Romaani 12 Mika Nykänen, Potku. Minerva, 2021, (Varoitus: tämä arvostelu sisältää paljastuksia.)
Teksti professori Timo Airaksinen
Kirjan takakansi puhuu taas ihan lööperiä. Ei tässä ole kyse elämän tarkoituksesta vaan jostakin ihan muusta, mutta mistä? Sitä on kovin vaikea sanoa. Tutkitaan ennen kuin hutkitaan, sanoo vanha sanonta.
Esikoiskirjailija Nykänen on aivan hillitön verbaalivirtuoosi. Sanoin jossakin tämän sarjan arvostelussani jotenkin näin: jos haluaa olla filosofinen kirjailija, jokaisen lauseen on oltava filosofiaa. Nykänen ei ole filosofi vaan tekstintekijä, joka haluaa kertoa tekstillään, ei sillä mitä tekstissä sanotaan. Jokainen lause on siis eräänlainen pila tai ainakin erikoisuus. Sisällöstä viis, se vaihtelee lapsellisesta (mopot) aina kohtuullisen kiinnostavaan (pakolaisten paimentaminen), mutta on pohjimmiltaan yhdentekevää. Mitään ei oikeastaan tapahdu, paitsi lopussa hortoillaan pakolaisia etsimässä. Kaikki on kaaosta ja pahan mielen outoa aiheuttajaa, joka sitten peilataan kielen kautta ja kielessä. Kirjassa ei ole juuri juonta, onhan vain kuvaus kohtalonomaisesta etenemisestä kohti lopullista katastrofia.
Virkkeet ovat puolen sivun mittaisia, mutta ne toimivat loistavasti. Kuinka on mahdollista että ne toimivat niin kuin ne toimivat? Teksti luistaa, pyörii omissa ympyröissään, hämmästyttää käänteissään ja etenee kuin juna kohti pistettä. Sitten taas uusi iso virke ja sama toistuu. Tätä ei voi kuvata vaan se on koettava itse. Suosittelen, vaikka samalla ymmärrän, ettei tätä tekstiä ole tarkoitettu kaikille ja kenelle tahansa. Se puree vain tietynlaiseen lukijaan, sellaiseen joka kaipaa kirjassa enemmänkin tekstiä kuin juonta ja tarinaa. Tässä pitää nauttia kielestä ja kirjoittajan absoluuttisesta virtuositeetista. ""Nostin säikähtäneen näköisen raajani pois lautasen lähettyviltä" (s. 72) ja siinä oiva esimerkki kielellisen kuvauksen voimasta ja kyvystä tuottaa jotakin uutta. Oletko koskaan itse nostanut säikähtäneen näköistä eturaajaasi pois lautasen lähettyviltä? Etkö? Etkö todella, vaikka olet aivan varmasti inhonnut tarttua kamalan likaiseen lautaseen ruuan jälkeen. Miksi et myöntäisi pelänneesi sitä? Ja jos sinä, niin kätesikin pelkää. Ehkä vasta nyt Nykäsen ohjaamana ymmärsit mistä on koko ajan ollut kysymys: kätesi pelkää sitä lautasta. Tätä Nykänen tekee: kertoo ja opettaa. Ja miten hän sen tekeekään.
Nykänen on hullu opettaja, joka riehuu kielen kimpussa kuin olisi koko ajan kännissä tai viiden viivan kokaiinissa. Nykäsen kirjan sankari on ammatiltaan äidinkielen opettaja, naimisissa Jaanansa kanssa. Ja ihan liemessä Jaanansa kanssa, orjuutettu, alistettu ja kiusattu lautasten pelkääjä ilman mitään toivoa paremmasta. Koulussa töissä hän on kuin vieraassa paikassa. Kaikki on niin pielessä kuin vain voi olla ja mies onneton. Tästä lähdetään. Olisiko per aspera, ad astra?
Nykäsen rakenteellinen metafora on potku, siis aivan tavallinen potku. Mutta tuo teonnimi on tässä metafora kuten juuri sanoin. Potku esiintyy ainakin neljässä roolissa: elämä itse on potku perseeseen, kertojaa potkii perseeseen erityisesti vaimo Jaana, mielikuvituksessaan kertoja saa vapauttavia ja avartavia potkuja päähänsä ja lopuksi hänet potkitaan kuoliaaksi Jyväskylän kävelykadulla. Nykänen ensin kuvaa Jyväskylää tai Jyväkylää ja sitten pilkkaa oikein olan takaa kaupungin kuuluisaa ja hienoa kävelykatua, joka lopuksi tapaa kertojan. Alussa on potkaisija. Kertoja lyö päänsä katuun, joten katu tappaa ihmisen kovuudellaan ja joustamattomuudellaan. Siihen kertoja kuolee, ei potkuun, vaan maailman kovuuteen ja joustamattomuuteen.
Jos potku on kirjan johtometafora, niin joustamattomuus on toisen asteen metafora, joka sopii yhtä hyvin katuun kuin elämään. Kun asiaa miettii näin, loppujen lopuksi kertojan tappaa joustamattomuus. Potku suistaa kertojan kohti täydellistä joustamattomuutta, joka on tappavaa.
Kertoja hakee joustoja elämäänsä aivan turhaa, niitä kun ei ole tarjolla. Hän kokee päässään potkuja, siis jonkinlaisia herätyksiä, kun elämä itse potkii häntä eteenpäin -- ikään kuin joustoja olisi olemassa, ikään kuin olisi mahdollista elää toisin ottamatta vastuuta seurauksista. Kertoja kyllä kokee voimakkaasti uusien mahdollisuuksien ja lisääntyneiden vapausasteiden olemassaolon. Lukija tuskin vakuuttuu asiasta samassa määrin kuin tuo onneton kertoja. Hän vakuuttelee heräävänsä potkuista kuin uuteen eloon ja suureen vastuuttomuuteen. Hän ostaa oikein meluisan ja viritetyn mopon, jolla hän sitten kiitää ympäri Jyväkylää ensin mopopoikien kanssa ja sitten yksin. Hänen suurenmoisin saavutuksensa on polttaa kumia terassiravintolan edessä ihmisten kiusaksi.
Eipä kuulosta kovin kummoiselta saavutukselta, ajattelee pettynyt lukija. Mutta kirjailija vain hämää -- suurempia juttuja on tulossa. Kertoja on opettaja ja nyt hän saa oppilaikseen joukon Iranin ja Afganistanin aikuisia pakolaisia. Hän vie luokan ulos ja syömään kebabia mutta huomaa ettei hänellä ole rahaa millä maksaa pöperöt. Porukka karkaa kaupungille ja vauhdittaakseen menoa, ope huutaa "pommi!" Pakokauhu on täydellinen ihmisten kesken, jotka tietävät mitä pommi tarkoittaa. Minäkin tiedän kun olin Dublinissa 1970-luvun puolivälissä. Baarimikko tuli salin keskelle Sandymountissa ja huusi "Folks, there is a bomb in the premises, this is not a hoax, all out now." Kaikki ottivat Guinness -tuoppinsa ja menivät ulos. Siinä me sitten katselimme kun poliisi tarkisti paikan ja päästi meidät sisään. EI pommia. Mutta muistan vieläkin sen tunteen sydänalassa, kun kuulin sanan pommi. Kuolema oli yhtäkkiä läsnä ihan konkreettisena lupauksena. Mutta tämän kertojan porukka menee ihan paniikkiin, ja tuon paniikin ilmeen Nykänen kertoo ihan mestarillisesti. Näille ihmisille ei pidä mennä huutamaan pommia, koska he tietävät mitä pommi on ja mitä se tekee. He tuntevat pommin perimmäisen metafyysisen olemuksen ja insinööritieteen saavutuksena syntyneen tarkoituksen. Se repii ihmisen riekaleiksi, joita voi hyvin käyttää kengännauhoina. Suunnittelija on varmasti saanut isänmaallisuusmitalin työstään.
Kertoja on nyt menettänyt laumansa, ja kuten jokin myöhempien aikojen Kristus hän hakee seurakuntaansa Jyväkylän suuressa pimeydessä ihmislaumojen keskuudesta. Hän näkee osan heistä, mutta ei saa enää otetta heihin. Pommi on vienyt heidät pois, vieraannuttanut kertojasta ja tehnyt hänestä jotain olematonta, kuin ilmaa vain. Pommi hajottaa ja vaatii hyvitystä, jonka se saa täysmääräisesti potkun tappaessa kertojan.
Mielikuvituspotkut tuntuvat hyvältä, kuin jokin huume, ehkä ne ovat huumetta, mutta niiden vapauttava ja villitsevä vaikutus koituu lopulta kertojan kuolemaksi. Tässä en voi olla muistelematta Philip Rothin teosta Indignation, joka aikoinaan teki minuun ison vaikutuksen. Idea oli tämä: tyyppi tietää, että ellei hän pääse yliopistoon, hänet lähetetään Korean sotaan, jossa kiinalainen sotilas tappaa hänet pistimellä poteron pohjalle kylmänä talvipäivänä. Niin myös käy. Samalla tavalla Nykäsen opettajakertoja etenee väistämättömien epäonnistumisiensa mukana kohti väkivaltaista kuolemaa. Rothilla oman tarinansa kertoo kuollut mies, siis tuo pistimellä pistetty raukka. Nykäsen sankari sekaantuu fasistien ja antifasistien tappeluun ja saa potkun päähänsä, kuten on ikään kuin ennalta määrätty.
Sankarimme muka ystävystyy uusnatsien kanssa. Todistin pari vuotta sitten Hesperian puiston laidalta, Relanderin muistomerkin kohdalta ravintola Eliten vieressä äärioikeiston marssia ja sitä seuraavan Antifan välistä dynamiikkaa. Tappelua ei tullut mutta poliiseja oli paikalla pilvin pimein. Aluksi en oikein tiennyt mistä mahtaa olla kysymys, ja juuri siksi pysähdyin katselemaan. Olin yksin, joka oli olennaista, koska Heta ei olisi millään ilveellä pysähtynyt sellaiselle paikalle keskelle konfliktia. Marssijat marssivat juhlallisen näköisenä soihtuineen ja antifasistit pörräsivät ympärillä aivan raivoissaan. Kuten vanha opettajien sanonta kuuluu: Kun ei tappaakaan voi, mitä tehdä.
Nykänen on kirjoittanut etevän ja sellaisena todella hämmästyttävän kirjan. Kun pääsin mukaan sen imuun, luin ja luin aivan lumoutuneena: sellaista taituruutta en ole ennen nähnyt tai kuullut. Ehkä tuo potku päähän -mielikuvitusteema on vähän haettua, ainakin siltä tuntuu aluksi. Mutta koska potku on koko kirjan keskeinen kielikuva, mielikuvapotkukin puolustaa paikkaansa. Ja kirja kuitenkin loppuu aivan oikeaa potkuun.
Ralph Waldo Emerson, tuo Amerikan kuulu esseisti kirjoitti ikimuistettavan fraasin: Suurin osa ihmisistä viettää elämänsä hiljaisen epätoivon vallassa. New Yorkerin pilapiirtäjä kääntää tämä koskemaan koiria: Suurin osa koirista elää elämäänsä hiljaisen epätoivon vallassa, ja kuvassa on isäntänsä jaloissa nojatuolin vieressä makaava iso koiranrohjake. Saman voisi sanoa lehmistä, luulen. Oli miten oli, kirjan sankari on juuri tällainen hiljainen epätoivoinen kotona ja koulussa. Miten hän koskaan pääsisi eroon surkeista rooleistaan muuten kuin saamalla potkun päähänsä? Ei hän kyllä kauaksi pääse, vain koulun kautta kebabpaikkaan ja siitä kävelykadulle keskelle tappelua.
Nuo mielikuvituspotkut ovat vain petosta ja harhaa. Ne lupaavat vapautusta, jota ei kuitenkaan ole eikä tule. Mutta lupauskin piristää kummasti ja siihen sankarimme on tyydyttävä. Mopolla ajo on kivaa ja fasistien kanssa seurustelu jännää. Pakolaiset ovat kuitenkin taakka, jonka kantaminen epäonnistuu surkeasti ja loppu tulee sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Nykänen on kauhea pessimisti. Päähenkilön epätoivoon ei ole lääkettä, koska hän on jo tuhoon tuomittu aivan kuin joku rikollinen, jonka rikos on elämä itse. Hän tulee lukijan luo kuin joku myytin sankari sanapilven ja lauseryteiköiden takaa ja niiden suojassa kadotakseen sitten ikuisiksi ajoiksi siihen kovaan pintaan, joka tekee kävelykadun. Loppu on kirjallisesti hieno: hän on kuollut, "silmäni jäivät tuijottamaan tyhjinä Jyväskylän 'urbaania identiteettiä luovan' kävelykadun yläpuolella kaartuvaa taivasta, kuiskasin: Minä elän. Tässä kuollut kuiskaa, kävelykatua halveksitaan edelleen ja sitten nousee kumpujen yöstä itse Aleksis Kiven haamu. Hänhän on se jäbä joka kuulemma kirjoitti kirjan Aleksis veljesten seitsemän kivestä, niin ne kertoivat minulle koulussa kerran. Loppu on hieno. Kirja on etevä. Sanataidetta ilman liikaa sisältöä, maistuu minulle, maistuis varmaan sullekin.
xxx