa ensin rajusti sosiaaliturvasta sekä terveysmenoista ja korottaa puolustus- ja turvallisuusmenoja. Rautarouvalle nekin olivat liikaa. Näin typerää ja yksisilmäistä leikkauspolitiikkaa ei ole kukaan oikeistolainen enää Rautarouvan jälkeen uskaltanut samassa mittakaaavssa toteuttaa. Sen verran epäsuosituksi tulleesta Mrs. T:sta maailman oikeisto otti opiksi.

Oma arvonsa elokuvassa on Rautarouvalle epälojaalien ja petturimaisten miesavustajien irvaamisessa, kun kohta missä Rautarouva tajuaa lähellään pantterin tavoin hetkeään odottavan ja vaanivan Michael Hesselteinin, nykyjään 90-vuotiaan ylähuoneen jäsenen nimellä paroni Heseltine, of Thenford in the County of Northamptonshire, vaaralliseksi viholliseksi, joka tulee petturina katkaisemaan Rautarouvan kuningatartien heti kun se on mahdollista. Samoin kuvaukset Rautarouvan ilmiselvän huonosta itsetunnosta (ehkä jopa syyllisyydestä omaan mitättömyytensä vaatimattomien kasvuolosuhteiden takia?), ja prinsessanherkästä herkkähipiäisyydestä olivat trakkaan maaleihinsa osuvia.

Rautarouva ajoi maansa sekä köyhyyden että sisällissodan partaalle yrityksessään kitkeä sosialismin siemenetkin lopullisesti teollisuuden kotimaasta pidetystä Isosta-Britanniasta rajuin ja väkivaltaisin ottein poliisin sekä armeijan tuella. Irvokas taistelu suur-Lontoon labourenemmistöistä kaupunginvaltuustoa, ja työväenpuolueen vasenta siipeä edustaneita punaisia Tony Benniä sekä Ken Livinsgtonea vastaan ei ollut yhtä dramaattista, kuin hiilikaivoslakot ja kaivosten lopettaminen sekä lopulta hiilikaivostyöläisten ammattiliiton puheenjohtajan julkinen lyöminen. Toisenlaisiakin mielpiteitä asiasta on. Esimerkiksi ositteessa Libera-ajatuspajan sivuilla matti Hukarin kirjoitus: https://www.libera.fi/2017/10/10/margaret-thatcher-hiililakkojen-pelastajana/

"Thatcherin vaalivoitto oli osoitus kansan kyllästymisestä elämään työväenpuolueen sosialismin uuvuttamana ja ammattiliittojen vallankäytön otteessa. Thatcher oli jo 1960-luvun lopulla varjohallituksen energiaministerinä toimiessaan tehnyt analyysin, jonka mukaan kivihiilen käyttöä tulee vähentää, koska sitä hallitsee monopolimainen klusteri ilman kilpailua. Hiilikaivostyöläiset olivat ylipalkattuja ja lakkoherkkiä, sekä pitivät maata panttivankinaan lakkouhkauksillaan. Lisäksi kivihiilen käyttö pilasi ilmanlaatua. Helmikuussa 1981 Thatcher yritti vähentää hiilikaivosten määrää, mutta joutui antautumaan kaivostyöläisten liitolle NUM:ille (National Union of Mineworkers), sillä varmuusvarastossa oli tuolloin kivihiiltä vain 6 viikon tarve. Palkankorotusten seurauksena kaivosteollisuudelle jouduttiin maksamaan 1,3 miljardin punnan tukiaiset veronmaksajien kukkarosta vuonna 1983. Marraskuussa 1981 70 % NUM:in jäsenistä äänesti uudeksi puheenjohtajakseen laitavasemmistolaisen Arthur Scargillin, jonka kausi alkoi huhtikuussa 1982."

Rautarouvan imago alkoi horjua omien joukossa, koska häntä alettiin pitää liian kovana ja tunteettomana julmurina omiensakin keskuudessa, ja se oli jo jotain etoikeuksiin tottuneissa yläluokkalaisissa toryjen sisäpiirissä. Maailma muistaa tuon ajan sekavan ja ristiriitaisen tilanteen entisessä maailmavallassa, missä pommit lensivät ja avoin väkivalta rehotti kenenkään voimatta asialle silloin mitään. Kaiken huipennukseksi Rautarouva joutui kokemaan tuskallisen kokemuksen puoluekokouksensa hotellissa, joka joutui IRA:n terroristihyökkäyksen kohteeksi. Kuin ihmeenkaupalla Rautarouva ja Denis-puoliso pelastautuivat, koska valvoivat myöhään aamukolmeen Rautarouvan kirjottaessa seuraavan päivän puoluekokouspuhettaan ja Deniksen harjatessa kylpyhuoneessa hampaitaan.

Yksi huomionarvoinen piirre elokuvassa on mikä olisi saanut olla terävämpi ja suuremmasasa roolissa: Rautarouvan miessuhteet kuvataan kovin pinnallisesti, lukuun ottamatta hänen ihalemaansa poikaan Markiin, ihan kuin siitä olisi tahallaan jätetty liha luun ympäriltä aiheen ongelmallisuuden ja monimutkaisuuden takia. Vai olisiko hieman pintaa syvemmälle päästessä löynyt sellaista ikävää likaa, joka ei sovi pääministeristä kertovaan elokuvaan? Erityisen heikko ja epätodellinen kuva on piirretty Denniksestä, hänen tohvelisankarimiehestään. Rautarouvahan merkitsee ihmistä, joka on ikävien tapahtumien takia kovettanut itsensä sisältä ja tehnyt oikeassa olemisesta oman johtotähtensä, muiden oikeassa olemisen kustannuksella. Silloin miehen asema ei ole kahdehtittava. Lähinnä vain hiirulaisen roolissa tulee toimeen leijonan kanssa.

Sellainen oli kuulemma nimenomaan Mrs. Thatcher, eihän olisi muuten edennyt miesten kovasti kilpailussa maailmassa näiden kovien ja vaikutusvaltaisten miesten joukon johtajaksi. Mikä sitten lopulta kukisti maan vihatuimmasta pääministeristä maan suosituimpien pääministerien joukkoon virkakautensa lopulla kohonneen Rautarouvan saman aikaan, kun talous kukoisti, britit olivat taas ylpeitä itsestään ja rahaa virtasi maahan ennennäkemättömällä tavalla Lontoon Cityn kautta? Syynä olivat tuttu jääräpäisyys ja huono itsetunto sekä muista piittaamaton asenne, joka oli hänet aikoinaan nostanut Edward Heathin haastajana ensin konservatiivien puheenjohtajaksi, ja sitten lopulta maan pitkäaikaisempien pääministerien harvalukuiseen joukkoon.

Elokuva näyttää yhden kohtauksen Rautarouvan eroon johtaneesta tapahtumasarjasta, mikä alkoi siitä kun rautarouvan läheimpiin kuulunut Geoffrey Howe, joka sai Rautarouvan tuittupäisestä komentelusta tarpeekseen, erosi ja paikaltaan. Se käynnisti myös itsensä Rautarouvan eron. Tässä vaiheessa Rautarouva oli jo (joidenkin mukaan muuttunut hulluksi nipottajaksi ja säälimättömäksi narsistiksi) muuttunut armottomaksi kabinettinsä pojille, jotka päättivät aloittaa suljettujen ovien takana kapinan puheenjohtajaäänestyksessä samaan aikaan kun rautaorouva juhli maailman johtajien kanssa Pariisissa, sillä seurauksella ettei ensimmäisellä kierroksella Thatcher suureksi yllätyksekseen ei saavuttanutkaan tarvittavaa enemmistöä. Hän erosi heti pääministerin paikalta John Majorin noustessa hänen seuraajakseen.

Olin itsekin keväällä 1990 osoittamassa mieltäni Lontoon ensimmäisessä PRIDE-marsilla noin 50.000 muun ihmisen kanssa nimenomaan kovaotteista Maggieta vastaan. Meno oli hurjaa niin marsilla kun marssia seuraavien ja kaduilla hurraavien ihmisten keskuudessa. Tuntui siltä kuin olisimme ollut yksi yhtenäinen ja iso voima vastustaessamme Thatcheria, joka oli aivan erityisesti kurittanut laajaa homo- ja lesboyhteisöä, yrittämällä mm. lain avulla rajoittaa kansalaisoikeuksia.

Tässä kohden pitää suositella hänen puheenkirjoittajansa, Rautarouvan lehistösihteerinä 1979-1990 toimineen sir Bernard Inghamnin kirjaa The Slow Downfall of Margaret Thatcher: The Diaries of Bernard Ingham (2019) luettavaksi luottetavaksi lähteeksi siitä, millaista tuo aika oli ja millainen Margarethe Thatcher todella oli maan itsevaltiaana ja häikäilemättömänä Rautarouvana. En ole kuullut, että kenelläkään olisi tullut oikeasti jälkeenpäin ikävä häntä.

Elokuvan loppu on silkaa suuren yleisön kosiskelua. Lopullisen eron tuska ja Deniksen viimeiset sanat Maggien pärjäämisestä hyvin yksin, vaikka hän ei halukaan niin ja kieltää Denistä lähtemästä, menee hieman siirppisen nostalgian ja kuuluisten (keksittyjen) viimeisten sanojen piikkiin. Tällaista se ei ole oikeassa elämässä – olkoot kyse dramaturgiasta. On vain yksi napsahdus ja sitten on taas yksi nappula vähemmin pelattavissa pelissä, jota jostain syystä kutsutaan elämäksi.

Entä oliko Maggie sittenkään kovinkaan onnellinen? Enpä usko. Ei neljän tunnin yöunia koko elämänsä nukkunut ihminen voi olla tasapainoinen ja mukava – puhumattakaan, että olisi itseensä tyytyväinen saati sitten onnellinen. Siitä hänen ongelmansakin todennäköisesti viime kädessä johtuivatkin. Hän oli käskyttäjä, pingottaja ja sellaisena hyvinkin epämiellyttävä, kun sille päälle sattui.

Neljänneksi elokuva ei vaikuta kokonaiselta. Ihan muin siitä puuttuisi jotain tai joku (tärkeä) kohta olis leikattu pois. Esimerkiksi Jim Broadbent ei jostain kumman syystä tunnu istuvan samalla tavalla rooliinsa vanhempana Deniksenä, kuin häntä nuorena näytellyt ja vain välähdyksenomaisesti siellä täällä muistoissa vilahdellut Harry Lloyd (isoisänisänisänisä oli kuuluisa kirjailija Charles Dickens), joka oudolla tavalla tuo mieleen olemuksensa ja ulkonäkönsä takia kaukaisen "kaksoisolentokaimansa" Harald Lloydin.

Kummallista elokuvassa oli myös se, ettei maisemalla ja tunnelmilla ollut vedes viitauksena mitään tekemistä elokuvan synkän sanoman kanssa. Ollaanhan kuitenkin saaressa, jossa melkein aina poikkeuksetta sataa ja on harmaata tai tuulista. Ylettömän teenlitkimisen vielä jotenkin ymmärsi, mutta sitä ei, ettei muille roolihenkilöille annettua aikaa ja tilaa kasvaa edes varteenotettaviksi vastapareiksi Rautarouvalle ehkä siksi, että elokuva oli naisten tekemä ja naisille suunnattu, ja tehty paljolti juuri Streepin näyttelemisen ja esittämän henkilön ympärille. Siinä mielessä elokuva oli myös epäonnistunut, ettei se laajentanut näkökulmaa ja tuonut siihen uusia sävyjä tai merkityksiä.