Sankari ja antisankari – Mannerheim-kultin pitkä vuosisata
Teksti Harald Olausen
"Mannerheimiin "kruunaamattoman kuninkaana" kohdistunut palvonta oli Suomen kansan nousukasalemmuuden ilmaus." -SKDL:n sanomalehden Vapaan Sanan päätoimittaja Raul Palmgren. Palmgren oli oikeassa, jos asiaa katsoi vasemmistolaisesta ja tasavaltalaisesta näkökulmasta. Väärässä taas, jos asiaa katsoi vuoden 1918 tapahtumien jälkeen vahvasti porvarillisen Suomen näkövinkkelistä sekä "talvisodan ihmeen" johtajana. Kumpikin näkemys on tänään väärä. Se selviää Tuomas Teporan kirja Sankari ja antisankari – Mannerheim-kultin pitkä vuosisata (Gaudeamus, 20203) – kirjasta, joka on niin vetävästi kirjoitettu, että sen ahmii melkein yhdellä lukukerralla, ja silti jää vielä nälkä saada sitä lisää.
Kirja kuvaa Mannerheimin henkilökulttia vuodesta 1918, ja sitä ruokkivaa myyttiä näihin päiviin saakka ehtymättömän sammon tavoin. Historiankirjojen ohessa ja limittäin on hyvä lukea filosofiaa, kuten Joose Järvenkylän ja Ilmari Kortelaisen toimittamaa Tavallisen kielen filosofiaa (Gaudeamus, 2013). Kirjassa esitellään suuntauksen nousu vastareaktiona Russellin loogiselle atomismille ja Wittgensteinin esittämälle filosofiakäsitykselle, joiden vaikutus hallitsi maailmansotien aikana filosofiaa.
Sen jälkeen teoksessa käsitellään sekä tavallisen kielen filosofian kukoistuskautta 1940–1950-lukujen taitteessa, että tuota kukoistuskautta seurannutta kritiikkiä. Kirjoittajat käyttävät tavallisen kielen filosofia ilmausta eikä kliseistä ja harhaanjohtavaa "arkikielen filosofia", mikä on eniten käytetty (ja ehkä väärä tai harhaanjohtava) suomennos ilmaukselle ordinary language philosophy. Kirjoittajien mielestä tavallisen kielen filosofia ei niinkään keskity kielen arkisten käyttöyhteyksien tarkastelemiseen, vaan analysoi yhtä hyvin monia ei-arkisia kielen käyttötapoja, esim. kielellisten ilmausten asemaa tekoina nimenantotilaisuuksissa. Taporan kirjassa on samaa haastaessaan muodollista merkitystä myyttisestä Mannerheimista.
Tavallisen kielen filosofia lähti oivalluksesta, että arkinen puhetilanne sisältää usein enemmän kuin miltä ensin näyttää. Sanoja käyttämällä ihminen käskee, viittaa, vitsailee, häpäisee sekä pyytää ja antaa anteeksi. Ihan samoin myytintutkija Tepora etenee tekstissään, pilkkoen tielleen osuvat myytinvarjelijoiden asettamat tahalliset hidasteet ja esteet. Siksi kirja on ERINOMAINEN! Tepora on selvästikin hyvä tukija ja kirjoittaja. Hänen lisäkseen toinen merkittävä tutkija, on vuonna 2019 väitöskirjansa Mannerheim ja muuttuvat tulkinnat - mediatisoitunut kansalaisuskonto 2000-2010-lukujen kulttuurikiistoissa, kirjoittanut Jere Kyyrö, joka liittää keskustelun kansalaisuskonnon käsitteeseen, joka muistuttaa "banaalin nationalismin " ideaa, mikä on tärkeä.
https://en.wikipedia.org/wiki/Banal_nationalism
Banaali nationalismi viittaa jokapäiväisiin kansakunnan tapahtumiin, jotka rakentavat tunnetta yhteisestä kansallisesta identiteetistä. Termi on johdettu englanninkielisestä akateemisesta, Michael Billigin samannimisestä kirjasta vuodelta 1995, ja se on tarkoitettu ymmärrettäväksi kriittisesti. Billig kehitti "banaalin nationalismin" käsitteen korostaakseen rutiineja ja usein huomaamattomia tapoja, joilla vakiintuneet kansallisvaltiot esitetään uudelleen päivästä toiseen.
"Marsalkka Mannerheim esiintyi usein uutisotsikoissa vuosina 2001-2014. Keskustelua synnytti Renny Harlinin ja Markus Selinin Mannerheim-suurelokuvahanke. Lööppeihin nousi myös Katariina Lillqvistin nukkeanimaatio Uralin perhonen, jossa Mannerheimia muistuttava hahmo seikkailee Keski-Aasiassa ja sisällissodan Suomessa, ottaa kirgiisinuorukaisen rakastajakseen ja teloittaa punaisten pahvikuvia. Kesällä 2012 tuli julki tieto Ylen Mannerheim-elokuvaprojektista, jossa Mannerheimia esittää tummaihoinen kenialainen." Mannerheimista on siis (jatkuvasti) moneksi.
https://www.finna.fi/Record/jyx.123456789_67450?sid=3526256522&lng=en-gb
Tepora on ottanut huomioon Kyyrön esittämän uudenlaisen tulkinnan ja tuoreen näkökulman. Mutta kirjoittaa, ettei banaalin nationalismin näkökulma ota huomioon tavallisten kansalaisten aktiivisuutta jokapäiväisessä nationalismissa. Onkohan lähestymistapa liian akateeminen tai ihmiselle ja arjelle vieras? Käsite on kuitenkin kiinnostava ja kelpaa Mannerheimin tutkimiseen. Tepora väittää, että historiallisen Mannerheimin lisäksi yhteiskunnassa vaikuttaa toinen Mannerheim. Tämä on fiktiivinen hahmo, jolla on useita ilmenemismuotoja. Mannerheimia voi siis pitää hänen mukaansa kulttihahmona käsitteen kaikista näkökulmista. Mannerheimin henkilö on välineellisen ja poliittisen kultinrakennuksen kohteena ainakin Suomessa.
Teporan kirja valaisee myytinluojien tarkoituksia ja keitä he olivat. Yksi "pääsyyllinen" lienee kenraali Adolf Ehrnrooth, yksi kahdeksasta Marskin ritareista, joka kantoi hautajaisissa arkkua, ja myöhemmin "uusisänmaallisella" 1990-luvulla oli Mannerheimin perinnesäätiön aktiivinen ja näkyvä puheenjohtaja, joka "tulkitsi haudan takaa oraakkelimaisesti" Marskin (muka) tahtoa. On hyvä tietää myös, keitä tänään on mukana perinnesäätiössä. Teporan mukaan joukko koostuu kenraalikunnasta, aristokraateista ja vanhan rahan vuorineuvoksista sekä uuden pääoman edustajista ja yritysjohtajista. Sen voi sanoa myös selvemminkin; kyseessä ei ole mikään höpönassujen sunnuntaileikkikerho, vaan suomalaisen äärioikeiston kuuminta ydinlihaa.
Ongelmalliseksi myytin tekee juuri tämä historiallinen painolasti, ja sen poliittinen rasite ensimmäisen tasavallan aikaisen ummehtuneen ja äärioikeistolaisen sinivalkoisen militarismi-Suomen kiillotusyrityksenä, samaan hintaan yhdellä lipulla kaksi kertaa kuin museossa, takaamalla vanhan tulkinnan jatkuvuus etuillen patriotismin nimissä muiden selitysten kanssa etumatkalta. Tätä varten on edelleenkin olemassa Suomessa kuulutettu ryssänviha, Talvissodan ihme, Tali-Ihantala, sotilaiden perinnejärjestöt, Edvin Laineen ongelmia silotteleva ja paikoin farssimainen Tuntematon sotilaselokuva, sekä tietenkin kirsikkana kakun päällä itse myyttinen sotilasjohtaja C.G.E. Mannerheim, ja hänen muistoaan tiukasti (oikeaoppisesti) vaaliva perinnesäätiö.
Mannerheim on muuttunut vuosien myötä ja pysynyt siksi suuren yleisön kiinnostuksen yläpäässä vuodesta toisen. Tänään Mannerheim ei ole pelkästään aristokraattinen ylimys, sotasankari ja poliitikko. Nyt hän on ihminen, epäonnistuja - homoksikin epäilty - mustaksi mieheksi televisioon tehty sarja, sekä kaupallinen tunnus, jolla on tuotteistettu alkoholia ja houkuteltu asiakkaita. Teporan mukaan kyse on paitsi "fiktiivisestä" myytistä, nimenomaan kokoavasta henkilökultista, jolla on tarkoituksensa. Suomen kaltaisessa avoimessa yhteiskunnassa hänen mukaansa henkilökultti ei ole suoraviivaisesti johtajavaltaisen hallinnan väline. Henkilöpalvontaa voi kutsua institutionalisoituneeksi ja mediavälitteiseksi.
"Siihen kuuluvat oleellisesti ristiriitaisuus, kiistat ja vahvat vastakuvat. Hahmon jakautuneisuus ja nykyisin jopa pirstaleisuus ovat pitäneet sitä pinnalla. Nämä myyttiset ainekset toimivat henkilökultin rakennusaineina. Kultti määrittää myös suomalaisuutta ja yhteiskunnan historiallista kerrostuneisuutta. Hahmo toimii yhteiskunnallisten muutosten puntarina." Teporan mukaan Mannerheimin hautajaiset toimivat aikoinaan oivana aikakausien vedenjakajana: "II ms:n veteraanit olivat vielä nuoria, ja sotavuodet tuoreessa muistissa, mutta Mannerheimin tausta valkoisena kenraalina ja pyövelinä ei silti ollut unohtunut. Hautajaissaattueen valtava yleisö suri koko 1900-luvun ensi puoliskon sotia, menetyksiä, henkisiä vaurioita ja väkivaltaa."
Peruskysymys on: millaiset sodat olivat todella ilman isänmaallista hehkutusta? Sodan kaameudet ja raaka todellisuus on jäänyt propagandan varjoon ihmisten mielissä vielä tänäänkin. Siksi kirja on hyvä muistutus siitä, missä tilanteessa elettiin, ja miksi juuri Mannerheim-kulttia rakennettiin niin voimakkaasti kuin mitä tehtiin; suomalaisilla ei ollut juuri muuta kunniakasta "kättä pidempää". Pitää muistaa, että Suomi oli vahvasti alakynnessä, ja sotiminen Hitlerin rinnalla oli tuhoon tuomittu yritys Stalingradin taistelun jälkeen. Sotein aikana saavutettu konsensus alkoi vaihtua paniikkiin, kun tajuttiin Neuvostoliiton voittaessa kommunistein palaavan suomalaiseen politiikkaan. Se oli uhka, jota demarit yhdessä porvarien kanssa olivat torjuneet yhteisesti.
Talvisota ja jatkosota eivät menneet niin hyvin kuin kansalle uskoteltiin sotapropagandassa. Kansa ei ollut yhtenäistä, eikä se aina ja kaikkialla ollut samanmielistä ja uhrautuvaista. Myös soraääniä kuultiin ja vastarintaa kohdattiin kotijoukoissa. Suomalaisten joukkojen vahvuus jatkosodassa oli hieman yli 450 000. Rintamakarkureita oli noin 30.000, ja 18.000 joutui hoitoon henkisistä syistä. Mannerheim-kultti oli alusta lähtien hyvin rakennettu ja tarkoitettu palvelemaan paitsi uutta kansakuntaa, myös itse Mannerheimia. Paasikivi luonnehti päiväkirjoissaan Mannerheimiä hyvin kunnianhimoiseksi ja itserakkaaksi sekä "omakeskeiseksi". Teporan mukaan Paasikiveä voi kutsua tavallaan varhaiseksi myytinmurtajaksi.
Ei Paasikivi itsekään ollut itserakkaudesta ja omahyväisyydestä vapaa puhdas ja viaton partiopoika. Oli hyvä, että hän toi keskusteluun mukaan persoonan, motiivin ja hyppysellisen schopenhauerilaisuutta, että ymmärtääkseen maailmaa sitä oli ajateltava tahtona ja mielteenä. Se, että Paasikivi ymmärsi kaiken takana olevan tahdon, helpottaa meitä hylkäämään ajopuuteoriat. Sosiaalidemokraateille, jotka puolueena olivat olleet vuonna 1918 Punaisen Suomen peräsimessä taistelemassa valkoisten johtamaa Mannerheimia vastaan, kultin jatkuminen palveli taistelua kommunisminuhkaa vastaan. Se oli suuri ongelma sekä Neuvostoliitolle että maan suurimmaksi puolueeksi muodostuneelle kommunistipuolueelle.
Tämä onkin kiinnostava yksityiskohta, mikä paljastaa enemmänkin kultin hyödyllisyydestä demareille. K.A. Fagerholm, joka oli aikoinaan sosiaalimisterinä ilmoittanut Mannerheimille, että tämän pitäisi erota presidentin virasta, piti eduskunnan puhemiehenä muistopuheen Mannerheimille. Fagerholm oli varovainen puheessaan, ettei olisi loukannut omiaan tai porvareita. 1950-luku oli kiivasta taistelua vallasta ja SAK:n nousun kausi. Taistelu vallasta käytiin vasemmiston sisällä eri järjestöissä, ja erityisesti ammattiyhdistysliikkeessä. Voimansa tunnossa olleet kommunistit muistuttivat, ettei Mannerheimin surujuhla herättänyt kunnioitusta koko kansassa. He varoittivat Mannerheimilla elämöinnin nostattavan III ms:aan johtavaa mielialaa.
Se oli tietenkin yliampuvaa mutta kuvasi hyvin sekä ajan kireää tunnelmaa että myös Mannerheimin ristiriitaista asemaa Suomessa, jossa vähintään puolet kansasta karsasti häntä. Tämä kaikki aluksi, että ymmärtäisimme, miksi myyttiä alettiin rakentaa ja vaalia, tai miksi tunteet vaihtelivat suuresta kunnioituksesta pilkkaan ja suoranaisen vihaan Mannerheimia kohtaan. Mannerheim-kultin lähempi tutkiminen liittyy tunnehistoriaan, joka tutkii tunteiden hallinnan, ilmaisun ja kokemisen muutoksia ajassa. Tiedon ja taidon salaamisen välinen konflikti on olennaista tälle ajalle. Monod puhui siitä purevasti: "Ensimmäistä kertaa historiassa sivilisaatio pyrki rakentamaan itseään pitäen epätoivoisesti kiinni animistisesta traditiosta antaakseen oikeutusta arvoilleen, mutta luopuen siitä samaan aikaan tiedon ja totuuden lähteenä."
Se mistä en pidä kirjassa alkuunkaan on kahden tunkkaisen konservatiivin, eli professori Matti Klingen ja professori Laura Kolben, siteeraaminen. Minusta he jäykkine huomioineen, ja yhtä jäykkien asteidensa takia, kuuluvat itse henkisesti niihin ikäviin 1900-luvun alkupuolen porvarillisiin jäykkäniskoihin, jotka huusivat itselleen johtajaksi tunnetun lahtarin eli juuri sen valkoisen kenraalin, jona häntä samat vanhoilliset piirit yrittävät meille yhä myydä uudelleen. Tepora kirjoittaa Mannerheimin tehneen virheitä ja virhearviointeja sekä varjeli omaa mainettaan ja julkikuvaansa etenkin upseerikollegojen kustannuksella: "Hän ei ollut korvaamaton. Näin hänen jälkimaineensa perustuu enemmän tai tietoiseen myytinrakentamiseen, johon ei kuulu kielteisiä tai heikkoja ominaisuuksia." Mannerheim oli siis itse oman myyttinsä tekijä numero 1.
On olemassa vielä vanhoja linnakkeita, joissa Mannerheim ei ole se meille nykyihmisille myyty koko kansan marsalkka, vaan jotain ihan muuta. Puolustusvoimat vaalivat vieläkin vapaussodan myyttiä valkoisesta kenraalista. Ei ihme, onhan lennostollakin vielä vanhat hakaristitunnuksensa lipuissaan, vaikka niitä on julkisesti toivottu sekaannusten välttämiseksi poistettavan. Mielenkiintoisimmat luvut ovat Tarkoituksenmukaisuutta vai karismaa, Pyhä johtaja ja Mannerheim-kultin alkutaival sekä Rintamiesten marsalkka. Yksi luku, joka on unohtunut, on Mannerheimin ja norjalaisten välinen kylmä suhde, joka on vähän tunnettu ja ei varsinaisesti kuulu tämän kirjan tutkimuskohteisiin. Tulkoot nyt kuitenkin kerrotuksi koska siitä ei enää puhuta.
Suomen ja Norjan suhteita heti itsenäistymisen alussa hiersi ns. Mannerheim-juttu, jossa norjalaiset estivät Mannerheimin itsensä haluaman vierailun maahan pelätessään levottomuuksia vasemmiston keskuudessa valkokenraalin roolista sisällissodan julmana ylipäällikkönä, joka mahdollisti valkoisen terrorin punaisia kohtaan vielä pitkälle jo sisällissodan päättymisen jälkeen. Kyse oli valtionhoitajana vuonna 1919 toimineen Mannerheimin mahdollisesta virallisesta vierailusta Norjaan, mikä ei sitten koskaan Mannerheimin harmiksi toteutunutkaan. Leena Kaukiainen kertoo kirjassaan Avoin ja suljettu raja - Suomen ja Norjan suhteet 1918-1940 (SHS 1997), että heti kun tiedote virallisesta matkasta julkaistiin Norjassa, sikäläinen työväenliike nousi vastarintaan.
Mm. Larvikin työväenyhdistyksen sähkeessä Norjan hallitukselle 10.12.1919 katsottiin, että "lahtarikenraalin" saapuminen loukkaisi Norjan työväestön pyhimpiä tunteita. Norjan hallituksen tiedustelupäällikkö ja Kristianin poliisipäällikkö kokoontuivat hätäistuntoon pohtimaan Mannerheimin vierailusta mahdollisesti syntyvää riskiä: "Poliisijohto tiesi kertoa sähkötyöläisten suunnittelemasta lakosta, joka pimentäisi puolet kaupunkia ja erityisesti sen keskeiset alueet kuninkaanlinnan ympärillä. Riittävien turvajoukkojen kutsumiseen paikalle ei ollut kylliksi aikaa. Poliisimestari ja tiedustelupalvelun päällikkö katsoivat, että vierailu pitäisi ehdottomasti peruuttaa. Hallitus ja kuningas noudattivat neuvoa. Muuta mahdollisuutta ei jäänyt tehtäväksi, kuin hoitaa ikävä tilanne mahdollisimman hienotunteisesti. Mannerheimin vierailu peruutettiin vetoamalla sairastumiseen."
