Romupettereiden sekava ja ällöttävä maailma
Teksti Harald Olausen
Harvoin televisiosta tulee niin vastenmielistä sarjaa, kuin mitä Vintage on kaikessa ällöttävyydessään. Ohjelmassa kolme enemmän tai vähemmän omituista ja epäaitoa romupetteriä yrittävät kaikin mahdollisin keinoin epätoivoisesti vakuutella yleisölle harrastuksensa olevan hauskaa ja taloudellisesti kannettavaa - uskokoot ken haluaa, minä en ainakaan!
Mutta mitä muuta me näemmekään kuin mainostekstien maalailevan keinotekoisen ilon ja halpojen kopioiden vielä halvempia kopioita? Halpaa roskaa ja käyttökelvotonta romua sekä kolme selvästikin toisiinsa kyllästynyttä ja jatkuvasti krapulassa toisilleen tiuskivaa persaukista romokauppiasta kauppaamassa meille eilisen tyhjiä unelmia jenkkityyliin: kuluta, kuluta, kuluta!
Kaiken lisäksi aika, missä he elävät on 1900-luvun vastenmielisin ja konservatiivisin aika, amerikkalaisen cocacola-kulttuurin invaasiota teddy-poikineen, värikkäine kellohameineen, isoine amerikanrautoineen, popcorneineen ja tietenkin kuin kirsikkana kakun päällä Elvis-klooneineen Suomessa, joka vielä tuolloin oli pysähtynyt vanharaamatullinen agraariyhteiskunta.
Mutta maailma oli hitaasti muuttumassa 50-luvulla, jolloin poliittinen ahdistuneisuus, kylmä sota ja maailman kriisit ajoivat maailman nuoret kapinoimaan isiään vastaan vuoden 1968 hulluna vuotena, saadessaan silloin lopullisesti tarpeekseen äärioikeiston eli armeijan ylivallasta (mm. Korean sota, mccarthyismista, ydinkokekeet ja Suezin kriisistä).
Kumma kyllä näistä nämä tylsältä ja yhden puheenaiheen-tyypeiltä vaikuttavat romupetterit eivät hiisku tietenkään sanaakaan, kun eivät tiedä eikä taida kiinnostaakaan. Jutut ovat kuin amislaisten ja apukoululaisten amerikanautojen kokoontumisajosta - niin kuin ovatkin, kuten eräästä episodista näemme. Eivätkä he puhu muutakaan järkevää, ruodi ajan ilmiöitä tai erottele politiikan sekä kulttuurin syvällisiä ja perustavanlaatuisia muutoksia, tai millaisia vaikutuksia sillä on ollut nykyajan ihmisiin.
1950-luku oli taiteessa mm. tärkeä siksi, että se synnytti muutaman mestariteoksen kuten mm. Marguerite Yourcenarin Hadrianuksen muistelmat, Vladimir Nabokovin Lolan, Tennessee Williamsin Kissa kuumalla katolla, Eugene O'Neillin Pitkän päivän matkan yöhön, Allen Ginsbergin Huudon ja Jack Kerouacin Matkalla. Elokuvapuolella se synnytti mm. Kurosawan Seitsemän samuraita ja Alain Resnaisin Hiroshima rakkaani. Kaikki nämä teokset vaikuttavat edelleenkin suureesti kulttuuriimme.
Sen sijaan Vintagen romupetterit pulisevat merkityksettömän tavaran rohmuamisesta ihailevaan sävyyn kuin, ihan se olisi elämän tarkoitus ja onnellisuuden huipennus. Hassua kyllä 50-luku ei haaleine pastelliväreineen ja kummallisine avaruusajan suippoja muotoja kolossaalisiin romuihin ja epäkäytännöllisiin rakkineisiin mielivaltaisesti yhdistellessään ollut silmälle kovinkaan kaunista katseltavaa.
Voisi jopa väittää 50-luvun olleen eräänlainen ruman suunnittelun (koelaborotorio + meillä myöhemmin tunettu betonibrutalismi) aivot narikkaan-vuosikymmenen, milloin ei oltu siitä ihan tarkkoja, miltä mikin näytti tai näyttikö miltään, kunhan se oli selkeän yliampuvaa ja ihmetystä herättävää ufoa - mahdollisimman rumaa sekä epäkäytännöllistä, kuin ärsyttäen tahallisesti aikaisempien funktionaalisten tavaroiden vuosikymmeniin verrattuna sekavaa maailmaa.
En oikein ymmärrä, miksi televisio suoltaa tällaisia ohjelmia älyllisen riman alittamisesta ja katsojan tyhmentämisen vaaroista välittämättä? Kenellä on vastuu? Kuuluisi katselukokemukseen mukaan edes oksennusympäri niin ymmärtäisin ehkä vitsin. Katsoin muutaman jakson peräkanaa ja minua alkoi oksettaa.
Halpaa sarjan tekeminen ei ole ollut. Mutta kuka on siitä lopulta käärinyt hillot himaan? Tokkopa nämä kolme juontajaa ainakaan. Nyt näen ohjelmasarjasta ja näistä juontajista painajaisia öisin. Herään usein öisin siihen, että kolme löysäpäistä romupetteriä pulisevat sänkylläni, vaatien minua ostamaan jonkun ylihinnoitellun karmeuden henkeni uhalla.