Ruotsin ja Venäjän välissä osat I ja II

Teksti Harald Olausen

Suurlähettiläs Rene Nybergin kirja Ruotsin ja Venäjän välissä - esseitä historian varrelta (Siltala 2022) on tärkeä ja hyvin kirjoitettu tiivistelmä Suomen asemasta kautta aikojen Ruotsin ja Venäjän välissä. Kirjaa lukiessa huomaa kirjottajan olevan laajasti sivistynyt älykkö sekä kirjoittajana kokenut ja sofistikoitunut.

Kerronta on herkullista ja elävää kuin Peter Englundilla konsanaan, jopa niin, että kirjaa on vaikea päästää käsistään edes hetkeksi. Itse olisin lisännyt otsikon perään "välissä heittopussina", mutta koska kirja käsittelee enemminkin idän ja lännen kohtaamisia Pohjolassa ja koostuu historiallisista esseistä, kirjan nimi vaikuttaa ihan passelilta.

Erityisen kiitettävää suorapuheiseksi ja ryhdikkääksi paljastuvan Rene Nybergin kirjassa on sen sujuva tyyli, henkevä kirjoitustapa ja selkeät havainnot sekä tiiviit yhteenvedot historiallisista tapahtumista ja niistä vedetyt järkevät johtopäätökset. Jossain kohdin kirjaa lukiessa tulee mieleen henkinen sukulaissuhde toiseen suomenruotsalaiseen esseistiin ja älykköön, Leif Salmeniin (mm. vallan mainio kirja Palatsi Bosborin rannalla, Teos 2005).

Nybergin edellinen kirja Patriarkkoja ja oligarkkeja (Siltala 2019) oli poliittisen kirjallisuuden tapaus ja tavallaan Nybergin "tunne naapurisi kunnolla"- sarjan ensimmäinen osa, juuri sillä topeliaanisella pieteetillä kerrottuna, jota hieman vanhan ajan kansankynttilän hienovaraista kansanvalistusta ja opastusta salaa sisimmissään kantavalla suurlähettiläällä on ollut aikoinaan maailman metropoleissa liikkuessaan Suomi sydämessään ja takataskussaan niin, että kirjoja voisi kutsua hyvin myös Ruotsin ja Venäjän välissä osat I ja II.

I-osa kirja kertoo Suomen ja Venäjän lähihistoriasta, mutta valaisee myös Neuvostoliiton todellisuutta. Kirjassa Nyberg kuvaa nyky-Venäjän taustalla vaikuttavia tapahtumia ja ihmisiä elävästi ja vaikuttavasti. Kun molemmat kirjat lukee, on saanut aimo annoksen Itämeri-tietoutta ja liittynyt henkisesti Kalmarin unionin synnyttämään skandinaaviseen ajatteluperheeseen - tärkeä oivallus turvallisuus- ja puolustuspoliittisesti, yhteistyössä on yhdessä voimaa-ajattelun mukaisesti, josta Suomi omaksi surukseen jäi 1920-luvulla valitettavasti syrjään ikävin seurauksin.

Juuri tätä varten on Nybergin kirjakin tehty. Avaamaan liian pitkään suljettuna olleita yhteisymmärryksen ovia. Se paikkaa tavallaan historiallisen unohduksen mentävät aukot yhteisen olemisemme ja ajattelemme niissä mustissa aukoissa, joiden täyttäminen aikoinaan oli melkein mahdotonta, lisäämällä postuumisti sen verran poliittishistoriallista yhteisymmärrystä Skandinavian ja sen ulkojäsenen Suomen välillä, että kirjan lukijat ymmärtävät, miksi skandinaavinen yhteys on tärkeä tulevaisuudessa myös Suomelle.

Kirjan lähtökohtana Nybergillä on ollut idän esittelyn jälkeen siirtyä esittelemään skandinaavista, valottamalla lukijalle vaikeaa asiakokonaisuutta; historian hahmottamista hieman pintaa syvemmältä Suomen lähialueiden kehitystä tarkastelemalla ja "Ruotsin östlandetin vähittäistä hahmottumista". Nyberg aloittaa kirjansa idän ja lännen kohtaamisessa pohjoisessa ja päättää kirjansa Napoleonin sotien seurauksiin Pohjolassa eli Ruotsin ja Tanskan jakoon - tapahtumiin, jotka muualla Skandinaviassa tunnetaan hyvin jo kouluhistoriassa, mutta ei Suomessa.

Siinä yksi mahdollinen selitys sille, ettemme nähneet asioita Venäjällä samalla tavalla skandinaavisesta näkövinkkelistä vaarallisina. Olimme sinisilmäisiä, sopuilijoita ja emme osanneet nähdä läpi virallisen propagandan. Eivät toki monet muutkaan sillä, meitä on vuosi sahannut linssiin varjotodellisuuksien ihmeitätekevä itäinen valhe ja lännessä salavittumaiset laiskat germaanit.

Mutta on kysymys muustakin. Tiedon ja sivistyksen puutteesta. Juuri näitä ongelmia ratkomaan Nyberg on kirjansa kirjoittanut; taustatiedoksi päättäjille ja kaikille niille, jotka haluavat tietää unhoon jääneille tapahtumille taustaa hieman enemmän kuin historian lukiokurssit. Mutta siinä piillee oma ongelmansa. Vaikka kyse on historiallisista esseistä, faktavauhti hirvittää. On nimittäin asioita, joita voi sanoa monella eri tavalla tai olla sanomatta.

Paras ei tässä tapauksessa ole Nybergin valitsema vuosilukukavalkaadiin naamioitu täsmällisten tarkoitusten etsiminen ja maailmanselittäminen erehtymättömien kausaalilakien mukaan kuin Hegelin järkeisuskolla koristeltuna. Nyberg on kuitenkin tutkinut tarkkaan monikielisiä asiantuntijalähteitä, joista kiinnostavin on Max Engmanin Pitkät jäähyväiset: Suomi ja Ruotsi Venäjän välissä (WSOY 2009). Toinen on Itä-Suomen yliopiston professorina toimivan Jukka Korpelan kirja Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle (Gaudeamus 1999).

Korpelan kirjat ovat selvästikin vaikuttaneet Nybergin käsitykseen Pohjolan kolmiodraamaan Suomen, Venäjän ja Ruotsin välillä. Nybergin kirja on älyllisesti haastava lukijalle ja Suomessa vaikea laji; aatehistoriallinen essee. Kirjan pitäisi kuulua kaikkien suomalaisten lukulistalle, varsinkin sen jälkeen, kun Suomi on päässyt Naton jäseneksi ja nähneet sen oikean Venäjän karhun, jota aiemmat vuosisadat tuijottelimme pelonsekaisesti laput silmillämme itsepuolustukseksi - nykyisin voisi hieman itsekriittisesti sanoa lakitermein: hätävarjelun liioitteluna.

Nyberg aloittaa kirjansa luvun Periviholliset katsauksella Tanskan ja Ruotsin taistelusta Pohjolan ylivallasta todeten sen olleen sukulaiskansojen sisällissotaa. Seuraavassa luvussa Kohtaaminen pohjoisessa hän tekee arvokkaan havainnon: venäläisen vaikutuksen läntinen raja pohjoisessa ei ole vuosisatojen aikana muuttunut. Turkiksia, hopeaa ja orjia-luvussa Nyberg kuvailee, millaisia tataarit olivat arojen viikinkeinä, joille ryöstöretket olivat elimellinen osa elantoa.

Luvuissa Aleksanteri Nevski ja mongoliperintä sekä Novgorod - Moskova - Venäjä, hän kertoo mongolien vaikutuksesta Venäjällä Venäjään ja venäläisyyteen sekä siitä miksi tataarivalta kesti Venäjällä pidempään kuin esim. Kiinassa tai Persiassa. Hän muistuttaa suomalaisia myös siitä tärkeästä ja usein valitettavan unohdetusta asiasta, että taistelu vallasta Kalmarin unionissa heijastui Ruotsin itämaahan "östland" eli Suomeenkin.

Jotain (kamalaa ja aggressiivista) venäläisestä hallitsijaluonteesta hän saa kuvatuksi luvussa Iivana IV Julma, vertailemalla aikoja ja ihmisiä keskenään Ruotsissa ja Venäjällä. Pohjoismaiden historiaa tuntevalle luvun Venäläiskauhun syntyminen on tuttua, mutta ansaitsee hyvin tulla tässä vaiheessa kerrotuksi ja kerratuksi johdantona tulevaan. Luvun Smuta eli sekasorron aika (1598-1613) on hyvä muistutus Venäjän psykohistorian kipupisteistä, mitkä vaikuttivat 1700-luvulla suurvalta-ajattelun pohjalla, ja vieläkin pelkona nyky-Venäjän johdossa siitä, mitä käy valtiolle, kun Venäjä heikentyy tai sitä heikennetään ulkopuolelta.

Luvut Uusi Venäjä ja Ruotsin itärajan syvyys sekä Maaorjuuden etiäinen, ovat kirjan kuuminta sisusta ja ydintä hahmottaen historiallisten tapahtumien kautta venäläiseen ajatteluun vaikuttaneiden tapahtumien kulkua. Vastaranta-luvussa palataan Skandinaviaan. Nyberg huomauttaa taustaksi, että Tanska oli Ruotsin perivihollinen, mutta katolinen Ranska sen ystävä. Luvuissa Rajana vain taivas tai Konstantinapoli, Toisenlainen soturikuningas, "Pietarin kaupungin peruskivi on nyt muurattu", Kohti rauhaa sekä Pietari, näkyvät vahvasti jo vahvasti diplomatian historian pohjalta analyysejä tekevän Nybergin ammattimainen kynänjälki.

Edellä mainitut luvut ovatkin omassa ainutlaatuisessaan kirjan parhainta tarjottavaa tavallisen diplomatian, politiikan ja poliittisen historian ulkopuolelta tulevalle lukijalle. Pietari suuren raja-luvussa kirjailija palaa meille tutumpaan historiaan, joka on toiminut niin hyvässä kuin pahassa, virhearvioinneissa ja tahallisissa hämäännyttämismielessä, tehtyjen suomalaisen hengenahdistuksen ja sydämen kipupisteiden monenkertaisten operaatioiden pohjana vuosisatojen ajan.

Luvussa revanssi, fiasko ja nöyryytys, hän kuvailee sitä, miten Tanskan lähettiläs raportoi, että sotapuolue kuvitteli kykenevänsä valtaamaan takaisin entiset alueet, mutta leikki päättyisi siihen, että Ruotsi menettäisi Suomen. Loput luvut alkavat olla jo hiljaista laskeutumista johtopäätösten tekemisen vapauttavaan olotilaan; Rajarauha, Lyöty ja kipuileva Ruotsi, Kolmannesta Kustaasta Ruotsin lohtu ja toivo sekä Kuilun partaalle, jossa Nyberg toteaa, ettei Suomi kasvanut irti Suomesta, vaan sen luovuttaminen oli pakon sanelemana.

Viimeinen luku Kun kahdesta tuli neljä, selittää miksi ja miten kaikki sen jälkeen oli mahdollista ja päättää kirjan pohdiskelut reaalipoliittiseen toteamukseen, mikä on sen jälkeen valinnut Pohjolassa: "Pohjolan keskusvaltojen jakaminen johti sadan vuoden kuluessa kahden uuden, itsenäisen valtion syntyyn. Vaikka Suomen ja Norjan lähtökohdat ovat kovin erilaiset, lopputulos oli sama. Venäjän vallasta huolimatta idän ja lännen eli russki ja svetski mirin ero Suomen itärajalla säilyi, ja Venäjän vallankumouksen myötä sen jyrkkyys vain syveni."

Nybergin kirja on myös erinomainen taustakirja niille, jotka haluavat saada tietoa hieman lisää siitä, miksi ja miten aika on vaikuttanut rannoillamme ja lähinaapureissa. On kumma, ettei kukaan ole nostanut Nybergin nimeä esille presidenttigallupissa - vielä. Tällaista arvokkaan oloista vanhan koulukunnan käytävädiplomaattiahan Suomi tarvitsisi Nato- ja EU-kokouksissa.

Nyberg olisi osaavana ammattidiplomaattina hieman samanlainen enemmän kuin tervetullut työkalupakki suomalaiselle asiantuntemukselle idän ja lännen pohjoisessa pakkoraossa - erityisesti venäläispolitiikalle kuin aikoinaan pitkäaikainen ulkoministerimme Carl Enckell.

Suorapuheinen Rene Nyberg taisi olla se, joka aikoinaan sanoi eräässä televisiohaastattelussa, kun toimittaja ihmetteli, miksei Suomen asiantuntemukselle Venäjästä ollut käyttöä maailmalla, vaikka virallisesti niin oli meille väitetty aina suomettumisen ajan presidentteihin asti, ettemme olleet koskaan samalla tavalla suuren ja mahtavan sortokoneiston jauhettavana, kuin esimerkiksi Puola ja Baltian maat.

Historia ei mihinkään muutu. Tulkinta sen sijaan koko ajan. Venäjä on ikuinen naapurimme mutta samalla myös ikuinen päänvaivamme. Miksi? Asiaa tutkineen Itä-Suomen historian professorin, Jukka Korpelan mukaan Venäjällä tulee unohtaa sellaiset länsimaiset käsitteet kuin korruptio, nepotismi, lahjonta, rikos, kansantalous ja valtion etu. Järjestelmä seuraa hänen mielestään nimittäin historiallista basaaritaloutta kaikilla tasoillaan.

"Omistusoikeuden määrittelykin eroaa täysin siitä, kuinka asia ymmärretään lännessä. Venäläiset aristokraatit ovat aina olleet upporikkaita, mutta he eivät ole omistaneet perintötiloja usean sukupolven ajan. Hallitsija on antanut, ottanut ja vaihtanut, mutta ajatus hallitsijaa sitovista omistusoikeuksista ei ole juurtunut."

Tämä pakottaa Korpelan mukaan piilottamaan omaisuutta eri kätköihin hallitsijalta, rosvoilta, sukulaisilta ja vierailta valloittajilta. Korpelan kirjoitukset täydentävät Nybergin kirjaa. Entinen Suomen Venäjän suurlähettiläs on hyvin perillä suuren ja arvaamattoman naapurimaamme mentaalihistoriasta - yhtä hyvin kuin Ruotsinkin vastavasta.

Professori Jukka Korpela kirjoittaa Venäjällä sattumien summana länsimaisen, mutta maailman mitassa poikkeuksellinen arvomaailman syntyneen vähitellen keskiajalta lähtien ja levinneen läntisen talouden myötä, alkaen dominoida viimeisen vuosisadan aikana.

"Valtaa ja oikeudenmukaisuutta voidaan kuitenkin toteuttaa myös yksilöitä syrjivissä, mystiikkaa ja salakähmäisyyttä suosivissa klaaniverkostoissa. Ne myös tarjoavat suuret näköalat rikkauksiin. Venäjän yhteiskunta näyttää länsimaista käsin korruptoituneelta, irrationaalilta, rosvoklaanien hallitsemalta ja ihmisoikeuksia loukkaavalta. Pyrkimys rakentaa Venäjästä länsimainen demokratia on epäonnistunut useasti."

Korpelan päätyy toteamaan, että kun lännestä poikkeavat perusrakenteet on valittu kaukana historiassa, uuden toimintatavan liimaaminen päälle ei onnistu, koska perinteinen järjestelmä on oman kulttuurin silmissä legitiimi ja toimiva. Yksi syy Korpelan mielestä on se, että lännessä totuus on matemaattisesti mitattava ja rationaalisesti selitettävä asia: "Täällä moniarvoisen, demokraattisen sekä läpinäkyvyyttä ja ihmisoikeuksia kunnioittavan laillisuusyhteiskunnan ajatellaan olevan absoluuttinen, historiasta ja kulttuurista irti oleva asia ja kaikkien tavoite."

On siis hyvä ottaa huomioon tarkasteltaessa Venäjää, ja meiltä länsimaisilta usein piilossa pysyttelevät varjotodellisuudet, sillä; Venäjä ei ole matematiikkaa, se on tunnetta, mystiikkaa ja jotain yhteistä pyhää, mitä meidän maallistuneissa länsimaissamme on aina ollut vaikea ymmärtää. Suomi elää jännittävää elämää niin kulttuurisesti, poliittisesti kuin taloudellisesti ja maantieteellisesti idän ja lännen välillä, ihan kuten suoraan alaspäin muutamatuhat kilometriä länsimaisen sivistyksen etuvartioissa antiikin ajoista seissyt Kreikkakin.

Vasta viime vuosina puolisivistynyt ja hieman karsastava Suomi on alkanut katsoa vanhoja asioita ympärillään uudella tavalla eurooppalaisesta näkökulmasta, mutta ei vieläkään skandinaavisesta liberaalista perinteestä. Venäjän brutaali hyökkäys Ukrainaan "tiputti suomut silmiltämme" presidenttimme sanojen mukaan, ja muistutti meidän sittenkin kuuluvan niin ajatuksellisesti kuin ihmispopulaationa länteen.

Mutta ensin Suomen olisi päästävä sisään Skandinaviaan. Siinä ei yksi sihteeristö Köpiksessä, viikko pienessä maistissa joka vuosi jonkun pohjoismaan parlamentissa lässytystä ja muutama Pohjola talo vielä kesää tee. Pohjoismainen yhteistyö on ollut edustamista ja reissaamista, mutta syviä syntyjä se ei ole saanut aikaan, kun ei ole halunnutkaan sen jälkeen, kun Suomi siihen 50-luvulla liittyi ja muodostettiin yhteispohjoismaiset työmarkkinat.

Suomen olisi myös opittava tuntemaan analyyttisemmin meille vieraaksi jääneen idän, ja yhtä hyvin lännenkin, ajattelun perusteita ja esimerkiksi sitä, miten totuutta devalvoidaan surutta suurvaltasuhteissa. Rene Nybergin kirjan innoittamina ymmärrämme, että vain hyvä itsetuntemus ja rehellinen arvio ympäristössä on tie sekä hyvään elämään että myös turvalliseen ajatteluun tulevaisuudessakin.

Suomi on selvinnyt ja tulee aina selviytymään, kunhan se muistaa vilkuilla myös sivuilleen, tuntuu Nyberg sanovan kirjan rivien välistä lukijalleen. Kirjaa lukiessa ymmärrämme paremmin, miten sekä Ruotsi että Venäjä ovat muuttuneet paljon enemmän - nimenomaan poliittisesti - muutamana viime vuonna, kuin edellisten viidenkymmenen vuoden aikana. Siitä ei kannata olla turhaan huolissaan. 

Mutta sitä ennen kannattaa ottaa historiakylpy Nybergiltä idän ja lännen kohtaamisissa Pohjolassa lukemalla sekä Patriarkkoja ja oligarkkeja että Ruotsin ja Venäjän välissä kirjat muistaen kuitenkin, että kirjan lähteistä löytyy syvällisempiä analyysejä tapahtuneista ja luulojen merkityksistä siihen abstraktiin tilaan ja seliteltyyn (valheeseen), miksi mitään ei tapahtunut kuin vasta nyt taas yhden maailmalopun kynnyksellä Kuuban ohjuskriisin tapaan.

Jos jokin pitäisi mainita lähteistä, jopa kiinnostavaksi ja uusia oivalluksia tarjoavaksi aiheen epäilyn syväsukelluksia varten, luulen sen olevan Reima Välimäen ja Anna Ristilän artikkeli Historiallisessa aikakausikirjassa 4/2021 otsikolla Muinainen itsenäisyys suomalaisessa historiantutkimuksessa ja historiakulttuurissa.