Runoilija Raymond Carver ja dirty realismi/minimalismi

Teksti:

Harald Olausen

Eilisessä 20.11 digivallila.comissa olleessa American Beauty-elokuvaa käsitelleessä kirjoituksessaan kriitikko Eero K.V. Suorsa tuli maininneeksi amerikkalaisen runouden yhden suurimmista uudistajista ja nimistä Walt Whitmanin rinnalla, Raymond Carverin, jonka edustama arjen runous on saanut jostain kumman syystä ulkopuolisten sille keksimän pilkkanimityksen "dirty realism/minimalism - likainen realismi/minimalismi", vaikka itse runous, kun siihen tarkkaan tutustuu, on kaikkea muuta kuin likaista, minimalistista se on kuin amerikkalaisten, Philip Classin Einstein On The Beach tai John Adamsin Nixon Kiinassa oopperat - paitsi ettei ole vaan jotain ihan muuta. Mutta mitä?

Maailman parhaassa runoudessa on kysymys siitä samasta, kuin mitä Andrei Tarkovskin Peili-elokuvan motossa: runoilija kutsutaan paikalle antamaan henkinen sysäys, eikä kasvattamaan lisää epäjumalanpalvelijoita. Juuri näin tekee Raymon Carver suorilla sanoillaan ja osuu siksi suoraan sydämeen - kirjoittihan aikoinaan jo roomalainen runoilija Horatius, että maalareilla ja runoniekoilla oli sama valta yrittää mitä tahansa. Carverin mottona on sir Francis Baconin neuvo siitä, ettei kannata lukea siksi, että voisi väittää vastaan ja hämmentää, että voisi uskoa ja pitää itsestään selvänä tai löytää puhumisen tai keskustelun aihetta, vaan että osaisi punnita ja tarkoin harkita.

Carverin viehätys on arjen kokemuksen nostaminen sille kuuluvalle paikalle. Ei ole mitään niin oivaltavaa, kuin yksi odottamaton hetki ilman ennakkovalmisteluja ja valmiita tapoja tai ennakkoasenteita - se on oikeaa elämää elettynä hetki hetkeltä eikä teeskenneltyä ja valmiiksipurtua, jäsenneltyä mukaelämää muodin mukana ryhmäpaineessa valmiina räjähtämään yhdestäkin poikkiteloisesta sanasta vaarallisesti häiriintyneenä ympäristönsä terroristina. Ja sen vastapainona elää omaa vaatimatonta ja vaikeuksien täyttämää elämää sen kaoottisista reunaehdoista piittaamatta joka hetkestä hiljaa surullisesti nauttien - juuri tätä kuvaa Carverin runous, josta Lauri Otonkoski ja Esko Virtanen ovat tehneet suomennoksen "Rivi riviltä - lyönti lyönniltä"(WSOY 1994):

"Carver ei ole teoretisoiva, 'vaikea' runoilija. Kuten hänen novelleissaan, myös runoissa aiheet löytyvät läheltä, kulkivat mukana: isä, äiti, lapset, viina, kalastus, Tess, kuolema, myös oma. Carver puhuu omista aiheistaan omilla sanoillaan."

Kirjan esipuhe on mainio ja selittää hyvin mistä on kysymys sekä Raymond Carverin tuotannossa, että itse "dirty realismissa" sekä miksi sitä voi kutsua myös "minimalismiksi". Runoudessa on edelleenkin - erityisesti elitistisessä ja akateemisessa - monta väärinymmärrettyä ja väärinkäytettyä myyttiä, jotka vahvistuivat kantilaisen nerousmyytin syntymisen myötä romantiikan aikana ja saivat huipennuksensa modernismin formalistiikassa.

Yksi niistä on kummallinen käsitys runoilijoista "korkeamman tiedon välittäjinä", minkä runoilija Jukka Koskelainen kumosi muistuttamalla, ettei runous ei ole tietenkään mikään korkeampi tiedostamistapa, runoilijathan ovat usein sekopäisiä höpisijöitä, jotka asettelevat sanoja miten huvittaa kiinnostuneena enemmän niiden foneettisista olemuksista kuin mitä niillä todellisuudessa voidaan tehdä ja tarkoittaa.

Modernin runouden äitinä Suomessa pidetyn Eeva-Liisa Mannerin esseessään "Modernista runoudesta" Parnassossa 3/1957 esittämä näkemys runoudesta oli lohduton; se oli pitkän aikaa käsitetty liian paljon tunteen asiaksi, vaikka sen pitäisi olla koko persoonallisuuden asia. Romantiikka pilasi paljolti hänen mielestään runouden, ja varsinkin runouden maineen. Puhdistus olisikin siksi hänen mukaansa runoilijoiden itsensä toimitettava:

"Vähitellen aletaan ihminen käsittää kokonaisuutena eikä osina, ja on välttämätöntä ja samalla luonnollista, että myös runous muuttuu. Tunteen on saatava vastapisteensä älystä, uusia kerrostumia tuodaan esiin, usein oudossa järjestyksessä."

Kun Suomessa ei siihen kyetty, sen teki amerikkalainen Carver, joka rakasti Anton Tsehovin lauseiden yksinkertaista selkeyttä ja niihin sisältyviä oivalluksia. Lukijana hän tunsi niiden edessä voimakasta helpotusta ja odotuksen levottomuutta. Sillä ihan kuten Carverkin, ei Tsehovkaan halunnut kyllästyttää katsojansa tunteellisella tuskalla saadakseen sanomansa ytimen perille. Carver oli itse suuri runouden tyylin uudistaja, kuten yksi tärkeä esikuvansa, klassisen arabialaisen kirjallisuuden värikkäin hahmo, Abu Nuwaskin.

Carver uskalsi kirjoittaa yksinkertaisesti tavallisista ihmisistä korostamatta liikaa omaa erinomaisuuttaan tai romantisoimatta bukowskimaisesti omaa epäonnista ja ongelmien rasittamaa maanpäällistä vaellustaan täällä sattumanvaraisuuksien epämääräisyyksien epävarmalla ja moraalisesti liukkaalla tiellä, ikään kuin alleviivaten amerikkalaisen pragmatismin isän Deweyn ajatusta siitä, että kokemusta voi sanoa esteettiseksi, vain jos se on totta, miellyttävä ja itsessään haluttava.

Raymond Carverin mukaan runoilijan ei tarvinnut leikkiä kulmakunnan fiksuinta tyyppiä. Carver puhui selkeän ja tarkan kielenkäytön puolesta ihan kuten Sokrateskin aikoinaan, jolle runo riisuttuna kaikesta turhasta muodostaan oli lopulta aina ihmisen puhetta toiselle ihmisille. Carverille runon tuli olla niin kristallinkirkasta, että se pystyi herättämään eloon lukijoille tarinan avaavat yksityiskohdat:

"Jotta yksityiskohdat olisivat kouriintuntuvia ja merkityksellisiä, tekstin tulee olla tarkkaa ja täsmällisesti laadittua. Sanat voivat olla niin tarkkoja, että voivat kuulostaa latteilta, mutta ne kantavat silti; oikein tähdättyinä ne osuvat kaikki maaleihinsa."

Carverin Amerikassa runous pakeni suurelta yleisöltä yliopistoihin ja tuotti kokeellisuuden nimissä uskomattoman määrän hengästyttävä paskaa, etupäässä toinen toistaan jäljitteleviä ja tekoälyllisiä rimpsuja, joita voi hyvällä syyllä kutsua "mukatodellisuuden hölynpölyn byrokratian kankeaksi virastokieleksi"- eli tämän päivän kuolleeksi runoudeksi, mikä ei kiinnosta ketään eikä sano mitään.

Raymond Carverille pienikin vihje tällaiseen temppuiluun kirjallisuudessa sai hänet vetäytymään kuoreensa. Hän ei kestänyt halpoja kikkoja. Äärimmäisen näppärä höpöhötarinointi tai muu vastaavanlainen älyn ja kielen nimissä tehty hölmöily nukutti hänet heti sikeään uneen, sillä hänen mielestään oikeat kirjailijat eivät tarvinneet tällaista avukseen, koska heidän ei tarvinnut esittää kulmakunnan terävämpää tyyppiä:

"Silläkin riskillä, että vaikuttaa hölmöltä, on kirjailijan joskus kyettävät vain äimistelemään sitä sun tätä - auringonlaskua tai vanhaa kenkää ehdottomasti ja yksinkertaisen ihastuneena."

Raymond Carver puhui suoraan arjenkokemuksesta akateemista pikkunäppäryyttä vastaan ja sellaisia runoilijoita, joita kiinnostavat hienolta kalskahtavat kielelliset termit ja älylliseltä vaikuttavat eteeriset pohdinnat olevaisen luonteesta, kosmoksesta ja lauseiden rakenteista enemmän kuin aito vuoropuhelu elämän ja ihmisten kanssa.

Raymond Carver hermostui heti kun näitä omahyväisiä ja itseensä tyytyväisiä, kaiken kopioivia ja itseään muita parempina älyllisinä olioina pitämiä ilmestyi hänen lähipiiriinsä puhumaan "modernismin formalistiikasta" tai muusta samanlaisesta tekoälyllisestä paskasta.

Kyllähän Tel Avivin poetiikan koulukunta tai lukemisen fenomenologia kuulostaa hienolta ja on sitä tutkijankammiossa, mutta elävässä elämässä sen pitäisi pysyä taustalla selittämässä, eikä pyrkiä väkisinkin "aarnokotromaisesti" (LANDET SOM ICKE ÄR!) lauseiden sisälle näivettämään tunnetta ja aitoutta "mitkä ovat peräisin generatiivisesta transformaatiokieliopista, missä taas parafraasia manipuloimalla fokalisoitu ristiriita on mahdollinen?"

Juuri tällaista kokeellisuuden nimissä vakavalla naamalla esitettyä moskaa Carver inhosi ja väitti, että se antoi luvan huolimattomalle, typerälle tai jäljittelevälle kirjoittamiselle. Vielä pahempaa hänen mielestään oli, että se antoi luvan vieraannuttaa lukija.

Raymond Carverin mielestä tällainen teksti eri kerro mitään uutta maailmasta, eikä siinä ole usein ihmistä. Carverille kokeellisuus oli omintakeista, kovalla työllä ansaittua, mutta ei muiden jäljiteltävissä:

"Sellainen ei toimi. On vain yksi taiteilija ja se joka yrittää omaksua tämän erityisen herkkyyden tai omia "mise en scenen" innovaation nimissä, hukkuu kaaokseen, tuhoon ja mikä pahinta, itsepetokseen."

Todelliset uudistajat tulevat Carverin mukaan, kuten jo Ezra Pound korosti, etenemällä omin avuin jalat maassa säilyttäen kosketuksen meihin muihin, tuomalla viestejä omasta maailmastaan meille luettavaksi.

Carver sanoi, että jokaisella kirjailijalla on rutkasti lahjoja, eikä hän tiennyt yhtään täysin lahjatonta kirjailijaa. Mutta kyky nähdä asiat ainutkertaisesti ja tarkasti, ja ilmaista asiat ainutkertaisesti ja tarkasti, ja ilmaista tällainen sopivasti, se oli jo jotain muuta Carverin mielestä.

Hänen mukaansa kyse oli tyylistä, mutta se ei yksin riittänyt. Kirjoittajan maailman tuli olla Carverin mielestä hänelle ominainen ja kiistaton. Hänen maailmansa eikä kenenkään muun. Carver muistuttikin siksi jatkuvasti lukijaa Poundin sanoin:

"KIRJOITTAMISEN AINOA MORAALINEN OIKEUTUS ON ILMAISUN PERUSTUVANLAATUINEN TÄSMÄLLISYYS."