Esipuhe Ruhtinas Machiavellin demarimuistelmat III-osan alkuun: Valtionhoitaja...

Teksti Harald Olausen

"Valta…riippuu usein mielipiteestä ja propagandasta; totta on myös, että propagandassa on edullista, jos näytätte hyveellisemmältä kuin vastustajanne, ja että yksi keino näyttää hyveellisemmältä kuin vastustajanne, ja että yksi keino näyttää hyveelliseltä on siinä, että olette hyveellinen. Tästä syystä voi toisinaan sattua, että voiton saavuttaa se puoli, jolla on enemmän sitä, minkä suuri yleisö katsoo hyveeksi."- Paavo Lipposen lainaus Bernard Russellin Länsimaisen filosofian historia II-kirjassa esittämästä analyysistä Machiavellin poliittisesta ajattelusta. Mutta oliko Lipponen ulkopuolinen, joka pääsi vahingossa sisäpiiriin?

HUOM: Tämä kirjoitus ei ole vielä arvostelu Lipposen uutuuskirjasta, sillä en päässyt eilen paikalle ravintola Töölöön (mikä oli hyvä, sillä tupa näytti olevan täynnä mahtinsa menettäneitä aataminaikaisia demarikummituksia+muutama friikki, joista en niin välittäisi). Professori Timo Airaksinen oli kuitenkin paikan päällä "haistelemassa ilmaa" ja sai Paavon minulle lahjoittaman kirjan, jonka Airaksinen tuo minulle lauantaina. Mutta koska kirja on valtaisa järkäle - ja vaikka ammatikseni luen, kirjoitan ja teen mielenkiintoisista kirjoista kirjaesittelyjä - menee tässä nyt tovi koska samaan aikaan minulla on edessäni Filmihullun päätoimittajan ja elokuvakirjailija Lauri Timosen superkiinnostava John Ford: Osa I- vuodet 1894-1949 (Rosebud, 2025).

Kuuluisilla ja tavallisista oloista nousseilla demarijohtajilla on edessään kaksi isoa ongelmaa; miten piilottaa johtavalta luokalta alemmuudentunto häiritsemästä poliittista vaikuttamista, ja miten säilyttää tavallisen miehen imago sekä terve maalaisjärki samaan aikaan, kun nousee mahtimiesten luokkaan, tai miten onnistuu piilottamaan sen, että kusi nousee aina kaikilla kohisten päähän? Mutta on kyse muustakin. Politiikka on mitä suuremassa määrin tunneasia ja siksi se on myös sukupolvikysymys. Sosialidemokratia muuttuu iän ja aikojen myötä. 1800-luvun lopun kansallisaatteen ja venäläistoimien sosialidemokratia on tietenkin luonteeltaan ja tavoiltaan erilaista kuin Suomen ensimmäisen demaripresidentti Mauno Koiviston aikaan.

Voiko näitä asioita, aikoja ja ihmisiä edes verrata toisiinsa? Moni on yrittänyt mutta vain harvat ovat siinä onnistuneet. Paavo Lipponen pääsee lähelle kolmiosaisissa muistelmissaan. Pitkäaikaisen pääministerimme aseman poliittisena muistelijana tekee mielenkiintoiseksi suomalaisen menneisyydenhallinnan heikomman kohdan, 1970-luvun, aikalaistodistus pääkallonpaikalta itse asioita sisäpiiristä SDP:n politiikan taustavaikuttajana seuraten, ja aivan erityisesti SDP:n kovaa hegemoniasotaa K-linjaa, ja heidän hengenheimolaisiaan elinkeinoelämän vaikuttajia vastaan yhteisrintamassa muiden "kapinallisten" kanssa käyden.

Lipponen painii omassa ylhäisessä sarjassaan ollen viimeinen pääministeriluokkaan koko ikänsä harjoitellut machiavellimainen vallankäyttäjä, josta oli vaikea sanoa mitä hän lopulta sanoi, ja oikeasti tarkoitti, vai tarkoittiko hän mitään, sillä hän jos kuka tiesi olevan tärkeämpää se, miltä asiat näyttivät kuin mitä ne olivat. Siinä lukuvihje myös lukijalle Lipposen muistelmien kolmannen osan suhteen. Lipponen osaa kirjoittaa samalla sekä älyllisen kirpeästi että hauskan joutuisasti myös rivien välistä hattuillen.

Lukijan pitää muistaa muutama tosiasia ennen kuin katsoo menneeseen. 1960-luvulta alkanut sosialidemokratian voittokulku oli kuin katharsis koko suomalaiselle työväenliikkeelle, myös kommunistien enemmistösiivelle, sillä porvareilla oli ollut koko itsenäisyydenajan Suomessa hegemonia. He pelottelivat kansaa, milloin milläkin "sosialisminaaveella", kuten Väinö Tannerin, joka oli myös erityisen hyvin menestyneen pääkaupungin osuusliikkeen, Elannon toimitusjohtaja, ajavan "sosialismia". Väite oli tietenkin naurettava mutta kokoomus levitti vaalien alla mainoksia, jossa haukuttiin osuuskaupassa asioivia "salasosialisteiksi".

"Oletko salasosialisti? Tiedätkö, kuka on salasosialisti ja minkälainen hän on? Salsasosialisti on se, joka vain puheessa on porvari, mutta käytännössä sosialistisempi kuin monet sosialistit itse. Tällainen salasosialisti auttaa joka päivä sosialismia eteenpäin. Hän saattaa käytännöllisessä elämässä olla tinkimättömin sosialisti. Tekemällä pienimmätkin päivittäiset ostoksensa osuuskaupoissa hän tukee aatetta, joka kollektiivisuudellaan vie suoraan sosialismiin." Vihreää S-korttia käyttäessämme olemme siis sosialisteja.

Tänään 60-vuotta täyttävä johtaja Ilkka Oksala EK:ssa vastaa "sosialismilla pelottelusta" (haastattelin häntä 1987, kun hän oli KNL:n eli kokoomusnuorten puheenjohtaja. Silloin äänensävy oli ihan toinen kokoomuksen päästyä oppositiosta Harri Holkerin johtamaan sinipunahallitukseen 1987-1990, jolloin kokoomus muuttui kansankapitalismia ja markkinataloutta korostaneelta linjalta kohti sosiaalista valintataloutta ja ideologisesti keskemmälle, mutta vain hetkeksi) kyykyttämällä Orpo-Purran hallituksen kautta pyyhkimällä pöydän kunnolla ay-liikkeellä ja vähävaraisilla niin, että siitä ei toivuta edellisen laman tavoin koskaan.

Oksala edustaa kokoomuksen menestystarinaa vaikeuksien kautta voittajaksi. Kun äänestäjien hämäykseksi tarkoitettu verho oli häviämässä ja muuttumassa yhteiskunnan oikeistolaistuessa turhaksi, liberaali kokoomus sai väistyä puolueen omistavien suuromistajien- ja yhtiöiden tieltä, ja kokoomuksen kovan oikeiston taustahahmot pääsivät muuttamaan Oksalan tapaan maan työelämän juuri sellaiseksi "villiksi länneksi" kuin kokoomuksen oikeistosiipi oli aina halunnutkin. Oksala on ollut osa tätä muutosta, missä EK:n poliittinen siipi on saanut selätettyä lopullisesti ay-liikkeen ja lähes kaiken, mitä on kehdannut vaatia. 

Ei ole ehkä Lipposelle tai hänen politiikalleen kovinkaan mairittelevaa (tai sitten on), että EK:n työelämäasioista vastaava tiukka johtaja, Oksala, joka tunnetaan "kovista puheistaan ay-liikettä ja vasemmistoa vastaan", kehuu Lipposta ja hänen I. hallitustaan tänään torstaina 15. toukokuuta Hesarissa olleessa toimittaja Teemu Muhosen jutussa otsikolla "EK:n Oksala: Yrityksille lisää joustoja": "Tämä hallitus on yhtä hyvä tai jopa parempi kuin pitkäaikainen lempihallitukseni eli vuosina 1995-1999 toiminut Paavo Lipposen ensimmäinen hallitus. Näissä kahdessa hallituksessa on suurelta osin eri puolueet. Niitä yhdistää silti kyky tehdä merkittäviä, vaikeitakin rakenteellisia uudistuksia." Ei ole tärkeää onko kissa musta vai valkoinen, vaan että se pyydystää hiiriä.

1970-luvulla äänekkäät ja näkyvät kokoomuspoliitikot varoittelivat peruskoulun vaaroista (ja tiestä sosialismiin, olihan sen tavoite tasa-arvon edistäminen). Elinkeinoelämä on aina ollut äärioikealla ja rahoittanut epädemokraattisia propagandayrityksiä heikentää demokratiaa. Mutta sillä on ollut myös omat terveet epäilijänsä, kuten Paavo Lipposen muistelmien toisesta osasta selviää, kun yritysjohtajat yrittivät pakottaa EVA:a presidenttiehdokas Koivistoa vastaan Jakobssonin varoitteluista huolimatta.

"EVA:n missio, markkinatalouden puolustaminen, lähti alun perin elinkeinoelämän sosialismin pelosta, kun SDP näytti radikalisoituvan 1970-luvun puolivälissä. Eva avasi suoran dialogin SDP:n kanssa, mikä auttoi elinkeinoelämää näkemään, että me edustimme länsimaista sosialidemokratiaa. mikä tarkoitti kriittistä suhtautumista Kekkosen aikana kehittyneeseen valtarakennelmaan. Tämän ovat aktiivisesti unohtaneet ne historiattomat tutkijat, jotka näkevät tuon ajan vain EVA:ssa vain kapitalismin esitaistelijan." Suurella rahalla rahoitettu oikeistopropaganda koki tappionsa Koiviston päästessä presidentiksi.

Politiikassakin on omat voimakkaat vastavoimansa samoin kuin taloudessa – taantumuksen jälkeen tulee usein edistyksellinen kausi, ihan kuten noususuhdannetta seuraa usein lama. Siis kaksi askelta eteen ja yksi taakse. Niinhän se on. Oikeisto oli hätää kärsimässä heti sodan jälkeisessä vasemmiston ja SAK:n noustua sekä SKDL:n vyörytyksessä. Demarit ottivat vetovastuun vuoden 1966 vaalivoiton jälkeen, ja maa näytti muuttuneen vuoden 1991 lamaan saakka tasa-arvoa tahkovaksi oittislais (R.H. Oittinen) -kuusislaiseksi (Pekka Kuusi) hyvinvointiprojektiksi. Mutta työnantajat ryhtyivät vastaiskuun ja onnistuivat siinä hyvin.

Oikeiston menestykkäin projekti on ollut väittää radikalismia taistolaisprojektiksi ja vaaralliseksi Neuvostoliiton operoimaksi vallankumouksellisuudeksi vallitsevaa isänmaaliskiristillistä statu quota vastaan. Kyseessä oli yhteiskunnallinen herääminen kansainvälisten esikuvien mukaisesti ja normaali sukupolvikapina pois Aaro Hongan poikakirjojen topeliaanisen unettavasta leikkimaailmasta. Oppikoulut olivat ummehtuneita porvarillisuuden tyyssijöitä ja opettajat oikeistolaista hegemoniaa yllpitäviä (Kotkassa, demareiden kannatus oli lapsuudessani 47%, mutta oppikoulujen opettajat olivat kaikki oikeistolaisia, kaksi jopa POP:n eli perustuslaillisen oikeistopuolueen aktivistia). Todellisuudessa Kokoomus hallitsi kouluvaaleja ja määräsi tahdit. 

Lipposta sävytti tietoisuus tullessaan pääministerin sihteeriksi tilanteen historiallisuudesta ja usko selviytyä vaikeuksien kautta voittoon. Koivisto oli raikas tuulahdus ankean kepuvallan jälkeen. Kannattaa prologina lukea ensimmäinen osa, missä kuvataan vainoharhaista pelon ilmapiiriä, mikä maassamme ennen vallitsi, sekä Kekkosen ja ulkoministeri Karjalaisen kaksinaamaista peliä, mikä oli osa veristä valtataistelua ulkopolitiikka aseena. Se oli lähtökohta demareiden nousulle 60-luvun lopulla. Tästä kertoo SDP:n vaalivoitto vuonna 1979 ja rityisesti Lipposen kirjaamat tarkat huomiot (poliittisesti tuntemattomasta) Koivistosta.

"SDP:ssä koettiin Koiviston antaneen liikaa periksi. Närkästystä aiheuttivat sekä hallitusohjelma että tyytyminen viiteen ministerinsalkkuun keskustan saadessa kuusi paikkaa. Monet johtavat toverit myös epäilivät Koiviston ulkopoliittisia kykyjä. Koivisto ei ollut poliitikko tavanomaisessa mielessä, hän kun ei ollut kansanedustaja, mikä harhautti monet väheksymään Koiviston poliittisia taitoja. Hän joutui mukaan leikkiin, jossa ei ollut taukoa. Kysymys oli siitä, kuka leikin kestää."

Lipponen kuvailee Koivistoa ja hänen toimintaansa valaisevasti mm. Koiviston sutkautuksia viljellen, kuten kerran Koiviston puhuessa SDP:n hallitusryhmässä vuonna 1981 keskellä kuuminta huhumyllyä kepun yrityksestä saada Koiviston hallitus hajoamaan: "Paskamaisesti alkaa tämäkin päivä, sanoi punakaartilainen, kun saappaita aamulla jalkaan veti ja teloitettavaksi vietiin." Lipposen asenteessa oli samaa ulkopuolisuuden terveyttävää tunnetta, jota hän oli kokenut jo kouluajoista lähtien. 

Hän ei pitänyt poliittisen elämän sisäänpäin kääntymisestä, jota SDP:ssa esiintyi Sorsan lähipiirissä, mutta ei hän ollut epäsosiaalinenkaan: "Etäisyys oli tarkoitettu turvaamaan henkinen liikkumatila ja mahdollisuus tehdä omaehtoisia valintoja. Tein muutakin kuin puoluepolitiikkaa, osallistuin yhteiskunnalliseen keskusteluun tarkistamatta aina, olivatko mielipiteet yhteneväiset SDP:n ohjelmien kanssa." Tämä teki hänestä "erilaisen" ja hieman oudonkin demarin keskivertodemareiden ihmeteltäväksi.

Lipponen purkaa poliittisia myyttejä ja porvarien ovelaa propagandaa aitiopaikalta oivallisesti. Hänen mielestään sellaista sosialisointiuhkaa, kun porvarit maalasivat seinille, ei koskaan ollut: "Puheet vaaran vuosista, opiskelijaradikalismin ja taistolaisuuden aikaansaamasta vallankumouksen uhasta, olivat hysteerisen vainoharhaisia. Jopa professoritasolla, esimerkkinä Markku Kuisma, koko 70-luvun nuori polvi on leimattu enemmän tai vähemmän taistolaisten myötäjuoksijoiksi – väite, joka on naurettava, vaikka vakavissaan esitetty. Sivistyksen puute esti näkemästä, että SDP edusti Suomessa länsimaista sosialidemokratiaa. Sosiaalidemokraatit pysäyttivät ammattiyhdistysliikkeessä kommunistit porvareiden istuessa katsomossa."

Mielenkiintoista on kirjassa myös se, miten hän käsittelee Tannerin omiin harhaisiin ja vääriin tarkoituksiin varastanutta Lasse Lehtistä, jonka typeryydestä on tullut samanlainen mieliharmi SDP:lle kuin oli aikoinaan Kaarlo Pitsinki. Lasse Lehtisen kyseenalaista kunniaa niittäneessä väitöskirjassa Aatosta jaloa ja alhaista mieltä (WSOY, 2002) hän ampuu totuudesta kilometrin ohi. Lipposta ärsytti erityisesti Lehtisen väite, että SDP oli 1970-luvulla eniten "rähmällään" ja muodosti "viidennen kolonnan", josta avunpyyntö Moskovaan olisi sopivan tilanteen tullen lähtenyt: "On mielenkiintoista vuosikymmenten jälkeen saada tietä toimineensa esikuntaupseerina viidennessä kolonnassa, esimiehinä Rafael Paasio ja Kalevi Sorsa. Luonnokset veljellisen avun pyyntökirjeiksi varmaankin löytyvät rähmällään olon asiantuntijoiden jatkotutkimuksissa." Aika tiukkaa tekstiä.

"Uhan alta unioniin, Jukka Tarkan kirjoittaman Elinkeinoelämän Valtuuskunnan EVA:n historian (Otava, 2002) nimi kertoo kaiken sisällöstä. Maa piti pelastaa Laatusen kuvailemasta tilasta, ja se tehtävä annettiin EVA:lle, joka sitten onnistui puhumaan sosiaalidemokraatit järkiinsä. Herrat olivat silloin varmaankin oikeasti peloissaan, mutta yritys kanonisoida EVA:n sankaritarina vielä 2000-luvulla on tuottanut lisää täyttä fiktiota." Hyvä Lipponen! Taas hienoa ja suoraa puhetta valheellisuudesta.

Teksti käy todisteeksi siitä, ettei Lipponen sittenkään ollut kokoomuksen juoksupoika tai elinkeinoelämän maksettu marakatti. Joskus oman itsensä ja asemansa kohtalokas väärinymmärtäminen näkyy puutteellisena tilannetajuna tai kuten Väinö Tannerilla puutteellisena ihmistuntemuksena tai jääräpäisyytenä sekä suorapuheisuuteen kätkettynä karkeutena. Ruotsin demaripääministeri Per Albin Hansson totesi hänestä, ei kovinkaan mairittelevaan sävyyn, että Tannerilla oli ihmeellinen kyky sanoa kriittisellä hetkellä epämiellyttäviä asioita epämiellyttävällä tavalla. Tanner oli myös huumorintajuton tosikko.

Linkomiehen mukaan Tanner oli luonteeltaan jonkin verran äksy ja helposti kuohahtava varsinkin, jos oli havaitsevinaan, ettei häntä kohdeltu riittävällä arvonannolla. "Hänessä oli lisäksi säilynyt jonkinlaista Helsingin Reaalilyseon vähävaraisille, mutta etevälle oppilaalle ominaista taipumusta käytännöllisen elämän arvojen yksipuoliseen korostamiseen ja henkisten arvojen väheksymiseen." Tannerin kanssa vastustava kanta oli käärittävä pumpuliin, jos tahtoi hoitaa asiat niin, ettei tämä loukkaantuisi. Kuulostaako tutulta? Paavo Lipposesta puhuttiin hänen valtansa huipulla vuosina 1995-2002 hieman samalla tavalla. Mediat kutsuivat häntä saman aikaan sekä herkkähipiäiseksi että kovaääniseksi "Moosekseksi", joka hän olikin luonteeltaan ruhtinaana.

Paljon muutakin moskaa satoi hänen päälleen kun hän varoitti 2003: "Vielä 2000-luvulla kirjoitetaan 1970-luvusta hysteeristä historiaa, tässä esimerkkinä STK:n ja Teollisuuden Keskusliiton silloisen toimitusjohtajan Timo Laatusen luonnehdintaa (Sanan voimalla, Johannes Koroman juhlakirja 2003): "Suomessa oli todella syytä varautua siihen, että yhteiskuntajärjestys voi joutua vaaranalaiseksi, Meillä vaara oli paljon suurempi kuin niissä muissa eurooppalaisissa maissa, joissa radikalismi porisi."

Tämä on parasta Lipposta ja hänen ydinosaamistaan ulkopolitiikan lisäksi: Murahdelleen osoittaa sormella selvästi oikeistopolitiikan helppoheikit ja heidän alhaiset vaikuttimensa mustamaalata vasemmistoa yrittäessään valheiden avulla jymäyttää kuulijansa. Jopa arvostettu piinkova porvari ja lännen puolestapuhuja, Max Jakobsen, ampuu tahallisesti kunnolla yli Tilinteko (OTAVA, 2003)) kirjassaan: "Mutta sitten koitti "70-luku" – poliittinen aikakausi, joka alkoi 60-luvun jälkipuoliskolla ja jatkui pitkälle 80-luvulle. Poliitikot alkoivat puheissaan tarkoittaa, mitä he sanoivat: rivien välit jäivät tyhjiksi. Sodanjälkeisen sukupolven radikaali etujoukko julisti Neuvostoliiton suojelijaksemme ja sen järjestelmän tavoiteltavaksi esikuvaksi."

Lipponen kirjoitti kynän vieneen Jakobsonia, joka tiesi paremmin: "Hänet valitsivat EVA:n toimitusjohtajaksi vuonna 1974 höyrypäiset elinkeinoelämän johtajat, toimeksiantona panna välit poikki sosiaalidemokraatteihin. Jakobsen, jolla oli – toisin kuin isännillään – oikeata kokemusta länsimaista, näki pian, että suurin osa hänen toimeksiantajistaan ei ymmärtänyt mitään politiikasta. Hän tiesi, että sellainenkin on olemassa kuin länsimainen sosialidemokratia, joka Suomessakin oli 1930-luvulla torjunut äärioikeiston valtapyrkimykset ja padonnut kommunistit ghettoonsa sodan jälkeen, porvarien istuessa katsomossa. Jakobson ymmärsi, että vain demareilla oli sekä tahtoa että kykyä panna asiat kuntoon 1970-luvun kriiseissä."

Politiikkaa voi ranskalaisfilosofi Michel Foucaultin hengessä tutkia kielellisenä toimintana, jolloin poliittista historiaa voi kirjoittaa uudelleen poliittisen toiminnan historiana jälkistrukturalistiseen tapaan korostamalla yhteiskunnissa vaikuttavia yleisiä tai hegemonisia diskursseja ja niiden vaikutuksia pitkienkin aikojen yli. Juuri näin tekee myös Lipponen, ihan kuten Tanner aikoinaan. Mutta onko Lipposessa muuta samaa kuin Tannerissa? Onko hän vetänyt poliittiseen keski-ikään päästessään kurssia vasemmalta oikealle reivanneena koviksen imagon päälleen, ja ottanut vain imagonrakennusoppia oppi-isäkseen silloin nimeämästään Tannerista, sillä muistelmien antama kuva, ja ystävien todistelut antavat hänestä lämpimämmän vaikutelman? 

Muistelmien toisessa osassa Murrosten aika- muistelmat 1979-95, hän luo pohjan omalle ja demareiden menestykselle 90-luvulta eteenpäin: "Sosialidemokraatit olivat Kalevi Sorsan johdolla kantaneet raskainta hallitusvastuuta. Se oli kypsyttänyt puoluetta sovittamaan aatteen ja käytännön poliittisen toiminnan paremmin yhteen. 1970-luku oli ollut suurten uudistusten aikaa, tasa-arvon politiikan voittokulkua. Samalla oli omaksuttu pragmaattinen ote talouspolitiikassa. Elvytyspolitiikka, Korpilammen henki, toimiva kolmikantainen yhteistyö työmarkkina-asioissa, kaikki nämä oli saatu aikaan SDP:n johdolla."

Paavo Lipposen Valtionhoitaja – Muistelmat 1995-2024 (WSOY) kuuluu sarjassamme "fiktiiviseen historiaan", missä hyvä voittaa pahan, ja sen jälkeen maailmassa on kaikki hyvin. Se nostaa Lipposen "poliittisten muistelmien Kalle Päätalo"-luokkaan johtajana, joka johdatti eksyksissä olleet demarit pimeydestä takaisin valoon, ja takaisin pimeyteen, ollen vähällä saada kaiken kunnian, mitä politiikassa voi, mutta kompuroi ikävästi loppumetreillä, ja menetti lopulla suosionsa. Varsinaiseksi tähdeksi hän nousi julkisuuteen Vara-Manuna Koiviston poliittisena sihteerinä. Mutta jo hyvin pian hän alkoi lunastaa häneen asetettuja toiveita.

"…Tuon maanantain keskustelut olivat minulle sen verran rankkoja, että ryhdyin päiväkirjoissani luonnehtimaan Koivistin tilannetta: MK näkyy olevan mies, joka suhtautuu äärimmäisen herkästi kaikenlaisiin lupausten pettämisiin tai tekoihin, joita voi epäillä sellaisiksi. Hän on herkkä lojaliteeteille eikä luota moneen. Ehkä tuolla asenteella vain voi ottaa vastuun presidentin virasta, mutta raskaaksi se käy työtovereille. Voidaan olettaa, että MK:n eristyneisyys vain pahenee Tamminiemessä."

Kepu oli vielä tuolloin uudistuksia jarruttava mahtipuolue istuvan vanhan presidentin selän takana. Politiikassa kepu oli kivi kaikkien uudistajien ja erityisesti demareiden kengissä. Koivisto sanoi eräässä haastattelussa norjalaiselle Dagbladetille, että oli suorastaan mahdotonta viedä keskustan kanssa "laadullisia uudistuksia ja yhteiskunnallisia muutoksia". Uudistustyö oli hänen mukaansa pysähtynyt. Keskustaa halvaannutti oikeiston menestys ja sisäiset taistelut. Politiikka, se oikea ja vaarallinen, on kovaa taistelua, kuten Lipponen osoittaa K-linjan yrityksestä Kekkosen avulla katkaista Koiviston tie presidentiksi.

Nämä kohdat muistelmissa kannattaa lukea tarkkaan. Kepu ei ole juurikaan noista päivistä muuttunut venkoilussaan paremmaksi. Vanha sanonta, kepu pettää aina pitää paikkansa. Puolue on porvarihallituksissa työläisten verta imevä konservatiivipuolue. Punamultayhteistyössä se muuttuu isänmaalliskristilliseksi maaseudulle päin vetäväksi junttipuolueeksi siilipuolustukseen jähmettyneenä. Lipponen uudistaa myös epäilyt Kalevi Sorsan motiiveista. K-linja tunnusteli hallitukseen tyytymättömän Sorsan tuntoja. "Voidaan hyvällä syyllä kysyä, halusiko Kalevi Sorsa jossakin vaiheessa kaataa hallituksen ja oliko hänellä SDP:ssä samanmielisiä." Kevät 1981 oli poliittisen draaman huipennuksen aikaa tuposta hallituskriisiin. Lisäksi Koivisto suhtautui Sorsan pyrkimyksiin epäluulolla. Koiviston mielestä Sorsa keräsi aineksia hallituksen kaatamiseksi.

"Kaupungilla kiersi huhu, jonka mukaan kepu pyrki kaatamaan Koiviston tupoon ja istuttamaan Sorsan pääministeriksi. Isohookana-Asunmaan mukaan Väyrynen tapasi Sorsan 1.2.1981 aiheena hallituksen vaihdos. Sorsa puolestaan kertoi helmikuun 3. päivänä Väyrysen sopineen Ilkka Suomisen kanssa kokoomuksen tuesta keskiryhmien vähemmistöhallitukselle. Pakettiin kuuluisi puhemiehen vaihtaminen Virolaisesta kokoomuksen Juuso Häikiöön." Tilanne oli siis oikeasti kulisseissa yhtä jännittynyttä kepupeliä, kuin mitä kirja Tamminiemen pesänjakajat (Lehtimiehet, 1981) kuvasivat. Kun Lipponen vakuutteli ulkopuolisille, ettei SDP:ssä ole hallituksen kaatosuunnitelmia, Koivisto piti vastausta oikeana "ulkopuolisille annettuna".

Lipponen on tunnontarkka tapahtumien kuvaaja, mutta emme voi olla varmoja ovatko nämä jälkeenpäin kirjoitetut kommentit muuta kuin hyvin kirjoitettua jälkiviisastelua, vai poliittisten vihollisten ja vääräksi havaittujen huomioiden piikikästä jälkikommentointia hieman samalla tavalla, kuin Lipponen muistuttaa presidentti Kekkosenkin manipuloineen päiväkirjamerkintänsä 16.1.1973, jossa hän kertoo illanistujaisissa olleiden vieraiden, mm. Lipposen, arvostelleen UM:n virkamiesjunttaa, niin kuin Mauno Koivisto muistelmissaan väittää, viitaten Nordek-prosessiin.

Lipponen käyttää myös harkintakykyä muisteloissaan. Paitsi silloin, kun hän pääsee kuittaamaan maan ulkopolitiikkaa kurkusta kurittamiin kepulaisiin, mm. Matti Tuoviseen (UM:n osastopäällikkö) ja äärikepulaiseen Keijo Korhoseen (apulaisosastopäällikkö). Rehellisyydessä on aina yksi iso ongelma: vaikka arvostamme rehellisyyttä, emme sitä ilman muuta kestä. Emme myöskään sano arkailematta mielipiteitämme asioista, jotka ovat muille hyvin tärkeitä tai joista heillä on varma mielipide. Lipponenkin tietää elävänsä niiden keskellä, joista kirjoittaa, ja on siksi heille "helläkätinen" eikä paljasta ihan kaikkea mitä ajattelee ja tietää heistä.

Mutta osaa olla myös ilkeä. Onko muistelmien sävy tarkoituksellisesti kenkkuileva vai ystävällinen ja ymmärtävä? Ainakin se yrittää olla kuin luterilainen armo tai anteeksianto tehtyjä virheitä kohtaan. Vain kruunu, presidentin virka, jäi harmillisesti uupumaan. Lipponen eli ja hengitti Suomen kanssa samaan tahtiin maan muuttuessa moderniksi eurooppalaiseksi valtioksi. Aika politiikassa ei ollut helppo eikä tie aina suora. SDP:ssä riideltiin rajusti. Mahtavan SAK:n kanssakin oli ajoittain vaikeuksia.

Se ei vähennä Lipposen kiinnostavuutta. Muistelmien kolmea osaa yhdistää kiinnostavalla tavalla Lipposen kyky sanoittaa osuvasti politiikan ytimeen kuuluvaa hokkuspokkuspolitiikkaa silmänkääntötemppuineen, sekä 1900-luvun kansainvälisesti katsottuna merkittävimmän kansanliikkeen, sosiaalidemokraattien, politiikan syvintä sisintä, ja tarvetta olla eturintamassa uudistusvoimana jähmeitä asenteita vastaan uudistuspolitiikan suunnannäyttäjänä. Lipposta pidetään yhä demaripiireissä messiaanisena huolimatta loppu-uran mahalaskusta ja kannatuksen häviämisestä. Kolmas osa on osuva ja kiinnostava päätösosa Lipposen aiemmille tarkoille muisteluille. Mutta nyt vasta varsinaisesti päästään itse kuumaan ydinasiaan.

Lipponen on hauska ja pirullinen niin halutessaan. Mutta hän on myös ovela ruhtinas. Ei hän kaikkea kerro tai paljasta. Rivien välistä pitää arvailla. Kolmatta osaa on odotettu innostuksella, ja vihollisten piirissä pelolla, sillä toimittajataustaisella Lipposella on sana hallussaan, ja kynä yhtä terävä kuin aikoinaan murahdellessaan kaapin päältä Kekkosen tapaan totuuksia pistäen maata järjestykseen. Lipposen muistelmien päätösosan kiinnostavin kysymys on: mitä on "lippolaslaisuus" ja sen perintö? Lipponen kertoo Kekkosen kuvanneen häntä poliittisesti kontroversielliksi ja luonteeltaan labiiliksi.

Pitkään hallinneiden ruhtinaiden edessä pitää esittää kysymys: Tarvitseeko sota sittenkin sen yhden sotilaan, jonka panos saattaa olla ratkaiseva? Entä poliittiset dynastiat ja demokratian irvikuvana olevat poliittiset nimitykset, jotka muistuttavat erään hullun roomalaiskeisarin tapaa nimittää lempihevosensa senaattoriksi? Hallitseminen on vaikeaa mutta luopuminen vielä vaikeampaa. Miksi hän ei raota meille vallan kulissien takaista politiikkaa tai sitä, miten likaista peliä voi toimittaja pelata muiden toimittajien kanssa, kun toimeksiantajana on liikkeellä luottamuksella?

Lipposen oikeistolaisuus näyttäisi olevan enemminkin opportunismia kuin konservatiivisuutta. Lipponen, vanha vasemmistodemari" teki äkkikäännöksen oikeistodemariksi kahdesta syystä. Ensinnäkin hän sai näin sorsalaisen (todella jäykän ja umpimielisin) oikeiston, joka oli naamioitunut keskustaksi, näyttämään oman kyvyttömyytensä ja itsensä dynaamisena voimana ainoaksi todelliseksi vaihtoehdoksi Paasio-Iivarin kyvyttömyydelle nostaa puolue takaisin suurimmaksi. Lipponen oli löytänyt kunnallispolitiikassa toimivan yhteistyöryhmän puolueen vanhoista leskisläisistä, ja rakentanut iskussa olevan koneen yhdessä nousevan tähden Arja Alhon, jota Lipponen kuvaa arvostavasti, sekä piirisihteeri Esko Häsän kanssa.

"Arja Alhon valinnasta olin ilahtunut, ja hänen kanssaan minulla kehittyi tiivis yhteistyö, kun olin tullut SDP:n Helsingin piirin puheenjohtajaksi. Hieman minua hirvitti Alhon kova kritiikki Kalevi Sorsaa vastaan." Alho profiloitui anti-Sorsana mutta sai maksaa siitä sorsalaisen puoluekoneiston kostona, Paasio-Iivari etunenässä kovan hinnan myöhemmin, kun hänet dehumanisoitiin sd-eduskuntaryhmässä ja vaadittiin eroamaan II:sen valtiovarainministerin paikalta. Valtapeli oli kovaa.

Lappeenrannan puoluekokousta muistellessaan, Lipponen kirjoittaa, että jos häntä pidetään "oikeistolaisena", oli kokouksen toisessa laidassa Liisa Jaakonsaaren vetämä "punavihreä" vähemmistö (myöhemmin Jaakonsaari käänsi kelkkansa esittämällä rajun leikkauslistansa), jonka kanssa Lipponen tuli hyvin toimeen. Oikeistolaisuus oli Lipposelle myös elinkeinoelämän tarpeiden ymmärtämistä ja ydinvoiman puolelle asettumista. Mutta ei Lipponen ollut liikaa oikealla. Hän tasapainotteli ja kulki viisaasti liikoja suututtamasta linjojen keskellä ollen myös kriittinen ja asiantunteva poliitikko, joka uskalsi olla eri mieltä asioista, joita tunsi kuten työllissyyspolitiikassa, olihan hän ollut työministeri Helteen poliittinen sihteeri ja itsekin ehdolla Helteen seuraajaksi.

"SDP:lla ei ollut tarvittavaa linjakkuutta ja sen mukaista poliittista tahtoa ajaa edistyksellistä työllisyyspolitiikkaa. Kun arvostelin julkisesti Leppäsen politiikkaa ja Rinteen kokeilua, sain Jermu Laineen poliittisen sihteerin Jorma Vilhusen kautta Kalevi Sorsalta vaatimuksen, että SDP:n tulisi työllisyysryhmänsä kautta tukea Leppästä. Sanoin siihen Vilhuselle Hallitus hallitkoon, me teemme ohjelmaa". Lipposesta tuli yleispoliitikko. Hän kiinnostui vähän kaikesta ja otti asioista selvää.

Kirjassa vilahtaa usein Arja Alho, josta tuli Lipposelle sekä luotettu ystävä että tärkeä työkalu eduskuntaryhmään päin yritettäessä viedä uudistuspolitiikkaa puolueessa. Siinä pelissä ei ihan onnistuttu Paasion ja Iivarin organisoiman jäynän sekä Halonen-Tuomioja kaksikon vastaoperaatioiden takia (Tuomioja kehuu rivien välistä itseään Päiväkirjoissaan Alhon etenemisen ja poliittisten offensiivien torpedoimisesta, hänellä oli verenmaku suussa ja jahti päällä).

Lipposen kirjaa voi lukea myös seikkailuna. "Pääministeri Koiviston sihteerinä olin väistämättä joutunut taustalla hillitsemään SDP:n johdon ja eduskuntaryhmän kriittisyyttä hallitusta kohtaan ja siten etääntynyt Kalevi Sorsan etupiiristä. En sinne kaivannutkaan. Sorsa otti omat avustajansa ja teki tehokasta yhteistyötä lähimmän miehensä, puoluesihteeri Liikasen kanssa."

Muutoksen suunta (Kirjayhtymä, 1986) oli Lipposelle tärkeä projekti. Kirjassaan hän hahmotteli rakennemuutoksen ongelmia ja ennakoi informaatioteknologian vallankumouksen ja globaalin rakennemuutoksen, ihan kuin olisi jo silloin aavistanut NOKIA-boomin, jonka arvo oli suuri sekä Suomelle että Lipposen johtamille kahdelle hallitukselle, sillä se loi optimismin lisäksi kasvua ja riihikuivaa rahaa maahan, joka oli pitkään ollut lähes suljettu talous idänkaupan kurimuksessa.

Lipponen selittää hieman auki oman aikansa salaisuuksia politiikan sisältä, eikä Lipponen ei ole niin paha, kuin väitetään. Hän on saanut maistaa samaa kiusaamista poliittisen vastapropagandan käyttöön, kuin nykyisin kaikki muutkin poliitikot, ja usein ihan aiheetta liikaa kuraa. Hän on kuin Brechtin Setsuanin hyvä ihminen, vuoronperään hyvä ja paha pelissä, jossa paha palvelee hyvää. Tai niin hän ainakin uskoo ja uskottelee meille ollako vai ei olla-pelissään. On huojentavaa lukea Lipposen omasta kynästä lähteviä tunnustuksia asioiden monimutkaisuuksien välttämättömyyden pakosta.

Pian alkoi politiikkaa ammatikseen seuraaville selvitä, ettei "ikuinen häviäjä" ollut sittenkään masentunut tappioistaan ja heittämässä pyyhettä kehiin. Fakta-lehden Aku-Pekka Laakso kirjoitti osuvasti: "Ettei Lipponen vain hämäisi ja tavoittelisi jotain enemmän kuin tunkkaisen demaripesän tuuletusta. Jospa Paavo Lipponen, pysyväksi kakkoseksi haukuttu, ei ole vieläkään otteluun ryhtynyt." Juuri niin teki Lipponen. Odotti kärsivällisesti, puhui ja kirjoitti. Lipponen oli näkyvillä varalla.

Kaiken tämän taustalla vaikutti Platonin näkemys harkintakyvystä, joka oli hänen mielestään ainoa "hyve", jota yhtä lailla ei tarvitse edellyttää sekä hallitsevilta että hallituilta, koska jälkimmäisille riitti valtiollisissa asioissa "tosi mielipide". Aristoteleen idealisoima "tosi mielipide" taas muuttuu ensin "harkintakyvyksi", ja sitten "poliittiseksi korrektiudeksi", ja voi olla mitä tahansa Lipposen kynästä samalla kun hän seuraa Janten lakia: Älä luule, että on jotain mitä emme jo tietäisi sinusta.

Rivien välistä lukien voimme huomata Lipposen nauravan tyhmemmille vastustajilleen, vaikkei hänen voittokulkunsa ollut vielä kirkossa kuulutettu. Lipposen-Alhon-Häsän ryhmä sai vahavan otteen kunnallispolitiikasta ja piirin vanhat kiistat haudattiin ja voimat yhdistettiin tekemään politiikkaa tuloksellisella tavalla, mikä innosti myös ei-lipposlaisia ja loi pohjaa odottaa hänestä hyvää puheenjohtajaa SDP:lle kun sen aika koittaisi, Pitää kuitenkin aina muistaa myös muutama hyvä huomio muistelemisessa varsinkin, jos muistelija on entinen, ja pitkään hallinnut supervaikuttaja Lipposen tapaan, joka osaa selittää mustan valkoiseksi ja tekee sen vielä hyvin. Jo Aristoteles kiinnitti samaan huomiota Retoriikka Kirjansa I-osassa (Gaudeamus, 1997).

"Vakuuttuminen puhujan luonteen perusteella tapahtuu puhuttaessa ja puhe tekee puhujasta luotettavan. Uskomme näet mieluummin ja nopeammin kunnollisia ihmisiä yleensä kaikissa asioissa, mutta aivan erityisesti silloin, kun asiat eivät ole varmoja, vaan voidaan olla eri mieltä. Tämän luottamuksen täytyy syntyä puheen takia, ei puhujaan kohdistuvasta ennakko-odotuksesta."

Myöhemmin Lipposen asema ylivoimaisena johtajana teki sen, että hänen ympärilleen syntyi voimakas kultti, joka sai epäterveitä piirteitä ja aiheutti närää demareiden peruskannattajissa, jotka alkoivat hylkiä Lipposta. Pitää muistaa, että Lipposen tärkein avustaja, nykyisin kokoomuslainen kaupunginvaltuutettu, Mikael Jungner, ei ollessaan demareissakaan poikennut sanomisissaan tai tekemisissään kokoomuslaisista. Työväenpuoluetta johtivat muut kuin jäsenistön tarpeet. 

SDP oli käytännössä romahtanut. Vanhat oikeistolaiset ja vasemmistolaiset olivat kuuluneet 1920- ja 30-luvulla syntyneinä väistyviin sukupolviin. Lipponen osui oikeaan aikaan täyttämään tätä tyhjiötä uudella tavalla hahmottaa ja tehdä politiikkaa. Kyseessä oli raaka valtapolitiikka ja eräänlainen uusoikeistovoimien (kutsuisin pragmatisteiksi) sisäinen vallankaappaus. Lipposen vakuuttaminen perustui kuulijoihin, jotka puheiden aikana joutuivat vahvoihin tunnetiloihin. Ja koska vakuuttaminen tapahtuu Aristoteleen mukaan aina samoin tavoin, on selvää, että sen kykenee hallitsemaan vain sellainen Lipposen tapainen ihmiset tuntevat, ja heidän käsittelynsä hyvin osaava karismaattinen henkilö. Ongelmalliseksi muodostuikin "kaunopuheisuus".

Politiikassa "kaunopuheessa" on aina myös puhtaasti kysymys valtaretoriikasta. Se on muihin ihmisiin vaikuttamisesta ja oman asian edistämistä epätoden ja vakuuttelun avulla. Retoriikka on Suomessa harvojen taidetta, joka löytää käytettävissä olevat vakuuttavaksi tekemisen taidot. HUOM: Retoriikan keinoin saavutetaan vain todelta näyttävä tai todennäköinen maailma, joka eroaa filosofisen dialektiikan avulla saavutettavasta varmasta tiedosta. Harjoitetulta puheelta puuttuu nimittäin aina se tärkein; hyvän, toden ja oikean tuntemus, ja siksi se vie usein harhaan. Se on sen luonto ja tarkoituskin, on hyvä muistaa, vakuutella.

Aristoteles muistutti, että vakuuttava oli vakuuttavaa jollekin, ja jokin oli vakuuttavaa olemalla itsessään vakuuttava tai uskottava, ja jokin vakuuttava, koska se näytti näillä perusteilla toteennäytetyltä. Lipponen oli vakuuttava sekä asemansa, sanottavansa että itsensä takia, ja valovoimaisena keskustelija jotain ihan muuta kuin sen ajan jäykät ja samasta sapluunasta tehdyt demarivaikuttajat. Kaikki ei ole kuitenkaan sitä, miltä ne näyttävät olevan. Totuus ei löydy Lipposen sanoista eikä monen muunkaan aikalaismuistelijan. Juuri siksi meidän tulisi esittää myös paljon kysymyksiä muistaen kyseessä olevan muistelmat.

Niiden tulisi olla vaikeita, eikä tarjota liian helppoja vastauksia. Yksi tällainen on poliittinen trauma Lipposen kohdalla. Hänen muutoksensa vasemmistodemarista oikeistodemariksi ei ole oikein uskottava eivätkä selitykset uuden tien etsimisestä, kun katsoo millaisia demareita häntä oli tukemassa ja millaisia asioita hän painotti. Ilmeisesti asia on vieläkin arkaluontoinen, onhan SDP virallisesti työväenpuolue, vaikka Lipposen käsissä siitä tuli pragmaattinen vastavoima sekä hurlumheivasemmistoille että vouhkaaville yritysjohtajille, eräänlainen keskellä vapaasti operoiva puskuri ja (tannerilainen) vastavoima äärilinjoille.

Enemminkin hän selittää asiaa pois päiväjärjestyksestä, ja on huolella piilottanut sen todellisen sinivalkoisen minänsä ajassa vaihtuvien ilmiöiden myötätuuleen odottaen oikeaa aikaa ja paikkaa. Lipposen kommentit vasemmistolaisista ovat sen verran kovia, että niistä paistaa läpi altavastaajan kosto omaan aikansa johtaville ajattelijoille, kuten Erkki Tuomiojalle, ja vasemmistodemareiden ideologille, professori Jukka Paastelalle sekä räyhääville ja sekaannusta aiheuttaneille taistolaisille. Se on hyvä, sillä nämä kohdat ovat muistelmien aidointa osaa koska ne tulevat suoraan sydämestä.

Lipposen analyysit ajan hengestä ja sosiaalidemokraattien roolista nousevana poliittisena voimana, jolla oli omat ristiriitansa ja ärripurrinsa, ovat myös herkullista luettavaa, kuten Muistelmat I-osan luvussa Pälkäneen liike ja radikalismin jälkilöylyt, mikä selittää miksi SDP myöhemmin jähmettyi. Lipponen puhui "Punaisista demareista" ja "fraktioumpikujasta" sekä "yltiöradikalismista". "Ulf Sundqvist otti reilusti ja vastuuta tuntien tilanteen hallintaansa. Erkki Tuomioja sen sijaa epäsolidaariseen tapaansa selittää muistelmissaan joutuneensa allekirjoittamaan Pälkäneen julkilausuman "ultimaatumin säestämänä": Ellet ole puolellamme, olet meitä vastaan." Juuri tällaiset kommentit ovat kirjan parhainta antia.

Lipponen on syntynyt osaksi kuvitelmaa onnellisesta ja eteenpäin pyrkivästä jälleenrakennus-Suomesta. Hän ei riitele tai turhaan kylvä eripuraa, hän sovittelee ja hallitsee, koska hänen ei tarvitse olla Spartacus. Hän on systeemin puolella patrioottisena hallitsijana, joka tukeutuu osaaviin ja vahvoihin säilyttäviin voimiin. Nuoruuden radikaali vaihe oli nopea ja lyhyt. Tässä on myös se kohta, kun Lipponen alkaa epäillä radikalismin olevan Leninin sanoja lainatakseni "lastentauti vasemmistolaisessa liikkeessä". Lipponen huomaa radikalismin olevan nuoreen ehdottomuuteen vetoavia korulauseita, tyhjää puhetta ja estetiikkaa. SDP on sittenkin hänen kotinsa, vaikka puoluetta johtavat vielä vanhat riidanhaluiset leskisläiset jäärät.

Radikalismista huolimatta demarit muuttuivat pragmaattisiksi pohjoismaiseen tapaan jo varsin nopeasti lyhyen radikalisoitumisen jäljiltä 1970-luvun puolivälissä. Lipposen elämänkerrat pitää lukea saadakseen kuvan siitä, mikä ero oli nuorella radikaalilla idealistilla, joka uskoi tietävänsä kaiken, ja valtiomiehellä, joka tietää, ettei tiedä mutta teeskentelee tietävänsä. Radikalismista SDP:ssa on ollut monenlaisia vääriä arviointeja ja tulkintoja jopa itsensä Sorsan kynästä. Lipponen tyrmää kaikki ne. 1960-luvun loppu ja 70-luvun alku oli vasemmistolaista aikaa demareissa. Mutta uusvasemmistolainen 60-luku päättyi Tsekkoslovakian miehitykseen ja taistolaisuus organisoitiin osaksi neuvostoimperiumin poliittista ja ideologista kurinpalautusta.

Muutos radikaalista ja ideologisesta vasemmistolaisesta pragmaattiseksi sosialidemokraatiksi näkyy myös Lipposen ranskalaisessa ystävässä, Michel Rocardissa, joka oli pienen sosialistipuolueen (PSU) pääsihteeri ennen kuin puolue yhdistyi Francois Mitterandin kanssa ja Rocardista tuli 1980-luvulla lyhyeksi aikaa Ranskan pääministeri: "Hän oli kaikkea muuta kuin vasemmistolainen fraasilinko: avoin, taloustieteellisesti argumentoiva, yhteistyökykyisen tuntuinen persoona." Lopulta Lipponen aikuistuu ja muuttuu perinteisemmäksi demariksi. Hän on tyytyväinen demarina vaaliohjelmaan, joka on hänen mielestään jopa sosialistinen. Tässäkin eräs murroskohta. Rivien välistä voi lukea poliittisen idealismin ja taloudellisen pragmatismin väliset erot, joiden alkujuuret ovat lähtöisin brittiläisestä common sensestä Humen skeptisyydellä lisättynä - ne kulkevat demareissa hieman samoja polkuja; ay-liike vastaan tiukkaa talouskuria kannattaneet pragmaattiset talousdemarit.

Kyseessä on joskus maalaisjärjeksi kutsuttu terve itsesuojeluvaisto kaiken poliittisen humbuukin ja höpöpuheen keskellä, mitkä vievät ihmistä aina tahallisesti maailmassa harhaan. Se on terveen ihmisjärjen filosofia, joka opettaa, että sielussa on eräitä arvostelmia, luonnollisia ajatusvaistoja, "self - evident truths", ja nämä ovat tajuntamme perustosiasioita, tietomme varmoja sisällyksiä. Pälkäneen liikkeen aktivistit olivat tuominneet Mauno Koiviston I-hallituksen politiikan "uuskapitalismiksi". Monet entiset tuon ajan vasemmistodemarit suuntasivat katseensa SDP:n aikuisosastoon ja käytännön politiikkaan. Lipponen sanoo, etteivät hänen radikaalit ylilyöntinsä kaipaa selityksiä: "Kun sain enemmän vastuuta, jouduin arvioimaan ajattelemaan enemmän asioita SDP:n edun kannalta." SDP alkoi vallata valtiota sisältäpäin uskoen omaan erehtymättömyyteensä.

Jokin meni pieleen. Myöhemmin 1990-luvulla Lipposen sekä demareiden idealismin katkaisijana olivat valtiovarainministeriön "sitoutumattomat pojat ", ja ne aina yhtä rajusti julkisia palveluja riisuvat "kuuluisat markkinavoimat". Lipposen talouspoliittisena neuvonantajana työskennellyt Pentti Puoskari kuvaa näitä ikäviä tapahtumia kirjassaan Laman varjo ja sateenkari (Edita 2002). "Jo hallitusohjelmaa laadittaessa säästöjen valintavaltaa luisui puolueilta valtiovarainministeriölle. Vaikka ministeriön virkatyönä valmistelemissa muistioissa vältettiin puuttumista säästöjen yhteiskuntapoliittisiin painotuksiin, se ei silti estänyt ministeriön johtavia virkamiehiä toimittamasta hallitusneuvotteluihin säästötoimenpiteitten listaa. Budjettipäällikkö ja apulaispäällikkö olivat valmistelleet jo hyvässä ajoin virkamiestensä avustuksella leikkauskohteita."

Valtiovarainministeriö sai Puoskarin mukaan vain muutama kuukausi Lipposen hallituksen valtaantulon jälkeen tuoreen talouspolitiikan valmistelusta vastaavan neljän miehen vitjan; Sailas, Åkerholm, Virtanen ja Hetemäki. Talouspolitiikan piinaviikkoa edelsi valtiovarainministeriön korkeiden virkamiesten salaa muilta ministereiltä valmistelema vallankaappaus. Tavallisesti neuvottelut menokehyksistä ja budjetista etenevät siten, että valtiovarainministeri ja kukin sektoriministeri virkamiehineen käyvät neuvottelut, ja sen jälkeen pidetään hallituksen neuvottelu.

Lipposen poliitikon tie oli alusta lähtien kuoppainen ja vaikeuksilla lastuttu – ehkä hän siksi kiinnosti kansaa. Lipponen tippui ensimmäisen kauden jälkeen eduskunnasta 1987. Vuoden 1995 vaalien jälkeen Lipposesta on tullut pääministeri. Mutta ei helpolla, sillä jos SDP ei olisi ollut niin maassa vaalitappion jäljiltä, Lipposta ei olisi valittu puheenjohtajaksi kriisitunnelmaisessa ylimääräisessä puoluekokouksessa 1993. Lipponen huudettiin pelastajana puolueelle aavistamatta tulevaa.

Lipponen koki toisen karvaan tappion puoluesihteerivaalissa SDP:n Helsingin puoluekokouksessa vuonna 1987 sorsalaisten lobbaamalle Ulpu Iivarille, joka ei ollut ansioiltaan lähellekään Lipposta. Valtaa hamunnut ja osaamaton Iivari varmisti Lipposen valinnan myöhemmin SDP:n puheenjohtajaksi. Monet ei-lipposlaisetkin äänestivät hänet pelastamaan rappiolla ollut puolue. Lipposen vahvin vastaehdokas, eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Kalliomäki, edusti jatkuvuutta sorsalaiselta kaudelta, ja oli suosikki vielä kokouksen alla. Sorsan junttakoneisto teki töitä Kalliomäen puolesta. kisan käynnistyessä Lipponen oli kaukana paalupaikasta: kolme kuukautta ennen kokousta tehdyssä gallupissa häntä kannatti vain prosentti vastanneista.

Lipponen kiri kuitenkin voittoon päivä päivältä, ja sinetöi voiton pitämällä puoluekokousedustajille onnistuneen puheen, jossa hän profiloi itseään Euroopan kahtiajaon jälkeisen ajan poliitikkona ja toivoi edustajien tekevän valintansa kokoussalissa junttakoneistot ohittaen. Lipposen taival SDP:n johdossa alkoi onnellisesti. Puolue hyrisi tyytyväisenä ja kannatus kasvoi gallupeissa huimasti. Mutta oli myös pettyneitä, sillä kaikkiin herättämiinsä odotuksiin hän ei vastannut edes vähän. Koska Lipponen oli arvostellut sorsalaista valtaa, monet samaan valtaverkkoon törmänneet, ja Lipposta tukeneet turhautuneet demarit odottivat, että hän olisi uudistanut perinpohjaisesti puolueen järjestökoneistoa. Varsin pian kävi kuitenkin selväksi, että tämän lupauksen lunastaminen ei häntä kiinnostanut. Lipposta kiinnosti vain valta ja pääministerin asema sekä ulkopolitiikka.

Näistä asioista on hyvä kuulla lisää ja nimenomaan Lipposen suulla, vaikka hän asettaakin sanansa varovaisesti tapansa mukaan kirjottaessaan tai puhuessaan arasta aiheesta eli talouden määräävästä roolista silloin kun ollaan pääministeripuolue. Lama eikä sen huono hoito ollut Lipposen vika. Kaikkensa hän yritti. Mutta kansa rankaisi häntä siitä vihalla, joka edelleenkin elää syvällä yhteisessä muistissa, ja vaikutti Lipposen nöyryyttävään tappioon presidentinvaaleissa. Ongelmaksi muodostui se, että Lipposen ensimmäinen hallitus jatkoi Ahon hallituksen tiukkaa budjettikuria. Valtiontalouden alijäämä korjattiin epäsolidaarisesti. Oikeutusta säästölinjalle oli etsitty muun muassa viittaamalla EMU:uun liittymisen ehtoihin, joiden mukaan inflaatio ja korkotaso oli pidettävä alhaalla. Mutta ketkä niin väittivät? Taas ne samat "valtiovarainministeriön pojat", jotka tänään ovat vaatineet taas rajuja leikkauksia, "että välttyisimme EU:n nuhteilta". Kansainväliset demarit olivat kääntyneet kokeilemaan uusliberalismia.

Lipponen ei omien sanojensa mukaan ujuttanut tietoisesti uusliberalismia sosialidemokraattiseen talouspolitiikkaan. Asiasta on puhuttu ja kirjoitettu paljon ja vasemmistolaiset ovat toista mieltä. Silti Lipposen vakuuttelut ovat vaikuttavia, sillä hän vaikutti olevan aidosti hämillään talouden huonosta tilasta ja kansainvälisen talouskriisin vaikutuksista Suomen talouteen. Keinot olivat vähissä ja poliittinen tilanne jumissa kepun kyttäillessä vieressä. Lipposesta tuli ehkä pakon sanelemana tannerilainen käytännöllisyyden poliitikko, jolle valtion etu ja rahakirstu oli tärkeintä samalla kun oma puolue kipuili leikkausten kanssa.

Tässä kohdin on olemassa erilaisia tulkintoja. Lipposen käyttäytyminen ja johtaminen muodostuivat puolueelle ongelmalliseksi ja kokoomuksen kanssa tehty saumaton yhteistyö taakaksi. Tämä aiheutti myrskyn vesilasissa eduskuntaryhmässä, joka odotti porvarillisen kurjistuspolitiikan vastapainoksi perinteistä sosialidemokraattista hyvinvointipolitiikkaa, johon olisi kuulunut reilut parannukset perustoimeentuloon, terveydenhuoltoon, koulutuksen ja työllisyyteen.

Mutta ei, sillä Lipposen hallituksilla oli suuria vaikeuksia vakuuttaa omia äänestäjiään politiikkansa oikeutuksesta. On hyvä, ettei Lipponen edellisten muistelmiensa tavoin turvaudu enää havaittavan käyttäytymisen kuvaamiseen historiallisissa muistelijan käsiterealistisissa kehyksissä, missä tapahtumat luetellaan yhtenä pötkönä, joihin liimataan päälle yleinen kuva kuin sokerina. Käsiterealismilla, että maailma olisi paitsi objektiivisesti olemassa, myös määräisi ne käsitteet, joilla siitä puhutaan, on vahva filosofinen traditio skolastiikasta marxismiin, kuten Weber aikoinaan väitti. Hänelle se oli "ahtaan fakki–idiootin harha".

Samoin Lipposelle, joka on sijaan tottunut "Mooseksena murahtelemaan" milloin mitäkin fakki-idioottina pitämäänsä ilmiötä, ajatusta tai ihmistä vastaan sen verran kuuluvasti että sillä on merkitystä. Esimerkki tästä on kritiikki professori Henrik Meinanderin latistavaa näkemystä 1960-luvusta ja sen nuorisoradikalismista. Meinander väitti taistolaisuudesta tulleen kotipaikka monille "aikansa näkyville intellektuelleille". Lipponen oli toista mieltä: "Ketähän historioitsija mahtaa tarkoittaa, leniniläisiä fraaseja toistavia akateemisia palopuhujiako? Epäintellektuellimpaa joukkoa saa etsiä henkisestä historiastamme."

Lipponen muistutti, että äärivasemmiston äärimmäinen siipi rähjäsi kapitalismia vastaan, mutta otti päävihollisekseen sosiaalidemokraatit. Lipponen tarjoaa demaritulkinnan. "Tämä eräänlainen radikalismin lastentautivaihe (pälkäneläisyys) tulee kuitenkin nähdä myös siinä valossa, että SDP:n nuori polvi karisti luteet omasta lipustaan. SDP:n läpi kulki muutamia kymmeniä opiskelijoita aina taistolaiseen peräseinään asti. Sen jälkeen me paasiolaiset nuoret saatoimme keskittyä reformityöhön ja poliittiseen hegemoniataistoon. Meillä ei ollut mitään tekemistä 1970-luvun teinipolitiikan "yleisdemokratian" kanssa."

Muistelmiensa ensimmäisessä osassa Lipponen raotti sitä, millainen henkinen ympäristö on hänet muokannut sellaiseksi kuin hänet tänään tunnemme, ja millaista oli 60-luku ja hänen "yllättävä" poliittinen heräämisensä sekä ajautumisensa politiikkaan. Lipponen puhuu asioista ja ongelmista aidosti niiden oikeilla nimillä. Taustalla vaikuttaa yritys kaunistella oma näkemys historianlehdille. Se mikä hieman yllättää lukijan, ja saa silmät kostumaan sekä palan nousemaan kurkkuun, on muistelmien intiimi tunnustuksellisuus, ihan kuin hän puhuisi suoraan sydämestä juuri tekstiä parhaillaan lukevalle, muistellen myös järkyttäviä tapahtumia, sekä luonnettaan muovanneita ikimuistoisia hetkiä nuoruutensa kouluaikoina ennen maailmalle lähtemistä.

Lipponen eli viimeisenä mohikaania suurta suomalaista kertomusta. Tavalliselle lukijalle on vaikea ymmärtää varmasti se, miten tärkeässä roolissa sanat, julkilausumat, kokoukset ja mielenositukset sekä kirjeet olivat tuohon aikaan ennen somea ns. "spektaakkeliyhteiskunnassa", missä juorut, kuiskaukset, vihjeet ja olettamukset saivat lähes neuroottisen julman sisällön valtataisteluissa. Se oli myös toveruuden ja veljellisten kisailujen aikaa. Yhteenkuuluvuus ja rehtiys sekä vahva myötäelämisen tunne syntyvät juuri näistä tärkeistä arjen kokemuksista. Mutta se voi olla myös Lipposen yleisönkosiskelua. Hän saattaa itsensä näin mukavana historiaan sellaisena ymmärtävänä ja avarasydämisenä ihmisenä, millaisena hän haluaa häntä muisteltavan.

Lipponen on oiva sekoitus osuvaa verbaaliakrobaattia ja pedanttia kostajaa, jonka kielenkäyttö on ihan toista kuin muiden demarikollegoidensa, jotka tunnetaan lähinnä kapulakielisyydestään, änkytyksistään, ja pahimmillaan tylsyydestä ja pitkäveteisyydestä sekä typeryydestään. Lipposen sanallisen arkun syntyhetket voidaan paikantaa lapsuuden vaikuttaviin henkilöihin, kuten savonmurteen ylistystä oppilaille päähän alla runon voimin iskostaneeseen lehtori Uki Hiltuseen.

Päevä riätää,

linnut laalaa,

mehtä haesoo,

ja tiet on sonnalla.

Toisessa osassa Murrosten aika – muistelmat 1979-95 Lipponen käytännössä kertaa poliittisen elämänsä tärkeimmät tapahtumat ja miten vaivalloisesti hän eteni kohti johtajuutta. Aina oli jokin este tai joku esti – joskus sattuma, useimmiten Kalevi Sorsa - hänen valintansa johtotehtäviin. SDP on omista vakuutteluistaan huolimatta kaikkea muuta kuin kansanvaltainen kansanliike. Pienet klikit puolueen sisällä sekä vaikutusvaltaiset suuret piirit ja niiden väliset liittoumat päättivät, kuka nousee ja kenen ura loppuu. Mielenkiintoinen kuvaus on Iivarin ja Paasion sekoilut ja munaukset Ahteen erottamisessa eduskunnan puhemiehen paikalta tehden tilaa puhemieheksi "kasvamaan korkoa presidentinvaaleja" varten siirtyvälle Kalevi Sorsalle.

"Vedin Paasion tapauksesta omat johtopäätökseni. Jos olisin SDP:n puheenjohtaja, minua ei entisen puheenjohtajan sisäpiiri pyörittäisi. Kunnioitin Kalevi Sorsaa suuresti, mutta hänen ympärillään muodostunut palvontapiiri muodosti puolueeseen takahuoneen valvontakomission, jonka vaikutus oli rappeuttava. Ulpu Iivarin syyttävä sormi kohdistuu "Paasion lähipiiriin", mikä kertoo Sorsan taustaporukassa vallinneesta menneen maailman ajattelutavasta."

Tässä vaiheessa lukija tajuaa, että Descartesin väite siitä, että elämme sitten missä tahansa, meidät vakuuttaa pikemminkin tapa ja esimerkki kuin mikään varma tieto. Sosiaalidemokratia eleli jo ehtootaan omassa hiljaisuudessaan. Lipponen tajusi alkaa hyvissä ajoin uuden tien etsimisen ja vanhojen totuuksien uudelleenarvioimisen. Mutta koneisto puski jo täyttä taaksepäin kohti omaa hävitystään. Ehkä Lipposen hallitukset eivät vieneetkään puoluetta tappioon, SDP oli jo siellä kuin suossa jumissa, syvällä rämpien pääsemättä enää omin avuin ylös. Lipponen yritti seurata Sokrateen maksiimia seuraamalla argumenttia, mihin se viekin hänet, ja yritti mennä sinne, minne keskustelun tuuli vei hänet. Muut eivät olleet siihen valmiita. SDP jähmettyi paikoilleen.

SDP:n viisikymppiset "pullasorsalaiset (olivat kaikki kokouspullan lihottamia turpeita kääpiöjässiköitä kolmoisleukoineen)" vallassaolijat olivat juopuneet vallastaan ja häikäistyneet sen ihmeitä tekevästä vaikutuksista elämiinsä ja uriinsa. Päivänpaisteessa oli mukavampi olla (jatkuvasti) kuin sateessa. Ei Lipponen oikeasti pidä ystävinään ystävikseen kutsumia kollegoitaan ja kilpailijoitaan, kuten aina krapulaisenoloista Putrki-Mattia. Hän kaunistelee ja selittelee asioita parhain päin, ettei kukaan mukana ollut korkea pamppu suuttuisi liikaa ja äityisi vuorostaan omin sanoin paljastamaan yhteisiä salaisuuksia.

Siksi muoto on ylevä, ystävällinen ja yliampuvan kohtelias. Itse asiassa Lipponen vihasi sekä Sorsaa, Iivaria että sorsalaista puoluekoneistoa ylitse kaiken, kuten hekin Lipposta, joka oli vaaraksi heidän jatkosuunnitelmilleen kahmia lisää valtaa. Erityisen ikävä esimerkki oli itsestään liikoja kuvitellut Ulpu Iivari, joka vei puolueen lähes konkurssiin, ja karkotti äänestäjät typeryydellään ja etovalla habituksellaan sekä epä-älyllisillä rimanalituksillaan. Toinen ääliö oli  Paasio, joka ei yksinkertaisesti uskaltanut ja osannut toimia itsenäisesti Sorsan varjosta, koska häneltä puuttui vahva tahto sekä sellainen taistelijan luonne kuin Lipposella.

Kolmannessa osassa Lipponen räjäyttää sanallisen arkkunsa auki ja tarjoaa lukijalleen suoran kurkistusikkunan vallan kulisseihin ja esittelee meille "oman ällökatraansa" eli SDP:n lähes konkurssiin ajaneet toverit. Se mikä Lipposen muistelmien III-osaa hallitsee, ja tekee ne aivan erityisen kutkuttavaksi ja kiinnostavaksi, on valtapolitiikan rajuus ja taistelu demareiden sisällä toinen toistaan vastaan, esimerkiksi jo heti demareiden valtaanpääsyn aluksi II valtiovarainministeri Arja Alhon alhaisessa tiputtamisessa, missä oli enemmän kuin laki salli kiusaamisen ja koston tunnelmaa, mukana mm. entinen puheenjohtajahommansa alkoholismin takia sössinyt Paasio. Muutkin sen ajan johtavat demarit saisivat syvästi hävetä.

Kirjan odotetuinta ja parasta antia ovat Lipposen kommentit kauhukabinettinsa kahden pahimmasta jäsenestä, Tarja Halosesta ja Erkki Tuomiojasta, joiden ilkeä ja pelottava varjo leijui noina vuosina SDP:n yllä. Vaikka Lipponen on kohtelias, voimme lukea rivien välistä inhoa ja vastenmielisyyttä kumpaakin kohtaan heidän alhaisten luonteittensa ja likaisten temppujensa takia, vaikka Lipponen kohteliaaseen valtiomiestapaan ei kiroile suoraan heidän naamoilleen. Kyse oli kovasta valtataistelusta, jossa oli pattitilanne, kolme toisiaan syvästi inhoavaa, Halonen presidentti, Tuomioja ulkoministeri ja Lipponen pääministeri (ja peliä edesauttoi Halosen ja Tuomiojan eduksi se että Lipposen tärkein tukija Arja Alho oli pelattu nöyryyttävästi sivuraiteelle).

Historia on osoittanut Lipposen olleen osaava ja hyvä pääministeri, ja pohdiskeluissaan mm. Natosta oikeassa, olihan Lipponen selvästikin tosiasiat tunnustanut reaalipoliitikko, joka tunsi Euroopan kohtalonkysymykset paremmin kuin Halonen ja Tuomioja, jotka vain esittivät niin tekevänsä, mutta vetivät ideologisesti itään päin jatkaen Suomen aivotonta antautumispolitiikkaa Putinin silmien edessä hänen suureksi riemukseen. Lipposen mukaan Halosen ongelmana oli tarve ketjupuhumiseen. Kaikki ne, jotka tuntevat naamansa ilkeästi vääntävää halosta yhtään paremmin, tietävät hänen olevan luonteeltaan koulukiusaaja, joka puhuu kuin papupata yrityksenään hallita ihmisiä ja tilanteita. Juuri siksi Lipposen analyysi on karmaisevan hauska sekä osuvan tarkka.

"Minulla saattoi olla Linnan kahdenkeskisessä tapaamisessamme viisi asiaa, joista halusin presidentin kanssa keskustella, mutta hädin tuskin saimme hänen puhetulvaltaan yhden käsitellyksi. Pidin sitä epävarmuuden osoituksena ja pyrkimyksenä näyttää, kuka asiat osaa. Aivan turhaan…Halosen kanssa olisimme ehkä hyvin voineet tuulettaa tuntojamme, sillä hänellä on sentään huumorintajua. Tuomiojan ollessa mukana tapaamisten luonne muuttui ikäväksi kyttäilyksi." Tuomioja oli Lipposen mukaan elitisti, joka tavoitteli oikeaoppisuutta (ja oli siksi kai niin rasittava ja ikävän totinen etuilija). Tuomioja kuvitteli itsestään liikoja.

Suomen länteen onnistuneesti luotsannut Lipponen poliittisena olentona on omassa lajissaankin harvinainen toimija suomalaisessa poliittisessa historiassa. Joissain kohdin Lipposen muistelmista paistaa läpi vanhan työväenliikkeen sopuisuus ja yhteenkuuluvuus yhteisen vaikean tehtävän edessä kuin Väinö Tannerilla 1920-luvun alussa. Vai onko se vain liiallista kiltteyttä ja kohteliaisuutta? Pitää muistaa, että demarit ovat riitelyn ja selkään puukottamisen maailmanmestareita. Lipposella on ollut koko uransa sormi vahvasti ajan pulssilla, ja siksi elämänkertaa voi lukea itsetilityksen lisäksi myös erään tärkeän historiallisen muutoksen kuvauksena SDP veturina, kun Suomi muuttui itäisestä vasallisvaltiosta osaksi läntistä liittoutumaa ideologisesti.

Lipposen muistelmia lukiessa pitää muistaa niiden olevan poliittiset muistelmat, ja omassa lajissaan sosiaalidemokratiaa kiillottavat sosiaalidemokraattiset muistelmat, joiden rivien välistä voi lukea poliittisen historian dosentti Mikko Majanderin väitteen, ettei suhteemme menneisyyteen ole "vain historiaa", vaan täyttä tätä päivää. Se voisi olla yhtä hyvin Lipposen muistelmien mottokin. Kun pitkään vallassa olleen johtajan muistelmista on kysymys, pitää ottaa huomioon rivien välistä pilkistävä tekopyhyys, asioiden kaunistelu totuuden kustannuksella. Toiminta on erilaista kuin tavoitteet. Hypokrisia seuraa siitä, että pidämme omaa käsitystämme tai vakaumustamme sellaisena, joka kokonaan määrää jonkun teon moraalisen luonteen.

Tämä on myös kaunistelematta Lipposen muistelmien lähtökohta. Ovathan ne vallan kuumaa ydintä valottaessaan suoraan kuin Niccolo Machiavellin kuolettavan terävästä kynästä. Lipponen antaa palaa kunnolla aina välillä pohjaan asti. Hänellä kun ei ole mitään hävittävää. Lipposen subjektiivisuus tarkoittaa sitä, että hänen pitää kieltää sekä itse hypokrisia että pahan olemassaolo, ja teeskennellä kaiken olevan hyvin huolimatta, ettei asia ole niin. Lipposesta kasvoi suuren luokan poliitikko, jolla oli paljon vaikutusvaltaa. Ilmassa on draaman tuntua, sillä Lipposen odotetiin vastaavan viimeisessä muistelmaosassaan Tuomiojan Lipposesta omissa muistelemissaan esittämään rajuun kritiikkiin. Tämä on kirjan mielenkiintoisinta seurattavaa. Lastut lentelevät ja lukijalla on hauskaa, kun nyt jo eläköityneet kukkopojat ottavat verbaalisesti mittaa toisistaan.

Näitä muistelmia kannatti odottaa monta vuotta. Syvemmälle menevän kirjoittajan ajatus on kirkas ja enemmin asioita avaava ja ihmisiä valaiseva, kuin Erkki Tuomiojan päiväkirjojen hengästyttävä tapa luetella pitkinä litanioina kokouksia, tapaamisia, ihmisiä uuvuttavissa tiiliskivimäisissä, ja vuolaan itserakkaissa päiväkirjoissaan, joissa ihmetellään vain sitä, mikseivät muut ihmiset ole vielä tajunneet tämän poliittisen ihmelapsen ainutlaatuista tärkeyttä Suomen pelastamisessa. Lipponen ei ymmärtänyt. Lipposen ja Tuomiojan kireä suhde kuvaa SDP:n sisäisiä jännitteitä. Kun lukee kaikki osat, tulee samalla suorittaneeksi vähintäänkin "koivistolais-paasiolaisen (Rafael) sosiaalidemokratian approbaturin" hyväksytyllä arvosanalla.

Kolmannen osan, ja koko kirjasarjan, kiinnostavimpia kysymyksiä on Lipposen kääntyminen radikaalista perinteisen tannerilaisen sosialidemokratian kannattajaksi, tunnustamalla idealistisen talouspolitiikan mahdottomuuden vastaan Erkki Tuomiojan edustama romanttinen laput silmillä kulkeva tuomiojalainen uusvasemmistolaisuus. Lipposesta voidaan olla mitä mieltä poliitikkona tahansa, mutta kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että älykäs Lipponen kuuluu edelleenkin suomalaisen politiikan valtiomiesluokan harvalukuiseen kärkikaartiin. Mutta mikä parasta, hän on hyvä ja taitava jutunkertoja, kuvatut hahmot eläväisiä ja melkein jo unohtuneet "shakespeaariset" valtataistelut saavat lihaa luiden ympärille. On vahinko, ettei kokoomuslainen Martti Häikiö ole enää keskuudessamme kommentoimassa Lipposen muistelmia, sillä Lipposen ja kokoomuksen väliset suhteet sekä talouden määräävä rooli käytännön pakon saneleman pragmatismin syntyyn, olisi kokoomuslaisen kommentin arvoinen.

Osaa välillä tuimaksikin puheissaan äitynyt Lipponen korjata virheitä ja uudistaa ajatteluaankin. Mutta onko se vain Mikko Majanderin neuvosta vai aitoa katumista ja uudelleenarviointia,? Lipposessa on kuitenkin aimo annos armollista ja kaukaa viisasta vallankäyttäjää, kuten käy ilmi Erno Paasilinnan toimittamassa Pohjoinen-kulttuurilehdessä 2/1965 otsikolla Sosialidemokraattinen menetelmä olleessa Lipposen kirjoittamassa artikkelissa. Siinä esitetty linja piti Lipposen mukaan yhtä horjahdusta lukuun ottamatta toistakymmentä vuotta, kunnes hän tarkasti ajatteluaan 1970-luvun lopulla. Mutta mikä oli tämä horjahdus, joka muutti suuren yleisön silmissä Lipposen takinkääntäjäksi apteekkien ja vakuutuslaitosten sosialisointi vuoden 1975 Jyväskylän puoluekokouksessa vaatineen sinivalkoisen Suomi nousee-eduskuntavaalikampanjan päästrategiksi?

Silloin Lipponen alkoi ajatella ja kuunnella punaisen kuplan ulkopuolella talouden ja muun maailman erilaisia ääniä. Hän sanoutui irti omien sanojensa mukaan "yleisestä ja yhtäkkisestä" sosialisoinnista, sillä sitä seurasi hänen mukaansa vain totalitarismi: "Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että ihmiset omistavat miljoonia tai että he operoivat suuriakin yrityksiä. Ratkaisevaa on omaisuuden vaikutus, muihin ihmisiin. Tässä viittasin asuntotuotantoon ja terveydenhuoltoon." Vuoden 1918 haamu ja sen jälkeinen ns. vanhan työväenliikkeen hajaantuminen kahteen toisilleen vihamieliseen leiriin ja koviin järjestösotiin, näkyy vielä tänäänkin. Lipponen oli selkeästi vanhakantainen demari vastaan radikaalia uusvasemmistoa edustaneet vasemman laidan "hoipertelijat", jotka valuivat ensin SKDL:n sosialisteihin, ja sitten osa heistä vielä SKP:n vähemmistön syleilyyn. 

Lipponen oli itsekin menossa "liian vasemmalle" turhautuneena vuonna 1969 saamattomaan ilmapiiriin. Syyskuun 10. päivänä 1969 hän julkaisi kannanoton, jossa vaati työväenliikettä lähtemään siitä, "että olemme tulleet hallitukseen jäädäksemme". Se oli liian punaiseksi äityneelle Lipposelle samalla hyvä opetus. Vaatimus demokratiasta työväen vallan toteuttamiseksi sai puoluesihteeri Sorsan antamaan Lipposelle huomautuksen ja johti katumukseen. Miestenlehti VIPissä Lipponen tupakka kädessä ilmoittautui Erkki Raatikaisen johtamaan vasemmistoon ja nimesi Olavi Lindblomin oikeistososialidemokratian "näkyvimmäksi edustajaksi". Lipponen oli oikeassa mutta väärässä paikassa väärään aikaan tyylipuhtaana opportunistina: "Vasemmistolaisemmalla politiikalla saisimme lisäkannatusta SKDL:stä, koska äänestäjät eivät liiku oikealta vasemmalle, Nukkuvien puolue olisi kuitenkin tärkein uusien äänien lähde."

Momentum oli kuitenkin jo ohitse, ja ideologiset väittelyt saivat väistyä SDP:ssa käytännön politiikan harjoittamisen tieltä käsitteiden muuttuessa samalla tyhjiksi korulauseiksi, kun puolue hieman rauhoittui ja normalisoitui keskittyen jatkamaan yhteiskunnan muuttamista tasa-arvoiseksi. Vuosisadan lopulla, jako oikeisto- ja vasemmistodemareihin henkilöityi Lipposen ja Tuomiojan väliseksi kovaksi kamppailuksi hegemoniavallasta SDP:ssa, ja se hieman sekä häiritsi järjestötyössä mutta antoi myös uusia aseita päivittää sosiaalidemokratiaa muuttuvassa kylmän sodan maailmassa kohti kommunismin romahtamisen ja uuden eurooppalaisen yhteistyön aikaa. Tuomioja katsoi itään ja menneeseen, Lipponen länteen ja uuteen aikaan.

Ero oli valtava. Ja vaikka Lipponen edusti perinteistä puoluekoneistoa ja sosialidemokratiaa, jolla oli ay-liikkeen ja demarijärjestöjen aktivistien hiljainen tuki, hän yritti turhaan rohkaista demareita uuteen. Tuomioja edusti vanhaa uusvasemmistoa, jonka kapea kannatus tuli vanhasta 1970-luvun marxilais-sosialidemokraattisesta SNK:sta (nuorisoliike) ja SONK:sta (opiskelijaliike). Professorin Antti Eskolan kehotuksen jälkeen (Menkää vahvistamaan sosialismia demareihin ja demokratiaa kommareihin) tapahtui Erno Paasilinnan mukaan "radiaalien petos", kun he sulautuivat yhteiskuntaan ilman tosiallista vastarintaa ja riskinottoa. Tässä on ikuinen väittelyn aihe; kuka petti ja kenet, ja kuka oli tai ei ollut radikaali?

Tuomioja kuului viimeksi mainittuihin omaa etuja yhteisen edun varjolla ajaneista "PETTUREISTA" yrittäessään tehdä itsestään viidenkymmenen vuoden ajan elävän patsaan sekä ikiradikaalin vaihtoehdon taantumukselliseksi nimittämälleen demarijohdolle. Tuomioja muuttui vastarannankiiskiksi, ja esitti olevansa uudistusmielinen vasemmistolainen älykkö, vaikka hamusi itselleen vain mahdollisimman suurta valtaa. Se oli helppoa, sillä älykköjä puolueessa ei juuri enää ollut. Kuuskytlukulaisten virta katkesi viimeistään Espoon puoluekokoukseen Dipolissa vuonna 1978 Sosialidemokratian suuntana tunnettuun "byrokraattisen sosialismin" oppaaseen. Tuomioja jäi lähes yksin toistamaan vanhoja fraaseja ja pelaamaan helsinkiläisillä radikaaleilla tukijoillaan.

Lipponen käyttää paljon aikaa yrittäessään selittää näitä vasemmistolaisia lastentauteja SDP:ssa ja vasemmistossa. Nykyisin juuri kukaan muista miten vaarallista veitsenterällä keikkumista poliittiset taistelut verhon takana lännen ja idän heiluttaessa naruja, ja maksaessa laskut. Lipposta pitäisi kiittää erityisesti vallanhimoisen ja epäsuositun Erkki Tuomiojan uran torpedoimisesta, sillä harvoin lukee niin omahyväisen poliitikon peittelemätöntä itsekehua keskushenkilönä kirjoittaja itse, kuin Erkki Tuomiojan poliittisia ja kaunaisia päiväkirjoja - aivan erityisesti kirjaa Siinä syntyy vielä rumihia: Poliittiset päiväkirjat 1991-1994 (Tammi, 2014). Lipponen on aikaisemmissa muistelmissaan kuvannut osuvasti, millaista kivirekeä ylämäkeen oli työskennellä Tuomiojan kanssa. Tänään voimme huokaista helpotuksesta kun luemme Tuomiojan muistiinpanoja "minä" itse". 

Tuomioja on omaan laskuunsa toimiva korkeanluokan informoija, jonka epälojaalisuus muita kohtaan lähenee veteen piirrettyä viivaa vakoilemisesta. On ollut Suomen ja SDP:n kannalta hyvä, ettei hän päässyt koskaan SDP:n puheenjohtajaksi ja pääministeriksi tai presidentiksi, johon hän oli jo lapsena asettanut korkeimman tavoitteensa syntyessään poliittiseen eliittiin kultalusikka suussa. Kostosta politiikassa, ja verisistä valtataisteluista on aina lopulta kysymys huipulla, missä aina tuulee.

Juuri se on politiikan suola kansalaisten silmissä. Lipposen Valtionhoitaja antaa kasvot tälle ikuisesti jatkuvalle taistelulle ja, kuvaa myös sitä, miten kaikkien kanssa kemiat eivät kohtaa, ja miten vaikeiden ihmisten kanssa tullaan, tai ei tulla toimeen, ja miten nämä ikävät suhteet vaikuttavat politiikassa. SDP:ssa, joka koostuu enemmäkseen heikosti koulutetuista matalapalkka-alojen naisista ja ay-miehistä, on helppo esiintyä hienolla tittelistalla älykkönä ja kaiken osaavana tietäjänä, kuten Tuomioja. Lipponen on ihan toista maata, ja hänen analyysinsa tarkkoja sekä syvällisiä, kuten hieno esipuhe Stephen Toulminin Kosmopolis-kirjaan (WSOY,1998). On harvinaista, että demaripoliitikko tietää niin paljon, on syvällä asiassa ja kiinnostunut moisista ongelmista. 

Toulminin kirja on hyvä teos hieman hämillämme huijaamisesta oleville lukijoille ja eksyksissä oleville etsijöille, jotka ovat menettäneet terveen järjen käytön lahjan väliaikaisesti kaiken viihdemoskan ja totuutta peittelevän tiedotusvalheellisuuden upottavassa suossa. Tämä koskee myös motivaationsa ja uskonsa itseensä menettänyttä työväenliikettä, ja asian kanssa kipuilevia sosiaalidemokraatteja. Sosialismi ei tottunutkaan työläisten johdolla vaan kohtasi vastavoimat. Lipposen teksteissä on yllättäen tämä sama elementti vahvasti läsnä jahkailuna, pohdintoina, väitteinä ja vastaväitteinä, kuten dialektisen metodin tuleekin, kun sana on tullut lihaksi. Sen sijaan Tuomiojalla ei. Lipponen on ihan toista maata. Toulmin antaa hänelle selustatukea olla rohkeasti tässä hetkessä arjen ongelmia ratkomaan pyrkivä pragmatisti dogmaattista idiotismia vastaan.

Valtionhoitaja herättää myös paljon kysymyksiä. Onko Lipponen ovelana sanakäyttäjänä sittenkin piilottanut muistelmiensa alkuun pitkän litaniana pikkuporvarillisen sovinnaisuuden kaavan märkänä rättinä kaikkien uudistusmielisten kasvoille? Niistä nimittäin käy hyvin ilmi, ettei Lipposesta olisi voinut tulla Lipponen, jos hän ei olisi ollut itse sovinnainen ja sopeutuvainen. "On sovittu"-nappula, ja jo lapsuudessa luodut hyväveliverkostot, ovat toimineet Lipposen uralla tärkeässä roolissa. Sitä voisi kutsua myös rakentavaksi sosiaaliseksi pääomaksi, jos se olisi sitä, mutta kun se ei ole. Lipponen tulla tupsahti ja istahti sudeettisavolaisena, jos ei nyt valmiiseen pöytään alkupaloista lähtien, niin ainakin runsaan jälkiruokatarjoilun aikana.

Kiitollisuudenvelkako on hänen todellinen minänsä? Siksiköhän vierastaa kuin ruttoa uudistuksiin pyrkivää vasemmistoa? Siksikö hänessä ei ole juurikaan demariksi punaista väriä? Siksikö hän on vanhemmilla päivillään ottanut harteilleen murahtelevan Taatan roolin, joka edustaa isänmaata, valtiovaltaa ja kaikkea järjestystä, ja toimii samalla luterilaisen alistavaisuuden esipuhujana ja nöyrästi virkamiesvallan edessä pokkuroivan sekä helposti kesytetyn alamaisen käskyttäjänä? Olkoot syyt mitä tahansa, Lipposta vihataan ja rakastetaan yhä edelleenkin maan yhtenä näkyvimmistä poliitikoista. Paitsi radikaalien perintöä vaalivassa post-tuomiojalaisessa punavihreässä blokissa, missä hän on kaiken pahan alku kokoomusyhteistyön suojelijana.

Tänään historian painolasti on pudonnut SDP:n harteilta ja puolue loistaa gallupkyselyjen kärjessä vaihtoehtona oikeistohallitukselle. Onkin mielenkiintoista katsoa kumman perintö jaksaa kantaa SDP:ssa tulevaisuudessa: tannerilainen tiukka budjettikuri vai vihervasemmistolaisen sateenkaarisosialismin tuhlailevuus? Aina kun SDP on menettänyt kannatuksensa, se ei tunnu haluavan edes ymmärtää miksi. Vastaus on tietenkin väärän politiikan ja siitä vedettyjen johtopäätösten takia. Esimerkiksi kevään 2007 eduskuntavaalitappioon johtuneista syistä demarilehdet eivät uskaltaneet tuoda esille puolueen sisällä olevia erilaisia näkökulmia, vaan tyytyivät toistamaan kyllästymisen asti sivuillaan vaalitappion syitä pohdiskelleen Antti Kalliomäen latteaa vaaliraporttia, joka fiksusti asiaa analysoineen Arja Alhon mukaan oli typeryydessään lähinnä vain surkeaa luettavaa.

Työryhmän vaalitappion yhteenveto ei alkanut rökäletappion tunnustamisesta, vaan hehkutti vanhaa murskavoittoa vuoden 1995 eduskuntavaaleissa: siitä alkoi hyvinvointivaltion pelastustyö, jossa onnistuttiin määrätietoisen talouspolitiikan avulla. Alho kertoo kirjassaan Kovan tuulen varoitus (INTO, 2009), seikkaperäisesti mikä tähän kaikkeen oli oikein johtanut SDP:n sisällä ja mitkä olivat sen seuraukset. "Miten hallituksesta tuli puudeli? Miksi SDP:n eliitti lakkasi keskustelemasta? Toisena valtiovarainministerinä työskennellyt Arja Alho kuvaa SDP:n alamäen taustoja. Kirja on ensimmäinen sisäpiiriläisen katsaus Paavo Lipposen pääministerikauteen, jolloin SDP ja Suomi hurahtivat uusliberalismiin ja pääministeri jyräsi eriävät mielipiteet."

Kirjan arvostelut olivat paljon puhuvia: "Poliittinen puhe on rämettynyt puppugeneraattoriksi. Jos kaikki puolueet kerran puolustavat hyvinvointivaltiota, miksi sen annetaan jatkuvasti rapautua?" – Arja Alho, Apu 2009/25-26. "Kirjassa on mielenkiintoisia, hätkähdyttäviäkin huomioita tunteella kirjattuna." – Matti Wiberg, Talouselämä. "Äänestäjät olivat pettyneitä SDP:n kyvyttömyyteen korjata yhteiskunnallisia epäkohtia. SDP:n voimattomuus tuloerojen kasvun ja yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden edessä oli suuri- juuri tähän äänestäjät pettyivät." Vuoden 2003 eduskuntavaaleissa SDP:n teemana oli turvata palvelut, siksi olimme vastustaneet veronkevennyksiä. Uskottavuus joutui liian kovalle koetukselle, kun kevensimme veroja, mutta rahaa ei riittänyt palvelujen tai sosiaaliturvan epäkohtien korjaamiseen." Nyt noista ajoista on sen verran aikaa, että niitä uskalletaan muistella ja  sylkykupiksi ja sijaiskärsijäksi joutuneelle Alhollekin antaa arvoa. Silloin hänet jätettiin yksin.

Moni Lippostakin ankarasti puolueen sisällä noina aikoina kritisoinut tunnustaa, että Lipposta kaivattaisiin taas antamaan potkua SDP:lle ja aatteelliselle keskustelulle. Erityisesti Lipposen rooli sivistykseen ja koulutukseen uskovana poliitikkona ansaitsee maininnan. Vaikka Lipponenkin uskoo kasvuun ja talouden ensisijaisuuteen, hän on sivistyneenä ihmisenä hyvin tietoinen sivistyksen, koulutuksen ja kulttuurin merkityksestä kasvattaa kriittisiä ihmisiä demokratian palvelukseen vastaan äärilaitojen hurlumheihullutukset. Nykyisin eduskunnan puhemiehen nuijaa heiluttaa vihasanomaa sekä eripuraa kansalaisten keskuuteen levittävä äärioikeistolainen ja vaarallinen hullu. Pääministerinä häärii kalavaleita ja sammakoita suustaan suoltava metrimittainen ääliömäinen turkulaisvenkoilija, jonka jäljiltä instituutio on kohta menettänyt lopullisesti arvonsa kansan silmissä.

Ideologiat ja käytäntö sekä politiikka ovat saman ruumiin eri osia, jotka voivat toimia myös kuolettavasti itseään vastaan, silloin kun aivoissa käskyjä annetaan, kenen tahansa määräyksestä, sillä vasta yhdessä nämä kolme muodostavat sen, mitä politiikan taiteeksi voi sanoa. Se tarvitsee Lipposen kaltaisen Machiavellin sen osoittaa Lipposen muistelmat ja erityisesti viimeinen osa Valtiomies. Sana tulee lihaksi harvoin puhtaana, sanoi jo aikoinaan Wittgenstein. Se voi muuttua myös itsensä vastakohdaksi. Lipposta lukemalla alkaa tajuta sitä hammastenkiristystä, mikä ruhtinaalla on ollut demareiden idioottilaumaa johtaessaan.

Eivätkä he ole selvästikään koskaan perehtyneet Fernando Pessoan Anarkistipankkiiriin, jonka mukaan ei ollut luonnollista ponnistella minkään päämäärän hyväksi, ellei korvaukseksi saada tietää, että päämäärä saavutetaan. Anarkistipankkiiri löysi ratkaisun anarkistisista työmenetelmistä, jotka hän oli huomannut ainoaksi oikeaksi. Tämä menetelmä johti siihen, että hän rikastui. Hänen menetelmänsä johti vapauden saavuttamiseen, sillä voittaessaan rahan mahdin hän vapautui siitä saaden oman henkilökohtaisen vapautensa. Tämä hieman irvaillen. Anarkistipankkiirin mielestä typerä anarkisti, joka heittää pommeja ja ampuu tietää hyvin tappavansa ja sen, ettei hänen oppeihinsa kuulu kuolemantuomio: "Hän hyökkää moraalittomuutta vastaan rikoksen keinoin, koska sen tuhoamiseksi kannattaa tehdä rikos. Hänen menettelytapansa on typerä ja väärä ja saa anarkistisena menettelytapana aikaan päinvastaisen tuloksen: menettelytapansa moraalin kannalta taas hän toimii älykkäästi."

Kirjan lopussa Anarkistipankkiiri sanoo, että ero näihin anarkisteihin on se, että he ovat anarkisteja vain teoriassa, mutta hän itse sekä teoriassa että käytännössä, koska heille ajattelu on tunnetta ja hänelle tiedettä: "He ovat anarkisteja, jotka kyyristelevät, minä olen anarkisti, joka taistelee ja vapauttaa. Sanalla sanoen. He ovat valeanarkisteja, minä olen oikea anarkisti." Tuntuu kuin Lipponen haluaisi sanoa samaa aatteellisille intoilijoille, kuten Tuomiojalle, jonka ongelma oli lopulta se, etteivät muut uskoneet ja halunneet seurata häntä helvetin portaille asti muutamaa uskollista hännystelijää ja aseenkantajaa lukuun ottamatta. Käytännön politiikka on ihan muuta kuin räyhäämistä ja veuhkaamista, kuten aikoinaan Paavo Väyrysellä. Se on sopimuksia ja yhteistyötä.

HUOM: Itse varsinainen arvostelu Paavo Lipposen muistelmien III-osasta Valtionhoitaja ilmestyy ensi viikolla, kunhan olen ehtinyt kunnolla perehtymään kirjaan. Kirjan saamaan julkisuuden perusteella kyseessä on taas "ehtaa Lipposta", joka on siksi myös nautittavaa. Mutta kritiikeissä minua ihmetyttää yksi asia: Miten on mahdollista, että itse poliittiseen eliittiin kuuluva Hesarin eläkkeellä oleva toimittaja Unto Hämäläinen ei Hesarissa osannut kysyä toimittajan peruskysymystä MIKSI? Hesarin kritiikki oli oikealla tiellä mutta munaton, koska se ei puuttunut peruskysymykseen, muistelmien viivästymisestä johtuviin muistamisen ongelmiin, mihin Kansan Uutisten Kai Hirvasnoro puuttui kritiikissään. Miksi-kysymys on myös avain siihen miksi Lipponen kirjoittaa niin kuin kirjoittaa mutkia suoristellen ja kehuen itseään. Se on vastaus Hirvasnorolle siksi, että kasvojen on säilyttävä.

https://www.digivallila.com/l/arahteleva-mooses-ei-ollut-mukava/