Säälittäviä alempien luokkien sekopäisiä lihapalojako?

04.08.2020

Teksti:

Harald Olausen


Todellinen kiistakysymys yhtäältä hedonismin ja utilitarismin ja toisaalta niiden vastustajien välillä ei ole se, tarkoittaako "oikein" "sitä -ja sitä-tuottavaa", koska tätä ajatusta ei voida uskottavalla tavalla puolustaa (1). Immanuel Kantin kiistakumppanin, ranskalaisfilosofi Benjamin Constantinin mukaan toden kertominen oli velvollisuus, mutta velvollisuutta ei voi olla ilman oikeutta. Missä ei ole oikeutta, siellä ei ole velvollisuuttakaan. Onkin hyvä kysyä, onko olemassa mitään yleistä tunnusmerkkiä sille, mikä tekee teoista oikeita, ja jos on, niin mikä se on? Mooren mukaan teoista tekee oikeita se, että ne tuottavat enemmän hyvää kuin mikään muu toimijalle mahdollinen teko. Ross esitti teoriansa maailmassa, jossa oikeellisuus yritetään perustaa jonkinlaisen tuloksen tuottamiseen. Rossin mukaan Platon ja muut saattoivat olla oikeassa katsoessaan, että muiden oikeuksien huomioon ottamiseen pitkällä aikavälillä ei koskaan liittynyt toimijan onnellisuuden menestystä, toisin sanoen, että oikeudenmukainen elämä palkitsisi ihmisen. Vaikka tämä olisi totta, se on merkityksetöntä teon oikeellisuuden kannalta. Tämä on kiinnostavaa pohdintaa siksi, että se herättää perustavanlaatuiset kysymykset siitä, mikä on oikein tai väärin? Mikä on hyvää tai pahaa? Mitä minun ja yhteisöni pitäisi tehdä? Entä millainen ihminen minun pitäisi olla?

Paha, siitä huolimatta, että sitä on kaikkialla ja paljon, on käsitteenä tuntematon ja vähän käytetty ja nykyisin moraalirelativistinen, hyvyys onkin katsojan silmissä; jokin voi olla aina hyvä riippumatta asiayhteyksistä tai olosuhteista. John Keeks sanoi pahan olevan pysyvä uhka ihmisten hyvinvoinnille. Kysymys hyvästä ja pahasta on vaikea jopa ammattifilosofeille, saati sitten meille, mutta yritetään ottaa siitä selkoa. G. E. Moore kirjoitti tästä kommentoidessaan evolutionistista etiikkaa ja sen edustajaa Herbert Spenceriä. Hänen mielestään oli vaikea tosiasiassa nähdä, miten tämä näkemys evoluutioteoriasta - jos evoluutioteorialla tarkoitettiin pelkästään edistymistä - olisi voinut olla mitenkään eduksi etiikalle (2). Etiikan ongelmaa pohtivat käytännön tasolla parhaillaan Ylen Teemalta samaan aikaan tulevaa kaksi laadukasta brittidraamaa "Perienglantilainen skandaali" sekä Christine Keelerin tapaus" (3) - molemmat taattu brittikamaa, joissa on vahva yhteiskuntakriittinen ote, ja joita molempia yhdistää se, etteivät kummankaan sarjan päähenkilöt ole alhaisesta syntyperästään huolimatta avuttomia uhreja, jotka alistuisivat lammasmaisesti teurastajiensa tahdon edessä itseäeän vahingoittaen surkeaan, ennalta määrättyyn kohtaloonsa. Päinvastoin. Sekä Norman että Christine panevat kampoihin heidät etukäteen tuominnutta yleistä mielipidettä ja siihen tukeutuvan vanhoillista kurittajakuristayhteiskunnan tekopyhää ja ummehtunutta moralismia vastaan. Asiaa oikein alleviivataan Chistine Keelerin loppujaksossa, missä oikeuteen joutuva Christine käy pyytämässä apua asianajajalta, joka toteaa hämmästyneenä Christinen tahdonvoimasta, ettei "hän ole lainkaan sellainen kuin kuvittelin". Kutsuisin näitä televisiosarjoja "moraalidraamoiksi" vastakohtana "moraalisaarnoille" siksi, että ne laittavat katsojan tehokkaasti pohtimaan kolikon kumpaakin puolta analyyttisesti mutta silti myös myötätuntoisesti.


Millaisena puolustusasianajaja sitten kuvitteli Christinen? Juuri sellaisena kun sen hänelle olivat tällaisesta loanheitosta elävät skandaalilehdet tarjoilleet. Tyhmänä moukkana. Molemmat tv-sarjat kertovat maailmasta, jossa kaikki huijaavat itseään ja oma minä perustuu itsepetokselle. Sellaisessa maailmassa on vaikea yrittää määritellä mikä on hyvää ja mikä oikein, sillä tietääkseen sen, olisi tiedettävä myös mitä näillä käsitteillä oikeasti tarkoitetaan. Ehkä siksi Durkheim, joka halusi välttää moraalin johtamista luonnontieteistä, halusi rakentaa sen sijaan moraalin tieteen. Mooren käsitystä objektiivisen eettisen hyvän olemassaolosta asettui vastustaman John Mackie, jonka mukaan objektiivisia moraaliarvoja ei ollut olemassa; syyllistyimme hänen mukaansa ajatusvirheeseen, jos muuta ajattelimme. Moraalifilosofia on vaikea laji, kuten olemme saaneet lukea professori Timo Airaksisen kirjasta "Moraalifilosofia" (1987). Ei kai ole sattumaa, että nämä hienot moraalidraamasarjat on tehty suunnilleen samoihin aikoihin ja niitä esitetään eri maiden televisioyhtiöissä juuri nyt suurelle yleisölle. Ne ovat molemmat hyvä muistutus siitä, miksi sodan jälkeen 60-luvulla uudet tuulet alkoivat puhaltaa. Samalla ne ovat myös loppupiste sille englantilaiselle valheen kuorruttamalle kaksinaismoralismille, joka oli pitänyt kuristusotteessa koko maata Oscar Wilden oikeudenkäynnistä 1800-luvun lopulta lähtien.


Molemmissa moraalidraamassa kuvataan maailmoja, missä se mitä puhutaan, ei ole sitä miten ajatellaan tai toimitaan, vaan niiden välissä on olemassa näiden kahden asian keskellä harmaa alue, joka on sallittua siihen asti kun jää kiinni. Se on julkinen valhe, mikä kuuluu läpi siitä kielestä, jota käytetään erityisesti politiikan kieleen sisältyvänä vihjailevana epämääräisyytenä sekä kaksimielisyytenä. Valhe taas, joka sitoo kaiken muun yhteen ja ohjaa yleistä mielipidettä, lehdistöä ja moraalia, on organisoitu valhe, jossa asioista päättävät vallanpitäjät voivat mielensä mukaan määrätä miten ja missä yhteyksissä asioista saa puhua sekä menneisyydestä että nykyisyydessä. Tekopyhyys näkyy syyllisyyksien lavastamisessa, joilla yritetään tukea härskisti omaa valtaa. Sekä Norman että Christine pitäisi häpäistä ja tuomita julkisuudessa, jotta heidän tarinansa eivät kiinnostaisi ketään eivätkä herättäisi kiusallisia kysymyksiä. Molemmissa tv-sarjoissa lupaukset on tehty vain rikottaviksi. Koska kyseessä on kristillisen moraalin tarve alistaa ja pienentää ihminen tahdottomaksi suorittajaksi, voi hyvin kysyä myös, onko pyrkimyksillä säännellä käyttäytymistä ja olemassaoloa enää mitään kriittistä tarkastelua kestävää perustelua nyt, kun moraalin perinteinen pohja on kadonnut?


Ehkä ei. Sosiologi Baumanin mielestä "elämme pelon aikaa" jatkuvassa epävarmuudessa ja avuttomina kyvyttömyytemme keskellä tekemään mitään silloin kun pitäisi. Vapaus, Baumanin mielestä tarkoitti kirjaimellisesti vapautumista kahleista. Hänen mukaansa se, että tunsi itsensä vapaaksi rajoituksista, vapaaksi toimimaan omien toiveidensa mukaan, tarkoitti tasapainon löytymistä toiveiden, mielikuvituksen ja toimintakyvyn välillä. Siksi hän erottaa toisistaan tärkeän käsiteparin, "subjektiivisen ja objektiivisen vapauden", koska epäolennaisuuksien keskellä olennaisuuksia etsittäessä vastakohtien löytäminen on kaiken alku ja lähtökohta matkalla kohti olennaista ajattelua ja ongelmien asiallista analysointia. Samalla ne toimivat antiikin filosofisen perinteen mukaan myös dialektisina harjoituksina, joilla musta saadaan näyttämään haluttaessa valkoiselta ja väärä oikealta (4):


"Subjektiivisen ja objektiivisen vapauden erottaminen toisistaan avasi aivan oikein Pandoran lippaan, joka oli täynnä hämmentäviä "ilmiö vs. olemus" -tematiikkaan liittyviä kysymyksiä. Nämä kysymykset olivat filosofisesti toinen toistaan merkittävämpiä ja niillä saattoi olla valtaisia poliittisia seurauksia. Yksi kysymyksistä vihjasi mahdollisuuteen, että se mikä tuntuu vapaudelta, ei itse asiassa olekaan vapautta, että ihmiset saattavat olla tyytyväisiä osaansa, vaikka se olisi kaikkea muuta kuin "objektiivisesti katsoen" tyydyttävä. Että he tuntevat itsensä vapaiksi, vaikka elävätkin orjina, jolloin heillä ei ole kiirettä vapauttaa itseään ja he tulevat luopuneeksi tilaisuudesta oikeaan vapauteen."


Baumanin mukaan tuohon käsitykseen liittyy kuitenkin oletus siitä, että ihmiset eivät välttämättä kykene arvioimaan osaansa, minkä vuoksi heitä täytyy jopa pakottaa tai houkutella, mutta vähintäänkin opastaa "objektiivisesti katsoen" olemaan vapaita. Lisäksi täytyy ruokkia heidän rohkeuttaan ja päättäväisyyttään taistella sen puolesta. Ehkä siksi peli on vaikeaa ja monimutkaista ja sai filosofi Richard Rortyn väittämään, ettei nykyfilosofeilla ole juuri muuta virkaa kuin ryhtyä rupattelemaan maailmasta sellaisena, kuin he sen näkevät, kukin omasta näkökulmastaan. Sitä tukee ainakin Baumanin väite siitä, että vielä tätäkin synkeämpi aavistus jäytää filosofien sydämiä: ehkä ihmiset eivät halunneetkaan olla vapaita eivätkä pitäisi vapautumisen ajatuksesta, kun käy ilmi, millaisia koettelemuksia, ristiriitoja ja vastuuta vapauden saaminen tuo mukanaan, amerikkalaisen kirjailija Herbert Sebastian Agarin kuuluisan tokaisun tavoin; hän väitti totuuden, joka vapauttaa ihmisen, olevan totuus, jota ei kukaan halua kuulla.


Professori Timo Airaksinen väittää kyseessä olevan maailman ja ihmisen suhteesta, ja löytää sitä kuvaamaan kolme erilaista peruskuviota; ihminen on maailmaa vastaan, ihminen on maailmassa tai ihminen luo oman maailmansa; kyseessä on myös sanojen, kasvatuksen ja kulttuurin tavoin vallan mahdista mielissämme ja elämässämme, sillä valta asettuu meihin sisälle kulttuurin kanavia pitkin salakavalan luihusti ja tiukalla otteella hellittämättä meistä edes kuolemassa. Robert Triversin Triversin mielestä aika olisi nyt kypsä yleiselle, evolutiiviseen logiikkaan perustuvalle petoksen ja itsepetoksen teorialle, joka periaatteessa pätee kaikkiin lajeihin, mutta aivan erityisesti meidän omaan lajiimme, ihmisiin (5):


"Olemme läpikotaisin valehtelijoita, jopa itsellemme. Yksi arvokkaimmista ominaisuuksistamme, kieli, sekä vahvistaa kykyämme valehdella että laajentaa sitä merkittävästi. Valehtelemme avaruudessa ja ajassa kaukana olevista tapahtumista, toisten käyttäytymisen yksityiskohdista ja merkityksistä, sisimmistä ajatuksistamme ja haluistamme jne. Mutta miksi, miksi itsepetos? Miksi meillä on ihmeellisiä aistinelimiä informaation havaitsemiseksi, mutta vääristämme saamamme informaation?"


Juuri nämä tärkeät teemat vapaus ja valhe ovat näiden kahden hienon englantilaisen moraalidraaman perusainekset. Ei voi muuta kuin ihailla brittien osaamista. Mutta onhan heillä siihen vuosituhantiset perinteetkin, kuten Asterixia lukemalla olemme saaneet selville. Christine Keelerin päätösjakson puolustusasianajajan taidokas puolustuspuheenvuoro Keelerin viattomuuden puolesta on mahtinäyttö psykologisen humanismin voimakkaasta läsnäolosta länsimaisessa liberalismissa ja sen ruumiina ymmärrettävässä oikeusvaltiossa. Lopussa Christine Keeler ymmärtää, että vaikka minne hän menisi, hän ei pääse koskaan eroon Christine Keeleriä. On olemassa tarina. Ja sitten hän. Eivätkä ne ole sama asia. Sekä Perienglantilaisen tapauksen nuori homopoika että Christine Keeler ovat hellyttävällä tavalla samanlaisia naiiveja luonnonlapsia, joita pahat isot sedät yrittävät pökkiä, ja sitten kusta linssiin säilyttääkseen asemansa ja arvokkuutensa rippeet postviktoriaanisen yhteiskunnan silmissä, yrittämällä jauhaa rattaissaan heistä molemmista säälittävinä alempien luokkien sekopäisiä lihapaloja. Vihaisia ja kaunaisia ympäristöjä kuvaa hyvin se, kun Keeler joutuu naisvankilaan. Siellä hän saa kuulla öisin muiden naisvankien huutelevan hänelle hävyttömyyksiä, mitkä lisäävät yksinäisen ja herkän tytön tuskaa kymmenkertaisesti pahasti jakaantuneessa luokkayhteiskunnassa, jossa viha eikä keskinäinen kauna ota loppuakseen karkeasti jaoteltuna hienostelijoiden ja surkimusten välillä:


"Löimme vetoa kummalla oli isompi, Prumolla vai Wardilla? Hän tykkää mustasta herkusta, vai mitä? Muistakaa venäläinen, pikku lehmä! Römpsässäsi on ollut enemmän ulkomaisia mulkkuja kuin YK:ssa!"


Mikä tekee sekä sarjan että itse skandaalin sydäntä särkeväksi? Se, että yläluokkainen paroni Pufurmo teki koko loppuelämänsä vapaaehtoista sovitustyötä ylhäisen asemansa ja luottamuksen väärinkäyttämisestä, työskentelemällä ilman palkkaa vapaaehtoistyöntekijänä siivoten ja teetä tarjoillen itsestään enää sen suurempaa numeroa tekemättä yli 30 vuoden ajan eräässä vanhusten päiväkeskuksessa.


Lähteet:

  • (1)  Markku Oksanen, Veikko Launis, Seppo Sajama "Etiikan lukemisto" (Gaudeamus 2010).
  • (2)  G.E.Moore: suomennos Jaakko Hintikka - "Etiikan peruskysymyksiä" (1965).
  • (3)  Yle Teema.
  • (4)  Zygmunt Bauman "Notkea moderni" (Vastapaino 2002).
  • (5)  Robert Trivers "Petos ja itsepetos ihmiselämässä" (Terra Cognita 2011).