Ruotsalaista arkkihölmöyttä taas kerran Jönssönin liigan verran...

Teksti Harald Olausen

"Veijarikopla on palannut mukanaan viimeisen päälle viilattuja ryöstöjä, huikeaa jännitystä ja laadukasta koko perheen viihdettä. Epäonnistuneen keikan jälkeen Sickan joutuu kiven sisään ja vapautuessaan saa tietää, että entisistä rikoskumppaneista onkin tullut kunniallisia kansalaisia. Rikoksia välittävä Anita antaa Sickanille uuden tehtävän, mutta tähän haastavaan keikkaan hän tarvitsee kipeästi vanhoja kavereitaan."

Edellä oleva valheellinen mainosteksti oli Ylessä joulun aikaan 2022 pyörineestä ruotsalaisesta lastenelokuvaa Varokaa veijarikoplaa (2020). Kyseessä ei ole millään mittarilla mitattuna "laadukas" tekele. Asuin Ruotsissa 1980-luvulla, pitää tunnustaa, että maa ei ole mikään hyvien ihmisten onnela vaan kaikkea muuta, tekopyhä ja jopa lähes fasistinen sisältä, kun sitä tarkkaan tutkiskeli.

Juuri siksi ei sen uusi "sverigedemokraattinen" linjakaan ihmetytä. Muistan, miten kiusaannuttavia kansankomediaelokuvia maa tuotti omaksi häpeäkseen tavalliselle kansalle, olihan maa Mauritz Stillerin ja Ingmar Bergmanin maineessa muualla maalla kylpevä elokuvan suurvalta verrattuna pieneen Suomeen, jolla sentään 1960- ja 1970-luvulla oli onnekseen Mikko Niskasen ja Risto Jarvan sekä Antti Peipon kaltaisia tasokkaita ja hienoja taiteilijoita.

Yksi näistä alamittaisista, ja ruotsalaisen elokuvan maailmanmainetta tahranneista elokuvista aikoinaan, oli älytöntä hölmöilyä juhlistanut Jönssonligan får guldfeber (1984) ja sen jatko-osa Jönssonligan dyker upp igen (1986) sekä Jönssonligan på Mallorca (1989), kaiken kaikkiaan peräti 12 toinen toistaan typerämpää ja turhaa "mukahauskaa" ruotsalaiskomediaa sekä filmiä tuhlannutta elokuvaa tuottanut.

Kaikki aina tätä samaa vaivaannuttavaa kohellusta rautalangasta vääntäen, ihan kuin Ruotsin oma Spede olisi päässyt ohjaamaan Peppi Pitkätossua (joka on ikoninen ja lempeän kotianarkismini esikuva jo lapsuudesta), mutta tuloksena olikin vahingossa ruotsalainen Kiljusen herrasväen ja Sorjosen sekoitus (ehkei nyt sentään, Spede olisi valitettavasti näytellyt pääosan itse).

Kun lasten hyvästä mausta huolehtinut Jukka Kajava (1943-2005) on ollut jo pitkään mana majalla eikä kukaan vakavasti otettava kriitikko ole jaksanut Kajavan tapaan muistuttaa televisiohömpän vaarallisuudesta kasvaville taimillemme, pitää muistuttaa itse, että kyseessä on noin 3-13-vuotialle lapsille suunnattu "lasten hieman vääristyneen etiikan" mukainen seikkailuelokuva.

Sellaisen pitää ollakin ruotsalaiseen tapaan hieman tekopirteän hauska ja rikollisetkin sen mukaisina mukavia ja jännittäviä karkkivarkaita, eivätkä kuten he usein ovat: synkkiä ja vaarallisia psykopaatteja, jotka ovat valmiita tappamaan sinut yhdestä tupakasta tai siitä, ettei sinulla ole sitä tarjota heille.

Toisaalta maassa oli sellainenkin hupailun ja lastenkulttuurin lahjakkuus kuin Tage Danielsson (1928-1985), joka ohjasi komediaelokuvat Äppelkriget (1971), Picassos äventyr (1978), Ronja Rövardotter (1984). Kerrotaan itsensä Ingmar Bergmanin nähneen Tagen esiintyvän jossain lapsille yhdessä toisen koomikon kanssa ja siltä istumalta ehdottanut Svensk Filmindustrille, että antaisivat heille mahdollisuuden tehdä elokuvaa. Ideasta syntyikin Tagen ensimmäinen elokuva Svenska bilder (1962).

Varokaa veijarikoplaa "lastensekoilun" sävy on ikävä ja suomalaisia sormella samalla tavalla osoitteleva, kuin mihin ylimielisyyteen roskasakkina suomalaisia pitäneet medelsvenssonit syyllistyivät - ja syyllistyvät edelleenkin - suhteessa suomalaisiin maahanmuuttajiin 1960- ja 1970-luvuilla.

Ruotsinsuomalaisia pidettiin oppimattomina sekä vaarallisina hulluina, jotka eivät alhaisen syntyperänsä takia koskaan oppineet kunnolla vaikeaksi kokemaansa ruotsia (vaikka oikea syy oli se, että he eivät olleet käyneet kouluja ja tekivät töitä 6 päivää viikossa aamusta iltaan suomalaisten kanssa, ja menivät naimisiin ja asuivat keskenään).

Kun itse asui Tukholmassa ja lähes päivittäin kuuli suomalaisia halventavia rasistisia viina-, puukko- ja mongolivitsejä kauniilta ja rikkailta, hyvän itsetunnon lisäksi omaavilta vaaleakutrisilta ja sinisilmäisiltä ruotsalaisilta (minusta kun ei osattu sanoa - kiitos skandinaavisen taustani - ääntämiseni ja nimeni perustella - olinko oikeasti suomalainen, norjalainen vai tanskalainen), alkoi ymmärtää mitä on piilotettu aggressio ja rasismi, kun sen imee piilofasistisen entisen suurvallan äidinmaidosta.

Kukaan ruotsalainen ei osoittanut tässä empatiaa suomalaisia kohtaan tai kysynyt, miten olisivatkaan kansakoulupohjalta suoraan töihin Ruotsiin tulleet Itä- ja Pohjois-Suomen köyhä kansa osannut vaikeaa ruotsia ja lausua sitä heti oikein? Nyt suomalaiset ovat vihdoinkin kostaneet ylimielisille medelsvenssoneille ja suurin osa heistä puhuu jo ruotsia äidinkielenään, ja Ruotsin persujen eli ruotsidemokraattien kannatuksen suurin etninen ryhmä ovat ruotsinsuomalaiset.

Eikä ihme. Suomalainen on tässäkin filmissä toisen luokan kansalainen, jonka surkeudelle ja typeryydelle saa nauraa karkin napostelun ohessa muka hyväntahtoisesti, vaikka oikeasti ilkeästi toisen luokan mitättömänä kansalaisena; pelottava itäinen mörökölli puhumassa ruotsia väärällä sanajärjestyksellä yhtä tasaisen suoraa ja tylsästi, kuin ovat Suomen maisematkin.

Elokuvan alamittaiset suomalaiskarikatyyrit ovat loppuun kalutun kliseen tapaan karskeja tolloja - kuvauksesta puuttuu vain viina ja ns. Slussenin sissit - ei paljon muuta ja siksi koko elokuva on - sen lisäksi että se on huono - ikävää katseltavaa eikä lainkaan lapsille suositeltavaa harmitonta kamaa kinkunsulattelun ohessa. Voi kun Kajavaa tulee aina ikävä, kun jotain suoraa ja rehellistä pitäisi tällaisesta roskasta sanoa (HERÄTKÄÄ!).

Yhdessä asiassa pitää antaa alan asiantuntijoina ruotsalaisille toki kiitosta: tekopyhyyden ja tylsyyden kuvaamisessa, missä kunnostautuu niin mestari Bergman kuin myöhemmin myös hauskan anarkistiset Peppi Pitkätossu-elokuvatkin. Se onkin eräs ruotsalaisuuden varmoista tunnusmerkeistä; ehdoton ja loputon tekopyhyys ja tylsyys.

Ennen sanottiin ruotsalaisen olevan niin tekopyhiä ja tylsiä keskinkertaisuuden halussaan, että jopa amerikkalaiset tylsistäkin tylsimmät lähes imbesillin tasoiset ankean raamattuvyöhykkeen ahdistuneet hillybillyt tuntuivat heidän seurassaan kiinnostavilta tyhmine ja ennakkoluuloisine sekä murhanhimoisine idioottiajatuksineen.

JEES! Veijarikoplan arki ja vanhemmat vaikuttavat niin tekopyhiltä ja tylsiltä, että elokuvan katsottuaan ymmärtää hyvin myös sen, miksi tällaisia tekopyhiä ja tylsiä elokuvia tehdään tekopyhille ja tylsille ihmisille kuin tuottamaan satatuhatta kertaa potenssin satatuhatta lisää tylsiä ja tekopyhiä ihmisiä, heille tarkoitettuja ja heistä kertovia elokuvia; ne kun yrittävät (tosin alleviivaten) etsiä ruotsalaisen tylsyyden keskeltä jotain piristävää siinä kuitenkaan onnistumatta.

Vastaus on: koska ovat niin käsittämättömällä tavalla läpeensä tylsiä ja hengettömiä, kuin vain voi olla pahimmillaan ruotsalainen sokeroitu leipä, haalea olut ja mauton kahvi, puhumattakaan Falu-makkarasta, joka ei ole makkara makkaran alkuperäisessä saksalaisessa merkityksessä, vaan irvikuvana lähes makkaran pyhäinhävitys, suussa samanlainen etova kokemus kuin imisi vuoden roskiksessa virunutta ex-kokoomuslaista (nyk. persu) kansanedustaja Wille Rydmanin kaiken niin hyvässä kuin pahan epäilyssä nähnyttä tiskirättiä.

On elokuvassa muutakin hyvää. Tietenkin suomalaiset näyttelijät. Jussi Lampi ja Hannu-Pekka Björkman ovat elokuvan ainoita valopilkkuja, mutta he ovatkin niitä ruotsalaisten pelkäämiä alkuvoimaisia finnjäveleitä.

Suomen sotkeminen tähän kammottavaan elokuvalliseen sekamelskaan on anteeksiantamatonta, ja pitäisi olla valtiollisena skandaalina ulkopolitiikasta vastaavan tasavallan presidentin ja Ruotsin tunnetusti hönön kuninkaan seuraavien neuvottelujen aihe, ellei Nato-jäsenyydet olisi vielä arkoina neuvottelutasolla.

Tukirahoja on varmasti saatu molempien maiden elokuvasäätiöiltä, pohjoismaiselta elokuva- ja tv-rahastoilta sekä molempien maiden (+Tanskan ja Norjan televisioyhtiöiltä ja ehkä yleisöltä, jos tämä - ja onhan sen pakko olla ollut - on ollut keräämässä pikkuipanoiden namurahoja tavallisessa elokuvateatterilevityksessä aikanaan) ison rahan kuka mitäkin valkopesua harrastavilta sponsoreilta.

Pikkurahalla näin huonoa tekelettä ei olisi saatu aikaan mitä todennäköisemmin edes Pekko Aikamies-tuotannossa: siihen vaaditaan aina suurta mauttomuutta ja sydämettömyyttä sekä kylmää ekonomistista laskelmointia, ihan kuten tässäkin elokuvassa, jota en edes kehtaisi nimittää elokuvaksi, etteivät elokuvan suuret kääntyisi haudassaan.

Mistä ruotsalaiset aina keksivätkään komedioidensa tyhmät juonet ja hullusti käyttäytyvät puolihimmeet ja ummehtuneelta jyväjemmarimaasta karanneet kylähullutyypit? Mutta näyttää elokuvan lopussa ainakin tekijöillä olevan hauskaa elokuvan aidosti hauskassa elokuvallisessa kohtauksessa, kun kaikki "jytäävät" rennon näköisinä mukavan musiikin tahtiin.