Ryhmäoikeudet

Teksti:

Heta Alexandra Gylling

Keskusteluun yksilön oikeuksista on viime vuosikymmeninä putkahtanut mukaan ryhmäoikeuksien käsite. Ajatus on se, että tietyn, yleensä vähemmistön, pitäisi saada erityisiä oikeuksia koska he edustavat enemmistöstä poikkeavaa ryhmää, joka kokee jäävänsä enemmistön jalkoihin asiassa, joka on heidän identiteetilleen tärkeä. Useimmiten kyse on identiteettitekijästä, jota henkilö ei voi itse edes valita ja siksi väistämättä joutuu enemmistöön nähden huonompaan asemaan. Tällaisia identiteettejä ja identiteetin luojia on ihonväri kuten olla musta (eritysesti Yhdysvalloissa) tai olla ei-valkoinen nainen (valkoiset naiset nähdään joukkona, joka kuvittelee oikeudekseen puhua ei-valkoisten naisten asemasta ja oikeuksista). Se voi olla äidinkieli kuten Suomessa suomenruotsalaiset ja saamelaiset, joilla on kielellisiä erityisoikeuksia. Se voi olla kulttuurinen elämäntapa kaikkinensa kuten romaneilla. Alkuperäiskansat monissa maissa haluavat suojella perinteisiä tapojaan, asuinalueitaan ja pyhiä paikkojaan valtaväestön välinpitämättömyydeltä tai hyödyntavoittelulta.

Ryhmäoikeuksiin liittyy sekä käsitteellisiä että käytännöllisiä ongelmia. Ensinnäkin, moraalifilosofiassa on perinteisesti katsottu, että vain yksilöillä voi olla oikeuksia ja annetut oikeudet tulee antaa kaikille relevantisti samanlaisille olioille. Miten siis ryhmällä ryhmänä voi olla oikeuksia? Miten verrata erilaisia ryhmiä keskenään? Jos suomenruotsalaisilla ja saamelaisilla on kielellisiä erioikeuksia, pitäisikö ne myöntää kaikille muillekin ei suomea äidinkielenään puhuville? Tuskin, koska mikään valtio ei selviäisi vaatimuksesta taata jokaiselle vaikkapa kouluopetus omalla äidinkielellä. Näissä kielellisissä kysymyksissä on yleensä tehty ero vakiintuneisiin ja historiallisiin kielellisiin vähemmistöihin ja tulijoihin. Tulijat tulevat yleensä vapaaehtoisesti, vaikkakin ehkä pakottavista syistä ja siksi on peruteltua vaatia heitä oppimaan valtakieli tai valtakielet.

Miten ryhmä määritellään? Voivatko ketkä tahansa ryhmittyä siten, että voivat ruveta vaatimaan itselleen erivapauksia tai oikeuksia vain vetoamalla siihen, että he ovat omasta mielestään ryhmä, jonka ryhmäidentiteetti vaatii kunnioitusta ja yhtäläistä huomioon ottamista kuin enemmistökulttuuri? Voisivatko moottoripyöräjengit vaatia erivapauksia koska heillä on oma ryhmäidentiteetti? Jos taas tarkoitamme sitä, että ryhmäoikeus tulkitaan oikeudeksi, joka taataan kaikille jotka jakavat saman identiteetin mistä tiedämme kuka kuuluu oikeutetusti samaan ryhmään, miten yhteinen identiteetti tunnistetaan? Miten ryhmäjäsenyys määritellään? Voiko ryhmän, itse itsensä äänekkyydellään edustajaksi valinnut johtaja päättää ketkä kutsutaan joukkoon ja keitä ei? Vai pitäisikö kaikkien itse päättää mihin he kuuluvat? Kuka päättää ja millä perusteella ketkä ovat mustia, ei-valkoisia, valkoisia, suomenruotsalaisia, saamelaisia jne. Jos päätös on ryhmän sisäinen, onko heillä oikeus sulkea ei-toivotut jäsenet ulkopuolelle silloinkin, kun enemmistöstä se näyttää syrjinnältä? Pohjois-Amerikan Pueblo -intiaanien käyttämä oikeus evätä asumistuksi Puebloilta, jotka ovat hylänneet heimouskonnon ja kääntyneet kristityiksi käynee tästä hyvänä esimerkkinä. Vai pitäisikö jäsenyyden perustua vain yksilön omaan haluun jakaa tietty identiteetti? Silloin kuka tahansa voisi ilmoittautua minkä tahansa ryhmän jäseneksi, vaikka Pueblo -intiaaniksi. Entä jos jokainen voisi täyttää valtion lähettämän lomakkeen, johon voisi vapaasti, halunsa mukaan, ruksata itse identiteettinsä mies, nainen tai kolmas sukupuoli tai jotain muuta.

Koska meillä perusteita uskoa, että uusia oikeuksia hakeva ryhmä on joutunut kärsimään, yleensä vähemmistöasemastaan? Joskus tietysti kyse voi olla enemmistöstäkin kuten apartheid -ajan Etelä-Afrikassa. Kuulostaa järkeenkäyvältä, että historiallisista ja osin maantieteellisistä syistä suomenruotsalaisilla on kielellisiä oikeuksia, mutta on pakko kysyä sekä millaiset oikeudet ovat perusteltuja ja missä tilanteessa. Siitä, että Helsingissä ja Turussa valtaväestön on tarpeellista ja hyödyllistä osata ruotsia, ei välttämättä seuraa että näin olisi joka pohjoisen kylässä. Kuinka monta ylioppilaskoekirjoittajaa tarvitaan, jotta voimme perustella kolmella eri saamenkielellä kirjoitetun äidinkielen kokeen? Vai onko kyse periaatteesta johon lukumäärät eivät saa vaikuttaa. Pitääkö perustelun pikemminkin löytyä alistetusta asemasta, johon saamelaiset ovat joutuneet? Vai mistä? Ahvenanmaan erityisaseman takia on ollut aina porua siitä, kuka on oikeasti ahvenanmaalainen ja kuka vain erityisetujen perässä.

Mitä kaikkea alkuperäistä pitää suojella ja milloin tuo "alkuperäinen" lakkaa olemasta alkuperäistä? Kuten aiemmin kysyin, onko moottoriveneellä kivääri kädessä viilettävä inuiitti toteuttamassa alkuperäistä identiteettiään? Samalla periaatteellahan jotkut japanilaiset ovat perustelleet valaanlihan syöntiään ja siksi pyyntioikeutta. Joskus perinteet, tavat ja tavarat tuhotaan tietoisesti, joskus ne vain jäävät unholaan. Lapin arvokkaat noitarummut tuhottiin kristillisessä uskonkiihkossa mutta moni muu historiallinen esine on vain vanhentunut ja ehkä vain muutama sen edustaja on päätynyt museon hyllyyn. Kukaan ei kaipaa kovin montaa vanhaa myllynkiveä, ei sen enempää konkreettisesti kuin henkisestikään. Kun rautaesirippu murtui, sen myötä moni neuvostoajan patsas kaatui. Nyt tuulee taas toisesta suunnasta ja jopa Stalinin ihailijakunta on kasvamaan päin.

Ryhmäoikeuksista puhuminen on käytännössä sangen yksinkertaista niin kauan kun on kyse poliittisista tai kansalaisoikeuksista. Nykyään keskustelun kohteena ovat näiden jo pitkälti kaikille taattujen oikeuksien sijasta kulttuuriset oikeudet. Me emme voi yleisesti väittää, että kaikilla pitäisi olla oikeus omaan kulttuuriinsa, kun kulttuurin käsite on niin määrittelemätön kuin se on. Meillä ei voi olla sanakirjaa, joka määrittelisi jokaisen mahdollisen kulttuurin eikä meillä ole mitään syytä pitää kaikkia kulttuureja, olemassa olevia tai menneitä yhtä arvokkaina. Siitä, että jokin näyttäytyy ihmiselle itselleen suunnattoman arvokkaana, ei seuraa että ympäröivän yhteiskunnan pitäisi jakaa tämä arvostus. Tuskin meidän kannattaa ihailla Väli-Amerikan azteekkikulttuuria niin paljon että elvyttäisimme heidän ihmisuhrirituaalinsa tai itäsuomalaisen kaskiviljelykulttuurin.

Vaikea yhteiskunnallinen kysymys on, milloin on kyse vapaudesta omiin kulttuurisiin valintoihin ja milloin oikeudesta, joka tarkoittaa sitä, että yhteiskunnan pitäisi pitää huolta siitä että tämä vapaus toteutuu. Vapaus puhua Suomessa äidinkielenä ranskaa tai kiswahilia on eri asia kuin oikeus saada palvelua ja kouluopetusta näillä kielillä. On ensiarvoisen tärkeää, että mahdollisimman moni osaa erilaisia kieliä, muttemme tietenkään voi velvoittaa kaikkia oppimaan kaikkia Suomessa puhuttuja kieliä. Shakinpelaajilla tulee olla vapaus pelata shakkia, kokoontua yhteen oman identiteettinsä kannalta tärkeän kulttuurin äärelle muttei heillä ole oikeutta vaatia yhteiskuntaa rakennuttamaan heille erityisiä shakkikerhotaloja. Sama tietysti pätee vanhojen autojen harrastajiin, ompeluseuroihin, filatelisteihin tai origamin taittelijoihin. Jonkinmoisena poikkeuksena voidaan pitää urheilua, joka vaarallisuudestaan huolimatta on yleensä valtion suojeluksessa. Leppoisa hiihtely on toki terveellistä mutta samaa ei voi sanoa raivokkaasta himourheilusta, joka teettää töitä ainakin polvikirurgeille.

Edellä mainitsemani kulttuurit ovat kaikki luonteeltaan neutraaleja eivätkä yleensä aiheuta suvaitsevaisuus tai suvaitsemattomuus ongelmia. Toisin kuin uskonnot, erityisesti silloin kun joko kytkeytyvät toimintoihin, joiden tulisi olla vakaumuksellisesti neutraaleja tai jos ne yrittävät rajoittaa muiden vastaavaa uskonnonvapautta. Pidän eriskummallisena sitä, että Helsingin yliopiston lukukauden avajaisiin, edelleen vielä tänä päivänä, kuuluu kirkkoon meno. Yliopisto on tieteellinen yhteisö, jonka jos minkä pitäisi olla arvoneutraali. On hyödytöntä sanoa, kuten käytännön puolustajat sanovat, ettei kenenkään ole pakko osallistua. Tässä ei, kuten taidenäyttelyyn menossa, ole kysymys vältettävyydestä vaan siitä, että yliopisto sitoo itsensä kristilliseen traditioon.

Vaikea kysymys on, miksi kaikista vakaumuksista ja identiteeteistä uskonnolla näyttää olevan erityinen asema. Miksi uskonnonvapaus edelleen usein tulkitaan vapaudeksi omaan uskontoon eikä ensisijaisesti vapaudeksi olla uskonnoton? Miksi elämänkatsomustieto ei ole kaikille koululaisille tarjottava oppiaine siten, että uskonnonopetus järjestettäisiin koulun ulkopuolella. Silloin kaikki uskonnot olisivat keskenään samassa asemassa. Jos halutaan korostaa kristillisen kulttuurin perintöä, olisi luontevaa että siitä kerrottaisiin osana kulttuurihistoriaa, jolloin sitä voisi opettaa historiaa tai uskontotiedettä opiskellut maisteri. Silloin meillä ei olisi tarvetta kokonaiselle tiedekunnalle teologiaa - nythän yliopistojen resursseja ja valtiovallan mielestä "hyödyttömiä" oppiaineita on muutenkin karsittu.

Miksi jotkin kulttuuriset tavat näyttäytyvät ei suvaittavilta ja jotkut toiset eivät. Kysymys on siitä mitä olemme tottuneet pitämään tavallisena tai normaalina ja siten hyväksyttävänä. Kun 60 -luvulla Beatles -poikien hiukset tavoittelivat korvannipukoita, moni vanhempi oli kauhuissaan moisesta hillittömyydestä, miehille epäsopivasta kampauksesta. Harvempi arvasi miltä useimmat bändiläiset näyttivät vuosikymmen myöhemmin. Ihmiset tottuivat. Tottuminen on kuitenkin helpompaa, jos tiedämme että tapa on valinnainen. Kenenkään ei ollut pakko kasvattaa pitkää tukkaa, vaikka siihen olisi ryhmäpaineita ollutkin. Muslimien huntupakkoa on puolustettu muun muassa vertaamalla sitä minihameeseen. Jos huntupakon sanotaan alistavan naista, samaa voidaan sanoa minihamemuodista, joka yhtä lailla alisti naisia, väite kuului. Nämä eivät kuitenkaan ole vertailukelpoisia, sillä kuten poikien pitkän tukankin suhteen, ketään ei pakotettu pitämään minihametta. Eikä jokainen vanhempi rouvasihminenkään miniä päälleen pukenut. Nuorison keskinäinen ryhmäpaine on vielä kaukana sosiaalisilla sanktioilla tai laillisilla rangaistuksilla vahvistetusta pakosta.

Vapaamielisen, liberaalin yhteiskunnan vastustajat ovat aina vedonneet siihen, ettei liberaali malli ole suinkaan arvoneutraali vaan pakottaa oman liberaalin ideaalinsa kaikille. Kun se korostaa yksilön autonomian merkitystä, se itse asiassa pakottaa autonomian kulttuuria väheksyvät omaan oppiinsa. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Yksilön autonomian kunnoitus vaatii ettei meillä ole oikeuttaa estää muita toteuttamasta omaa autonomiaansa mutta se ei suinkaan vaadi meitä toteuttamaan omaa autonomiaamme. Jos uskon, että naapurissa asuva Jokinen on moraalinen auktoriteetti, minun ei tarvitse enää miettiä eettisiä kysymyksiä sillä voin aina käydä kysymässä häneltä mikä on oikein ja mikä väärin. Jos aivan erityisesti luotan kaikkiin auktoriteetteihin hankin ruokailuohjeet ravitsemusasiantuntijalta, liikuntaohjeet ja elintavat terveyskasvattajalta ja, yllätys yllätys, minun ei tarvitse enää tehdä yhtään valintaa tai päätöstä itse. Siis minun ei tarvitse käyttää yhteiskunnan minulle turvaamaa autonomiaa. Autonomiani on koskematon, en vai käytä sitä. Liberaali valtio ei pakota autonomiaan, se vain pyrkii turvaamaan sen yhtäläisesti kaikille. Ja myös niille, jotka ovat ajautuneet manipulaation uhreiksi eivätkä pysty enää palaamaan itselliseen elämään.

Miten sitten monikulttuurisuuspolitiikkaa ja vähemmistöjen oikeuksia suojaavaa politiikkaa voidaan perustella? Kuten olen jo edellä todennut, liberaali, individualistinen perustelu vetoaa moniarvoisuuteen ja yksilöiden mahdollisuuteen toteuttaa itse tärkeänä pitämäänsä identiteettiä ja kulttuurisia elämäntapoja. Kulttuurit nähdään tällöin välineellisesti arvokkaita ja siten vahvistavat yksilön autonomiaa, edistävät hänen vapauttaan ja siten kokonaisvaltaisesti hänen hyvinvointiaan. Osallistuminen itselle tärkeisiin asioihin, yhdessä muiden saman mielisten kanssa on osa hyvää elämää. Niinpä liberalisti ei voi hyväksyä sitä, että muita aidosti vahingoittamattomat kulttuuriset tavat ja traditiot olisivat kiellettyjä vain siksi, että joku niitä paheksuu. Tämä instrumentaalinen näkemys ei myöskään kiellä sitä, etteikö joku saisi arvostaa kulttuuriaan itsessään arvokkaana. Säännöllinen saunassakäynti voi olla yhdelle vain rentouttava virkistyksen lähde, toiselle oikeutus kaljapullon juonnille ja kolmannelle pyhä riitti.

Kollektivistit, kuten Charles Taylor, vastustavat tällaista individualistista näkemystä ja väittävät kulttuurin olevan sosiaalinen hyvä, josta nautitaan kollektiivisesti, yhteisöllisesti. Kulttuurin arvoa ei palauttaa, joka sillä on yksittäisille jäsenille. Taylor näkee kulttuurin viitekehyksenä, joka antaa sisältöä koko elämälle, se luo perustan kaikelle muulle hyvälle. Tällainen tulkinta kulttuurin merkityksestä luo ainakin mielikuvan remuavasta suomalaisjoukkiosta viettämässä juhannusta "oikeaoppisesti" kotimaan kamaralla syöden, juoden ja vihtoen siten kuin "vain suomalaiset osaavat sen oikein tehdä". Siinä ei ulkomaanherkkuja eikä kaiketi ulkomaalaisiakaan tarvita. Ja jos vierasmaalainen on seurueeseen tullut kutsutuksi, hänelle näytetään miten homma sujuu.

Vähemmistöjen kulttuuriset piirteet huomioiva politiikka voidaan oikeuttaa vetoamalla tasa-arvoon. Jos kulttuurinen identiteetti on yksilön hyvinvoinnille tärkeää, yhteiskunnan on osoitettava yhtäläistä kunnioitusta ja arvostusta vähemmistön ja enemmistön kulttuuria kohtaan. Vähemmistöasema ei saa johtaa siihen, että sen edustajat tuntee itsensä väheksytyksi tai alempiarvoiseksi hänen oman identiteettinsä kannalta tärkeissä asioissa. Tätä monet pitävät erityisen tärkeänä, kun kyse on identiteeteistä joita historiallisesti on väheksytty, pidetty merkityksettöminä. Jos yhteiskunta on perinteisesti huomioinut vain enemmistön kulttuuriset tavat, vähemmistön edustaja tuntee jäävänsä eriarvoiseen asemaan, mikäli hänelle tärkeät asiat eivät saa mitään huomiota osakseen. Näinhän on esimerkiksi suomalaisessakin yhteiskunnassa esimerkiksi juhlapyhien suhteen.

Toisaalta, kun yhteiskunta sekularisoituu, monet pienemmät juhlapyhät menettävät merkityksensä ja muuttuvat vain kaikkien jakamiksi vapaapäiviksi. Uskoisin, etteivät kirkolliset pyhät kuten helatorstai tai helluntai enää enemmistölle muuta kuin nimikettä kalenterissa. Sen sijaan vanha ei-kristillinen syyskauden juhla kekri, on näyttänyt syntyneen uudestaan ainakin joidenkin ruokakauppojen mainoksissa. Kauttaaltaan uskonnollisestikin monikulttuurinen yhteiskunta ei huomioida vaikkapa kaikkien uskontokuntien juhlia tekemällä niistä vapaapäiviä vaan kansalaisten on sopeuduttava rajaamaan juhlistaminen omaan yksityiselämäänsä ja vapaa-aikaansa.

Jatkuvasti multikulturalismikeskustelussa esillä olevan kysymys on missä määrin enemmistökulttuurin pitäisikö myöntää erivapauksia, silloin kun vähemmistön tavat tekevät enemmistön tapojen omaksumisen vaikeaksi. Tapauksia on erilaisia. Vuosikymmeniä on Englannissa ja Amerikassa keskusteltu siitä, pitäisikö turbaania käyttävä sikhit vapauttaa kypärän käytöstä esimerkiksi rakennustyömailla. Jotkut ovat sitä mieltä, että turbaani on niin kiinteästi osa sikhi-identiteettiä, etteivät he voi siitä luopua eivätkä he siten voi tehdä töitä rakennustyömailla - kuten hyvin monet heistä ovat perinteisesti tehneet. Toiset puolestaan ovat sitä mieltä, ettei kyseessä ole diskriminaation kulttuurisin perustein koska kypärän käyttöpakko voidaan perustella arvoneutraalisti, vain vetoamalla turvallisuuteen.

Ajatus on se, että oli kyse mistä tahansa pukeutumissäännöstä tai univormusta, tinkiminen ei ole koskaan mahdollista, jos se haittaa työn suorittamista tavalla tai toisella. Vaikka bussinkuljettajilla on univormuun kuuluva lakki, ei ole mitään perusteltua syytä miksi Sikhi -kuljettaja ei voisi sitä korvata turbaanilla. Siihenhän voi hyvin lisätä tunnistusta helpottavan, samanlaisen kokardin kuin mitä lakeissakin on. Nämä kysymykset kuten kaikki suvaitsevaisuuteen liittyvä, vaatii aina erillistä analyysiä ja pohdintaa hyödyistä ja haitoista, valmiutta ottaa erilaisuuden haasteet vakavasti.

Perinnetavoissa on myös kysymys kahdesta muusta asiasta. Ensinnäkin, onko meillä perusteita uskoa, että henkilö on valinnut tavan, vaikkapa kaiken peittävän burkan, itse vapaaehtoisesti vai onko hän miesvaltaisen auktoriteettikulttuurin uhri. Sama ongelma pätee kaikkiin luonnollisesti kaikkiin perinneasuihin. Toiseksi, jotkut traditionaaliset tavat eivät koske vain yksilöä itseään vaan yhteiskuntaa laajemmin. Englannissa kädenvääntöä on aiheuttanut Sikhien kohdalla ei vain turbaani vaan myös kirpan, perinteinen käyrä veitsi, jota jokaisen miehen pitäisi kantaa paitansa sisällä. Valtiot ovat olleet erimielisiä siitä, onko kirpan sallittu vai ei. Esimerkiksi Belgiassa se on tulkittu uskonnolliseksi esineeksi ja siten sallituksi kun taas Tanskassa sen uskonnollinen status ei kelvannut oikeutukseksi. Sen sijaan, jos sitä käytetään samalla vaikkapa työkaluja, sen kantaminen on sallittua.

Suvaitsevaisuus itselle vieraita tapoja tai uskomuksia kohtaan ei suinkaan ole enää nykyään kaikkia tyydyttävä ratkaisu. Moni näkee suvaitsevaisuuden toisia alistavana tai väheksyvänä asenteena. Jos päätän olla suvaitsevainen enkä huomauta ystävälleni, että minua kauhistuttaa sukkien käyttäminen sandaaleissa, pidän hänen makuaan omaani huonompana tai häntä tietämättömänä mielestäni asianmukaisesta pukeutumiskoodista. Tällöin en kohtele häntä riittävällä kunnioituksella ja se, oletetusti, loukkaa häntä ihmisenä. Samankaltainen tilanne on kyseessä tärkeämmissäkin kysymyksissä. Jos suvaitsen jonkun poliittisia mielipiteitä tai uskonnollista vakaumusta, en aidosti kunnioita hänen toiseuttaan. Ratkaisuksi tähän ongelmaan on tarjottu tunnistamisen ja tunnustamisen käsitteitä. Englanniksi puhutaan käsitteellä recognition joka ei käännyt yksi yhteen minkään suomenkielen sanan kanssa. Meidän tulee tunnistaa toisen erilaisuus ja tunnustaa se kunnioittamalla, ei vain häntä ihmisenä kuten suvaitsevaisuus vaatii vaan hänen näkemystään, uskomustaan tai valintaansa.

On kuitenkin kyseenalaista missä määrin tämä toivomus tai jopa vaade on realistinen, ainakaan kaikkien mielipiteiden ja uskomusten suhteen. Jos joku uskoo, että maapallo on litteä kuin pannukakku, miten voisin kunnioittaa hänen näkemystään, kun uskon tietäväni varmasti, ettei näin ole. Voin hyvin kunnioittaa hänen oikeuttaan pitää kiinni uskomuksistaan silloinkin, kun ne ovat todistettavissa vääriksi mutta sisällöllisesti minun on vaikea kuvitella mitä oikein kunnioittaisin. Jos pidän joulupukkiin tai pääsiäispupuun uskomista naurettavana, minun on mahdoton kunnioittaa moista uskomusta. Vielä ongelmallisempi tilanne on silloin kun henkilöt uskomukset ovat moraalisesti ristiriidassa omieni kanssa. Jos joku uskoo, että naiset ovat alempiarvoisia kuin miehet eivätkä siten ansaitse yhtäläisiä oikeuksia, miten ihmeessä voisin pitää hänen uskomustaan yhtä arvokkaana kuin omaani. Eikö minun pikemminkin pitäisi yrittää perustella hänelle, ettei hänen näkemykselleen löydy oikeutusta. ­­­Erityisen ongelmallista tällaisen kunnioituksen vaatimuksessa on se, että nämä hyvin toisenlaisten arvojen kantajat ovat harvemmin valmiita resiprookkiseen, vastavuoroiseen kunnioitukseen, tunnistukseen ja tunnustamiseen. Päinvastoin tilanne saattaa olla se, etteivät he ole edes valmiita suomaan minulle kunnioitusta tasa-arvoisena moraaliagenttina ja autonomisena yksilönä, jonka yhtäläiseen vapauteen ja oikeuksiin ei tule puuttua. Yhtäläisen kunnioituksen vaatiminen jää retoriikaksi maailmassa missä vastavuoroisen kunnioituksen aate näyttäytyy moraalittomana länsimaisen kulttuurin rappiona.