Suuri kaduntallaaja on poissa "joka sana on totta ja tärkeä"-maailmasta...

Teksti:

Harald Olausen

"Maailma ei nyt kuitenkaan ole pelkkä "paikallinen", maantieteellinen seikka vaan paljon muutakin: esimerkiksi runon tekemisen ja takomisen ahjo. Runo itse voi olla laulu kirjoittamisen vaikeudesta, kutsumuksen täyttämisestä: Sinut sittenkin, sulkakynä / otin taas tähän kauniiseen käteen (Käsintehdyt siivet). Tai näin: Hän alkoi kirjoittaa, kun latautui / illan väsymyksen stimula (Largo)."

-runoilija Ilpo Tiihonen teoksessaan Largo (WSOY 2004).

Tänään saimme kuulla ikävän uutisen kansan rakastaman ja arvostaman runoilija Ilpo Tiihosen (1950-2021) kuolemasta. Olipa ikävä uutinen. Tällaisia rehellisiä oman tien kulkijoita, joiden runollinen motto Tiihosen tapaan on leikki, laulu ja levottomuus, tarvitaan tänään vielä enemmin kaiken tekotaiteellisen ja ympäristönsä rikoksia kyseenalaistamattoman ääliöhumpan täyttämässä maailmassa. Tiihosen runoilijanlaatu oli kaskumaisissa riimittelyissä ja loruissa vanhan kalevalaisen perinteen mukaan maalta kaupunkiin suuren maaltamuuton aikaan 1950- ja 60-luvuilla muuttaneen sukupolven kokemusmaailma ja kieli taustanaan. Voi sanoa, että hänen mielenlaatunsa oli lupsakkaan leikkisä ja henkinen kotinsa maanläheisten tamperelaiskirjailijoiden "joka sana on totta ja tärkeä"-maailma Lauri Viidan ja Kirsi Kunnaksen jalanjäljissä.

Otan osaa. Hieno ihminen ja osasi mieleenpainuvalla tavalla tarjota kiinnostavia kurkistuksia nykytodellisuuteen runoissaan ja balladeissaan. Muistan yhden Tiihosen esityksen, Kallion kimalluksen vuodelta 1989 kaupunginteatterissa suurella lämmöllä (musiikki Jukka Linkola). Tiihonen oli tavallisuuden todentaja, ja jollain tavalla aikoinaan samanlainen piristävä poikkeus tekoradikaalissa ja täysin ummehtuneessa kulttuuri-ilmastossa, kuin aikoinaan olivat myös runoilijat Arto Melleri ja jo lähes tyystin unohdettu katujen rosoisen ääneen hienostelevaan ja teeskentelevään runouteen "Niille, jotka dallaa sateessa" (WSOY 1981) -runokirjallaan vuonna tuonut Teemu Hirvilammi. Siinä se sitten olikin. Suomalaisen runouden rajumman äänen kärkikaarti, johon pitää lisätä vielä turkulaisen undegroundin varhaisen kauden edustajina itseoikeutetut jäsenet Jarkko Laine ja Markku Into sekä sen myöhempi vahvistus, turkulaistunut pohjoiskarjalainen Suomen Bukowski Tapani Kinnunen. Kaikkia edellä kuvaamiani hienoja runoilijoita yhdistää se, että he luonnollisen vastahankaisuutensa innoittamina kykenevät näkemään ohi luullotellun tekotodellisuuden juuri sinne, missä alkoi epäilys avatakseen avaruutta sinne missä luovuutta kuristava säännönmukaisuus oli tehnyt ympäristöön liian selvät jäljet seurata. Heille kieli on leikki ja sanat tosia.

Tiihosen kieli, riimittelyt ja arkikielen käyttäminen eivät olleet ihan minun juttuni, mutta arvostin hänen kykyään herättää kiinnostusta sanoillaan ympäristössään, leikkisyyttään sekä rooliaan taiteilijana. Koin aikoinaan Tiihosen tärkeäksi vastavoimaksi persoonattomalle tekoradikaaliyliopistorunoilija Jyrki Kiiskiselle. Tiihonen oli tervetullut umpiotuneen pikkuporvarillisen kulttuurielämän älyllisyyksien turhuuden markkinoille, joka oli täynnä muka-ajattelun tyhjää toistavaa typeryyttä ja näppäryyttä toivottomien kulttuurisnobien nössöjen, vikisijöiden, jahkailijoiden, perskärpästen, mielistelijöiden ja niljakkaiden olmien idioottilaumassa. Suomalainen nykyrunous oli noihin aikoihin muuttunut taiteen puuttepossukerholaisten hyvinvointikakaroiden sisäiseksi runkkaamiseksi, tyhjänpäiväiseksi älylliseksi kukkoiluksi ja ihailua sekä laajaa mediajulkisuutta takaavaksi nautinta-aineeksi näille eliitin ulkoradoilla haahuileville vähälahjaisille teräväkyynärpäätaktikoille, lähinnä pääkaupungin keskustan taidekortteleissa Kumpula-Ruoholahti viihtyville Suomalaisen Yhteiskoulun eliittioppilaille Irina Krohnin "lahjakkaan lapsen tragedian" tapaan, unohtamatta omaan sukupolveeni suuresti vaikuttaneita Anja Kaurasen Sonja O:ta ja Harri Sirolan Abiturienttia. Tähän porukkaan raikkaan tuulahduksen toi suoraan Kallion kaduilta tavallisen oloinen ja tavallisten vanhempien lapsena kasvanut reilu jätkä Ilpo Tiihonen. Kulkevan kielensä, vitsailut ja leikkivän mielenlaatunsa hän oli perinyt karjalaisevakkoäidiltään ja savolaistaustaiselta isältään, itäsuomalaiselta puheliaalta sakilta.

Miksi Tiihonen viehättää edelleenkin? Hän oli viimeisiä boheemirunoilijoita. Oli siinä vielä tuohon aikaan mukana hieman politiikkaakin. Pitkänsillan tällä puolen asuvat olivat työläistaustaisina mukavia ja reiluja vasemmistolaisesti ajattelevia aukikaurismäkeläisiä boheemitaitelijoita, ihan kuin Akin Calmari Unioni-elokuvassa, missä viisitoista Frank-nimistä heppua ja yksi Pekka lähtevät vaeltamaan Kalliosta Eiraan, ja joiden (oletettu) viikonloppujen pyhiinvaelluspaikka oli Kapteeninkadulla silloin sijainnut Elokuva-Arkisto sekä melkein vastapäätä sijainnut Heidi Hautalan emännöitsemä Kasvisravintola. Tämä oli aitojen työläistaustaisten älykköjen ja rähinäpettereiden älyllisesteettinen "maksimgorkilainen yliopisto" todellisten oppineiden koulu, vastaan yliopistossa opettettujen hyvin puettujen ja kilttien apinoiden teennäistä estetiikka-maailma estetiikan professori Aarne Kinnusen johdolla, vastustaa sitä  ehdottomasti lyöden päätä verisesti seinään, ja noita eli niitä hyväksymällä joukkoonsa kaikki muutkin henkisesti kodittomat maan- sekä kuunmierolaiset ja kaduntallaajat Kalliosta LIKEN julkaiseman anarkopunkkari Stewart Homen pervessivallankumouksellisten räävittömien homokirjojen kiihottamina hullunkiilto silmissä muna pöksyissä puolijäykkänä.

Miten me inhosimmekaan ja kadehdimme runoilijaksi itsensä nostanutta Jyrki Kiiskiskistä jonka, samoin kuin muidenkin Helsingin yliopiston kirjallisuudenopiskelijoiden ympärillä, haisi vanha raha ja pappa betalar-osasto ja pokkurointi sekä runouden formalistiikan ongelmista kertova unettava luentosarja tähtimessä väitöskirja maailman tylsimmistä aiheista, kuten vaikkapa suomalaisesta opettajahuumorista. Nämä jäykästi mennyttä maailmaa tekotaiteellisen kuorensa alla kopioineet "runoilijat" nappasivat professorien suosikkeina itselleen palkintoja, apurahoja, ja kulkivat kaupungilla boheemisti pukeutuneina silkkihuivi kaulassa, popliinitakki päällä ja baskeri päälaella vilkkuen. Eivätkä ne mitään oikeasti osanneet. Ne olivat kuin kokoomuslaiset puolisivistyneet insinöörit puujalkavitseineen maailmaa kurittamassa ja varastamassa siitä siivun omalle pahantekonsa alttarille, ihan kuten heitä oli opettu lapsesta lähtien samalla kun vankilat ovat täynnä viattomia, jotka ovat valhdelleet selvityäkseen ja varastaneet nälkäänsä. Kieli oli heille keppi, ei porkkana tai avain mahdottomiin maailmoihin, vaan avain, jolla sulkea ovet. Kieli oli heille statusta ja käskemistä, muiden selässä kohti omaa onneaan ratsastamista. Ja kun muutaman vuoden oli lukenut vierailla kielillä taiteen suurien tekijöiden merkkiteoksia, oli hyvä kopioda estetiikka milloin Seamus Heyneltä, milloin taas vaikkapa Konstantis Kafavikselta. Sen jälkeen muutama runokirja harvaan kirjoitettuja, ja paljon velkaa kuuluisille esikuvilleen olevia keskinkertaisia runoja, aforismeja tai muuta yhtä mielenkiinnotonta, ja tie oli auki tähtiin eli arvostukseen, apurahoihin ja ikuiseen huolettomuuteen SUOMEN KIRJAILIJALIITON KUNNIOITETTUNA JÄSENENÄ, kuten Jyrki Kiiskiselle onnekseen kävi. Loppu onkin karseaa kun "luovuus sopivasti ehtyy". Ei sitä ole ollutkaan kuten ei kykyä eikä taitoakaan. Taide on heille vihollinen ja kirosana. Taiteilijuus prenikka rinnassa, asemia, jäykkyyttä ja turhaa pällistelyä peilin edessä vaatimassa sitä rakastamaan itseään yhtä täydellä kuin hän itsekin.

Ai mistäkö tiedän boheemipukukoodin? Kuljin niin itsekin nii, olin boheemiradikaali, mutta kuuluin fernandopessoalaisiin militanttivasemmistoanarkisteihin, jotka Pessoan mainion Anarkistipankkiiri-kirjan mukaan ymmärsivät, ettei ollut luonnollista ponnistella minkään päämäärän hyväksi, ellei korvaukseksi saada tietää, että päämäärä saavutetaan. Anarkistipankkiiri löysi ratkaisun anarkistisista työmenetelmistä, jotka hän oli huomannut ainoaksi oikeaksi. Tämä menetelmä johti siihen, että hän rikastui. Hänen menetelmänsä johti vapauden saavuttamiseen, sillä voittaessaan rahan mahdin hän vapautui siitä saaden oman henkilökohtaisen vapautensa. Anarkistipankkiirin mielestä typerä anarkisti, joka heittää pommeja ja ampuu, tietää hyvin tappavansa ja tietää myös, ettei hänen oppeihinsa kuulu kuolemantuomio: "Hän hyökkää moraalittomuutta vastaan rikoksen keinoin, koska hänen mielestään sen tuhoamiseksi kannattaa tehdä rikos. Hänen menettelytapansa on typerä ja väärä ja saa anarkistisena menettelytapana aikaan päinvastaisen tuloksen: menettelytapansa moraalin kannalta taas hän toimii älykkäästi." Kirjan lopussa Anarkistipankkiiri sanoo, että ero näihin anarkisteihin on se, että he ovat anarkisteja vain teoriassa, mutta hän itse sekä teoriassa että käytännössä, koska heille ajattelu on tunnetta ja hänelle tiedettä: "He ovat anarkisteja, jotka kyyristelevät, minä olen anarkisti, joka taistelee ja vapauttaa. Sanalla sanoen: "he ovat valeanarkisteja, minä olen oikea anarkisti."

Ylen Areenalle taas kiitos osaamisesta ja ripeydestä. Sinne ilmestyi heti Tiihosen kuoleman julkistamisen jälkeen vuonna 2005 tehty dokumentti sarjassa Suomalainen kirjailija, missä Ilpo Tiihoselle tehdään taiteellinen ruumiinavaus verbaalisessa leikkaussalissa, minkä aloittaa pehmeä-ääninen näyttelijä-kirjailija ja Ilpon oma poika, Ville Tiihonen, lukemalla erästä Tiihosen runoa, mistä paljastuu tavallisen arjen tavallista runoutta tavallisille ihmisille kirjoittaneen runoilijan verbaalinen sydän: "Isä painaa aina yhtä paljon kuin vaaka". Kun poika-Tiihonen kysyy mistä moinen aihe, isä-Tiihonen vastaa niiden olleen kollaasi tavallisten isien kokemuksista. Juuri näin syntyy koskettavaa ja hyvää aikalaisrunoa vailla yritystäkään leikkiä fiksumpaa kuin on, mikä on tavallisesti tavallistakin tavallisempi valitettava helmasynti tavallisten runoilijoiden älyttömässä yhden umpiomallisen ajattelun ja sanoilla rykimisen maailmassa vieläkin Suomessa (ensi viikolla kirjoitan pidemmän esseen suomalaisesta runouden ongelmatiikasta).

Onneksi Tiihonen uskalsi olla lapsellinen ja kirjoittaa Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen Satupuun aloittamassa hengessä riimiteltyjä kaskuja lapsuuden naurettavista maailmoista suoraan keittiönpöytään arkikäyttöön tarkoitettuja lastenloruja ja paljon muuta mukavaa muisteltavaa yhteiseen muistiimme. KIITOS SIITÄ SUURI KADUNTALLAJA!