Saksan sukellusvenesota Jäämerellä ja Mustallamerellä

23.08.2020

Teksti:

Harald Olausen


Merihistoriasta ja etenkin sotahistoriasta ja pelottavista sukellusveneistä on todennäköisesti kiinnostunut, jos on minun laillani lapsena saanut viettää kesiä kauppalaivan mukana kuukausitolkulla tutustumassa niin pelottavaan Atlanttiin kuin maailman myrskykeskukseen Biskajanlahteen ja Afrikan vaaralliseen rannikkoon sekä eri maista olevien monennen merimiessukupolven merimiesten aina yhtä pelottaviin juttuihin meritaisteluista, joiden muisto ei ollut himmennyt vielä silloin kun 1960-luvun lopun ja 70-luvun alun kesinä itse laivoilla olin tarinoita kuulemassa. Eivätkä ne tarinat olleet aina pelkästään jännittäviä. Kun on kova myrsky ja laiva keikkuu vaarallisesti ristiaallokossa ja laivan alla on kaksi kilometriä tyhjää, pieni alle 10-vuotias pikkupoika ei voinut olla pelkäämättä samalla tavoin kuin joskus aikoinaan niillä samoilla seuduilla II ms:n aikaan tavalliset merimiehet ja miettiä, miltä sillä hetkellä olisi tuntunut saattueessa samalla kun Saksan sukellusveneet olivat saaneet laivat tähtäimeensä ja latasivat ensimmäisiä torpedoitaan putkistaan saattueen helpoimpien saalistettavien menoksi.


Ehkä siksi Lawrence Patersonin kirja "Terästä ja jäätä - Saksan sukellusvenesota Jäämerelle ja Mustallamerellä 1941-1945" (KOALA 2017) kolahti minuun niin, että luin sen hotkien yhdeltä istumalta. Kirja kertoo Saksan armottomasta sukellusvenesodasta Neuvostoliittoa kohtaan kaunistelemattoman kiihkottomasti ja mukaansatempaavasti. Samalla kirja todistaa yhden maailmalla levinneen väitteen Belomorskin kanavasta vääräksi. Väitteiden mukaan Stalinin kanavaksi kutsuttu Belomorskin kanava olisi ollut valmistuessaan täysin hyödytön vailla mitään funktiota, joka lähes hylättiin heti sen valmistumisen jälkeen. Paterson on toista mieltä kirjassaan. Hänen mielestään vuonna 1933 perustettu punalippuinen pohjoinen laivasto sai huomattavaa etua Vienanmeren-Itämeren Kanavasta. Tämä sisämaan reitti kulki yli 220 kilometrin matkan Leningradista Belomorskiin Vienanmeren Sorokanlahdelle Nevajoen, Laatokan, Äänisen ja pakkotyöläisten rakentamien pitkien kanavien kautta (1).





Sotakirjat ovat usein mainettaan parempia eikä niissä varsinaisesti elämöidä itse sodalla vaan yritetään piirtää mahdollisimman laajaa kuvaa tapahtumien taustoista ja mihin kaikki johti. En varsinaisesti kuulu sotakirjojen lukijoihin mutta kaikki merihistoriaan, merisotahistoriaan ja erityisesti sukellusveneisiin liittyvät asiat kiinnostavat, kuten vaikkapa "Punaisen Lokakuun metsästys"-elokuva tähtinään Sean Connery ja Harrison Ford. Sotaelokuvat ovat lajissaan aina tutkivaa journalismia hipovia teoksia, joiden eteen niin taustoja selvitettäessä kuin itse aiheen näkökulmaa valittaessa, on nähty paljon vaivaa ja faktojen tarkistaminen on jätetty asiantuntijoiden kontolle. Sotahistorian tutkimattomia tapahtumia ja selviä väärin ymmärryksiä löytyy lähihistoriastamme paljon. Esimerkiksi Ylen teemalta tuli 4.6 otsikolla "Silminnäkijä: Tuntematon ratkaisija, jossa kyseenalaistettiin yleinen luulo Karjalan Kannaksen torjuntavoitosta Ohjelman mukaan asia ei ollut ihan niin kuin luulemme. Kesä 1944 on kirjoitettu historiaan suomalaisen sotilaan voittona. Mutta sen sijaan hätäavuksi saatujen saksalaisten lentäjien ja heidän Stuka-syöksypommittajiensa ratkaisevasta osuudesta Neuvostoliiton suurhyökkäyksen torjumisessa on vallinnut Suomessa tahallaan syvä hiljaisuus (2).


Sotaelokuvia katsomalla ja lukemalla huomaa, miten merkityksellisiä pienet palat ison palapelin taaimmaisessa nurkassakin voivat olla kokonaisuuden kannalta loksahtaessaan oikealle paikalleen sen lisäksi, ettei niiden tarjoama turvallinen jännitys herpaannu hetkeksikään. Niin tässäkin kirjassa. Se ei tarkoita, että olisi kiinnostunut katsomaan sotia. Esimerkiksi tylsät Sotamies Rayn ja taistelulähetit tai Hyökkäys Perl Harboriin ovat tylsiä ja liian kaavamaisia sotaelokuvia ollakseen niin kiinnostavia, että olisin aikoinaan jaksanut katsoa ne loppuun asti, saati että minulla olisi niistä jotain hyvää sanottavaa. Merisotahistoria on toista ja erityisesti Paterson, joka onnistuu kuvaamaan kuivan asiallisesti faktoja luettelemalla mutta silti tarpeeksi elävästi, miten säälimätöntä saksalaisten sukellusvenesota oli sekä Jäämerellä että Mustallamerellä. Saksalaiset kärsivät hirvittäviä menetyksiä sukellusvenetorjunnan kehittyessä. Onnettomuuteen hyisellä Jäämerellä joutuneella sukellusveneellä ei ollut juurikaan mahdollisuuksia selvitä. Mustallamerellä saksalaisten sukellusveneet kamppailivat vanhentuneen kalustonsa teknisten ongelmien kanssa.


Saksa ja sen merivoimat eivät antaneet helpolla periksi vielä silloinkaan, kun koko sodan lopullinen tappio alkoi häämöttää sen silmissä. Sukellusveneet taistelivat katkeraan loppuun saakka palvellen maataan kovien paineiden ja jatkuvien menetysten ristipaineissa. Kun sota oli sitten hävitty, monen saksalaissukellusveneen miehistä upottivat mieluummin oman veneensä kuin olisi jättänyt sen sotasaaliiksi liittoutuneille. Saksa hävisi sodan mutta muiston Venäjää vastaan käydystä sukellusvenesodasta voi vieläkin nähdä Saksan Laboessa, missä viimeisin Saksan merivoimien olemassa ollut tyypin VIIC-sukellusvene U-995 seisoo museokäytössä Kielin laivastotukikohdan tuntumassa lähellä Mölternortin sukellusvenemuistomerkkiä, jonka messinkilaattoihin on tallennettu maailmansodissa kaatuneiden tuhansien sukellusvenemiesten nimet.


Omaa järkyttävää ja samalla henkilökohtaista historiaa saksalaisissa sukellusveneissä kuvaa Ylen Teemalta parhaillaan tuleva "Das Boot - sukellusvene U-612 toinen tuotantokausi. Toisen maailmansodan vaiheita mereltä ja mantereelta seuraava sarja jatkuu uusin jaksoin. Eletään joulukuuta 1942. Sukellusvene U-612 joutui merellä vaikeuksiin, joiden luonteesta kerrottu versio ei pidä yhtä totuuden kanssa. Kapteeni Klaus Hoffman on kadonnut, ja alus on uuden kapteenin käsissä. Wehrmachtin sisällä kuitenkin kuohuu, ja kukaan ei tunnu tietävän kaikkea salaisista suunnitelmista. Mantereella ranskalainen vastarintaliike on voimissaan, saatuaan avuksi natsien palveluksessa olevia avainhenkilöitä, joilla on taipumus myötätuntoon sorrettuja kohtaan. Natsimiehittäjät koettavat kitkeä joukoistaan vastarintaliikkeen, mutta tehtävä ei tule olemaan helppo. Ja samaan aikaan kello käy taustalla kohti natsien valtakauden murenemista, mutta paljon pahaa ehtii vielä tapahtua ennen sitä. Sarja perustuu Lothar-Günther Buchheimin romaaneihin Das Boot ja Die Festung (3).


Hyvä että meillä on tällainen kustantamo. Suomessa kuten maailmallakin, sotakirjoilla on kova kysyntä eikä II ms:n rajut tapahtumat sotatantereilla ole vieläkään menettänyt mielenkiintoaan suuren yleisön silmissä osin siksi, ettei kaikkea ole vielä tutkittu kunnolla. Koala-kustannus on erikoistunut sotakirjoihin, joita se julkaisee vuosittain alle kymmenen kappaletta. Lista on näyttävä ja erityisen hatunnoston paikka on merisotahistorian esiin nostaminen unholasta. Hyvin harvat tietävät, miten merkittävä vaikutus merivoimilla on sodan käymiseen ja aivan erityisesti Suomessa Itämeren taisteluissa. vaikka kirja ei niihin puutu yksityiskohtaisemmin, rivien välistä kirjailija antaa ymmärtää sen suuren merkityksen. Lawrence Paterson on merisotahistorioitsijana ja sukellusvenesodan asiantuntijana jo vanha kettu. Aikaisemmin Paterson on kirjoittanut yhtä kiinnostavan kirjan "Vaitelias Otto - Sukellusveneässä Otto Kretschmer" (KOALA 2017). Otto Kretschmer (1912-1998) oli Saksan sukellusvenelaivaston tonnistokuningas. Hän upotti syyskuun 1939 ja maaliskuun 1941 välisenä aikana 47 laivaa, yhteensä 274 333 tonnia. Ajankohtaiseksi ja kiinnostaviksi sukellusveneet on tehnyt parhaillaan Ylen Teemalla pyörivä saksalainen sukellusvenesarja. Tässä lukunäyte kirjasta:


"Kretschmer tiesi paljastuneensa, mutta oli liian kaukana torpedohyökkäykseen eikä toisaalta halunnut ryhtyä ampumaan tykillä, sillä tähystäjät olivat havainneet laivan kannella kaksi puolustusasetta. Sen sijaan hän koukkasi eteenpäin hyökätäkseen sukelluksista, jolloin kirkkaasta kuunvalosta ei olisi apua vihollisen tähystäjille. U-99 sukelsi kello 4.00 torpedohyökkäystä varten. Hyökkäysperiskooppi oli kuitenkin käyttökelvoton, sillä sen näköputkeen oli päässyt kosteutta, joka oli samentanut peilit ja okulaarin, eikä periskoopin putken lämmittämisestä ollut mitään hyötyä. Kretschmer tähtäsi sen sijaan ohjaamon suuremmalla yöhyökkäysperiskoopilla, jonka suuremman aukon ansiosta näkyvyys kuunvalossa oli erinomainen. Sukellusvene yritettiin pitää 11 metrin syvyydessä, mutta komentotorni paljastui useaan otteeseen ennen sähkötorpedon laukaisua nelosputkesta kello 4.44 ja kerran myös sen jälkeen. Välimatkaa oli vain 500 metriä, ja on luultavaa, että hetkeksi pinnalle noussut komentotorni varoitti brittitähystäjiä vaarasta, sillä alus teki tiukan käännöksen ja Kretschmerin toinenkin torpedo meni ohi. Kretschmer nousi pintaan ja kiiruhti eteenpäin yrittämään toista torpedohyökkäystä päivänvalossa. Lähes neljä tuntia myöhemmin U-99 oli taas asemissa ja kello 8.32 kolmosputkesta lähti matkaan sähkötorpedo, joka osui Crown Arunin keulaan 43 sekuntia myöhemmin. Rahtilaiva käännähti niille sijoilleen syvällä vedessä, muttei kuitenkaan uponnut ehkäpä puukuorman kelluttamana. Viitosputkeen ladattiin uusi torpedo samalla kun Kretschmer seurasi miehistön poistumista laivasta. Kukaan 25-henkisestä miehistöstä ei heittänyt henkeään. Yli tuntia myöhemmin U-99 nousi aalloista ja tykkimiehistö alkoi tulittaa aluksen vesirajaan sen upottamiseksi. Maaliin osui 102 140 ammutusta kranaatista ainakin 30, joiden joukossa oli sekä paine- että fosforikranaatteja. Lopulta kolhiintunut ja palava rahtilaiva kellahti ympäri ja upposi 23 minuutin tulituksen päätteeksi. Kretschmer lähestyi pelastusveneitä ja kysyi eloon jääneiltä lastista ja määränpäästä, jolloin saatiin vahvistus jo aiemmin radioviesteistä selvinneelle laivan nimelle. Siinä vaiheessa tähystäjät äkkäsivät kovaa vauhtia taivaanrannasta lähestyvän HMS Winchelsean. Kretschmer sukelsi ja hivuttautui kauemmas samalla kun putkiin ladattiin uudet torpedot. Kauppalaivan eloonjääneet pelastettiin ja vietiin Liverpooliin (4).


Rinnan Patersonin "Terästä ja jäätä"-kirjan kanssa kannattaa lukea saman kustantamon julkaisemaa Antti Valkosen "Neuvostoliiton sukellusveneet Itämerellä 1941-1945 (KOALA 2016). Erityisen kiinnostavaksi kirjan tekee se, että runsaasti sukellusveneitä tuhoutui Suomenlahdella, varsinkin Porkkalanniemen ja Naissaaren välisessä raskaasti miinoitetussa kapeikossa. Teoksessa esitellään Neuvostoliiton sukellusveneet ja niiden partiomatkat Itämerellä vuosina 1941-45 uusimpiin tietoihin tukeutuen. Itämerellä toimiessaan neuvostoliittolaiset sukellusveneet tekivät lähes kolmasosan sotaretkistään Suomesta käsin. Ensimmäiset neuvostoliittolaiset sukellusveneet saapuivat Suomen aluevesille syksyllä 1944, kun Suomi oli tehnyt aselevon Neuvostoliiton kanssa. Vuoden loppuun mennessä kaikki käyttökelpoiset sukellusveneet olivat siirtyneet Suomeen. Ne poistuivat Suomesta lopullisesti vasta kesällä vuonna 1945 (5). Tässä näyte kirjasta:


"Sukellusvene Štš-311, jonka päällikkönä toimi komentajakapteeni A. S. Pudjakov, lähti neljännelle sotaretkelleen Kronstadtista 10.10.42 klo 19.30 (samaan aikaan kuin Štš-302) tykkivene Moskvan ja kahdeksan muun aluksen saattamana, saapui navakassa 125 tuulessa Lavansaaren luo 11.10.42 klo 0 4.00 ja saapui tuulensuojaan Lavansaaren Pohjois-Kappellahteen 11.10.42 klo 04.45. Štš-311 lähti Lavansaaresta 11.10.42 klo 22.30, sukelsi Suursaaren itäisellä selällä 12.10.42 klo 00.00 ja katosi jäljettömiin.459 Štš-311 kulki ilmeisesti Tytärsaaren ja Vikola-matalikon välistä, sivuutti Suursaaren eteläpuolelta ja eteni länteen kunnes vaurioitui Porkkalan-Naissaaren-torjuntavyöhykkeessä 14.10.42 päivällä. Štš-311 tuhoutui miehistöineen (39 hlö) lopullisesti, kun paikalle hälytetty suomalainen pommikone (SB-10, Palosuo) näki sen kulkevan osittain pinnalla ja pommitti sitä kahdella syvyyspommilla, kun se oli sukeltanut Nashorn-miinakentässä, 7 mpk Porkkala-Kallbådan majakan kaakkoispuolella 14.10.42 klo 17.45. Pommituspaikalta meren pinnalle nousi öljyvana, jota suomalaiset lentokoneet kävivät tiedustelemassa kolmasti: 21.10.42 klo 10.20 (SB-9, Ek), 21.10.42 klo 17.30 (SB-14, Forstén) ja 22.10.42 klo 11.05 (SB-13, Vuorela).460 Štš-311:n hylky löydettiin vuonna 2012 läheltä pistettä 59°46'P/24°26'I, Porkkala-Kallbådan majakan kaakkoispuolelta. Siinä paikassa Štš-311 oli joutunut suomalaisen pommikoneen SB-10 hyökkäyksen kohteeksi 14.10.42."


Saksan sukellusvenesota, jota kutsuttiin "Tonnistosodaksi" vuosina 1939-45, oli paitsi hermoja raastavan jännittävää kohtalonpeliä maailman tulevaisuudella, myös yksi I:sen ms:n keskeisistä ratkaisijoista melko tasaväkisessä sodassa lopulta (varsinkin Enigma-koodauslaitteen kaappaamisen jälkeen) liittoutuneiden hyväksi. Atlantin sukellusvenesotaa on käsitelty laajasti ja se on ollut tutkimuksen keskiöissä osin siksi, että amiraali Dönitz piti Atlantin taisteluja koko sodan kannalta tärkeimpinä. Sen sijaan muut taistelut, kuten Neuvostoliittoa vastaan, ovat jääneet vähemmälle huomioille, vaikka Saksan sukellusveneet kohtasivat Neuvostoliiton merivoimat kolmella pääalueella: Itämerellä, Mustallamerellä ja Jäämerellä. Hitler pelkäsi liittoutuneiden maihinnousua Norjaan. Lisäksi liittoutuneiden saattueet kuljettivat aseita ja tavaraa Neuvostoliittoon Saksan hyökättyä maahan, kuten olemme saaneet lukea Alistair McLeanin "Saattue Muurmanskiin"-kirjasta. Paterson kirjoittaa, ettei näillä tavarantoimituksilla ollut tilastollisesti mitattuna suurtakaan vaikutusta Puna-Armeijan lopulliseen voittoon mutta eivät ne silti olleet merkityksettömiäkään.


Kirjaa lukiessa saa vahvistuksen sille käsitykselle, että saksalaisupseereissa oli paljon aatelisia myös laivastossa, kuten U-472:sen yliluutnantti Wolfgang-Friedrich von Forstner (6). Erityisen kiinnostava kirjan luku kuvituksineen on 7.luku "Helvetti jäätyy: pohjoinen napameri vuonna 1943" sekä 4.luku "Pohjoisen sukellusveneiden voimat kasvavat: napamerialueet vuonna 1942". Eräässä kuvassa Hitlerin Grille-huvijahti seuraa Weddingen ja Saltzwedel-laivueiden sukellusveneiden matkaa ennen sodan alkua. Luvussa 8 "Muistakaa toverinne itärintamalla: pohjoinen napamerialue 1944-1945" lukija saa hyvän muistutuksen siitä, ettei sota ole koskaan leikkiä tai peliä vaan alusta loppuun saakka mieletöntä tuhoa ja kärsimystä, missä kärsijöinä ovat kaikki. Kuin sivusyytöksenä kirjoittaa muistuttaa Neuvostoliiton ollen yksi niistä monista maista, jotka auttoivat Saksan kaikkien kolmen asehaaran salaista aseistamista kielloista huolimatta maailmansotien välillä, joten neuvostoliittolaiset saivat osin lopulta maistaa omaa lääkettään Saksan hyökätessä maahan. Suomalaisia yllättää kirjoittajan väite siitä, että sukellusveneemme Vetehinen, Vesihiisi ja Iki-Turso, jotka saksalaisinsinöörit rakensivat vastoin Versaillesin rauhan ehtoja, olivat ratkaisevan tärkeitä Saksan sukellusvenelaivaston syntymiselle. Sukellusvenesotaa Mustallamerellä kuvataan seikkaperäisemmin 5.luvussa "Mustameri: sota etelässä 1942-1943" sekä seuraavassa luvussa 6. "Vetäytymistaistelu: tappio etelässä 1943-1944".


Lähteet:

  1. Lawrence Paterson "Terästä ja jäätä - Saksan sukellusvenesota Jäämerelle ja Mustallamerellä 1941-1945" (KOALA 2017).
  2. Yle tv 1 to 16.10.2003 22.35 Yle TV2 ja uusinta Yle Teema 4.6.2020.
  3. Ylen ohjelmatiedot.
  4. Lawrence Paterson: "Vaitelias Otto - Sukellusveneässä Otto Kretschmer" (KOALA 2017) sivut 139-140.
  5. Antti Valkonen "Neuvostoliiton sukellusveneet Itämerellä 1941-1945 (KOALA 2016).
  6. Lawrence Paterson "Terästä ja jäätä - Saksan sukellusvenesota Jäämerelle ja Mustallamerellä 1941-1945" (KOALA 2017) sivu 225.