Sanomalehtien viljelemä viharetoriikka 1918 traagisten tapahtumien taustalla
Teksti Harald Olausen
Kun suomalainen kiroaa toisen maan alimpaan helvettiin, on se paitsi ikävää, myös pelottavaa kuultavaa sillä sanan vakavasti ottanut kansakunta on aina kriisien keskellä osoittanut syyttävän sormen toinen toistaan vastaan ja antanut aseiden puhua sen jälkeen, kun sanat ovat loppuneet. Näin kävi myös vuoden 1918 traagisten tapahtumien edellä. Mutta kumpi oli ensin, viha vai sana? Suomalainen osaa vihata ja tappaa. Se tulee taas todistetuksi Itsenäisyyspäivänä, kun juhlitaan Talvisodan hengessä maan virallistettua naapurivihaa ja sotilaat marssivat kaduilla sen näköisinä, että olisivat valmiina kokemaan sodat uudelleen.
Siitä ja suomalaisesta viharetoriikasta yleensäkin, saa selkoa Helena Pilkkeen kirjoittamasta kirjasta Sanomalehtien sisällissota (Vastapaino, 2025). Vuosisata sitten sanomalehdet olivat usein ainoa tiedonlähde, eikä lainkaan niin luotettavia kuin nykyisin (no, miten sen nyt kukin ottaa!). Silloin ei vielä ollut Yleisradiota, sehän perustettiin vasta 1926. Asiasta on kirjoitettu paljon aikaisemminkin, mutta ei ehkä yhtä kattavasti koko kenttää tarkasti haravoiden. Tämän päivän suomalainen Suomi (sellainen oikeistolainen aikakauslehtikin oli aikoinaan olemassa) perustuu Valkooisen Suomen instituutioiden ja moraalin perustalle.
Aikaisemmin suomalaisesta vihasta oltiin hiljaa tai sitä ei juhlittu niin avoimesti kuin tänään. Maa yritti olla hiljaa ja unohtaa vihan hedelmät. Ihan kaikkea ei enää onneksi nykyisin kehdata edes julkaista ja muistella noista ajoista, ihmisistä ja ideologioista muualla kuin ehkä Pohjanmaalla. Vihan pohjalle rakennettu Valkoinen Suomi oli 20-luvulla pahimmillaan työnantajien käsikassara, ihan kuin tänään Orpon-Purran oikeistohallitus. Millainen Valkoinen-Suomi oli vihansa voimalla, siitä saa parhaiten selkoa historiankirjoista, jotka käsittelevät juuri tätä valkoisen Suomen muotoutumista osaksi nyky-Suomea ja sen arvoja.
Jari Enroth, nyt jo entinen kuuluisuus ja jyrkkä ääri-ihminen, josta en mielelläni puhuisi tai häntä siteeraisi enempää, käsitteli aihetta 90-luvun alussa ilmestyneessä ja kehutussa väitöskirjassaan. Muistaakseni joku hieman tuntemattommaksi jäänyt professori Itä-Suomen yliopistosta kirjoitti aiheesta palkitun kirjan, joka myöhemmin tarkasteltuna osottautui vain hyvin kopiduksi (lue: siteeratuksi) sepostukseksi vihasta. Jostain kumman syystä Pilkkeen kirja alkaa sepostuksella "sisällissodan" syttymisellä, ja se heittää heti kirjan homoehtumaan jonnekin pieneen itäsuomalaisen yliopiston krijaston varastohuoneeseen.
Ei oikein innosta aloittaa lukea lainkaan tällaista kirjaa, josta haisee läpi kauas jäykkä perifeerinen historiallinen idiotismi. Tämä esittelly on kyllä ilkeä ja puolueellinen eikä esillä oleva kirja nyt niin huono ole, etteikö sitä olisi kannattanut julkaista. Päinvastoin on hyvä, että asiaa edelleenkin tutkitaan (mikä kummastuttaa hieman: eikö kaikkea ole vielä sanottu?). Mutta tätä kirjaa en jaksa enkä halua lukea loppuun, ajattelee varmasti moni muukin. Syyttävä sormi nousee heti kustantajaa ja kustannustoimittajaa vastaan. Hehän ovat lopulta syyllisiä siihen, millaisia rakennelmia ilmoille päästetään. Mutta vaikka Aloitetaan ykkösluvusta.
Esipuhe on ollut jo lamaannuttavan tylsä litania tylsistä asioista. Kirjoittaja lupaa kuitenkin jotain muuta (parantaa tapansa?), että saamme tietää kirjasta mm. millaisessa maassa ja mielipideilmastossa sanomalehtien sisällissotaa käytiin. Hän myös muistuttaa, ettei aiemmin ole asiaa tutkittu yhtä laajasti (mutta laadukkaasti kyllä, sen hän unohtaa tahallisesti). Pilke on aloittanut lehtien lukemisen maaliskuusta 1917, eli juuri kun viha on alkanut kasvaa yli äyräitten hyvissä ajoin tuona jännitteisenä vuonna pohjustaakseen kollektiivisen harhan alkuvaiheita. Tapahtumien virtoihin pääsemme heti suoraan kuin jatkoksi kakkosluvussa.
Lähtökohta on arvokas huolimatta keskinkertaisesta lopputuloksesta: Mikä oli sanomalehtien rooli siinä, että maa luisui sisällissotaan ja miten taistelevat osapuolet pyrkivät sodan aikana voittamaan puolueettomaksi jääneet kansalaiset? Asiaa on tutkittu aiemminkin mutta yksipuolisesti jommankumman lehtiä tutkimalla. Pilkkeen lähtökohta on erilainen. Hän tutkii molempien osapuolien lehtien kirjoituksia maassa. Mutta mikä on tuloksena? Minä, joka luen mielelläni kaikenlaisia tekstejä, jos niissä on jutun juurta, älyn kirkkautta ja luovaa suhimista,en jaksa lukea näin tylsää kirjaa yhtään alkua pidemmälle, SORRY!
Olen kyllä puolueellinen itsekin. En pidä yhtään siitä tavasta, millä historia yrittää selittää maailman tapahtumat, ja miten siitä on tullut konservatiivinen selittelyoppi sekä ankaran luterilaisuuden maanpäällinen korvike ja jopa uskonto. On jotenkin vaikea tarttua tällaiseen kirjaan, joka rimpsuttaa heti alkuunsa käyttävänsä teksteissään termiä "sisällissota", koska se on nykytutkijoiden käyttämä neutraalina pidetty ilmaus. Kyllä kansalaissota-luokkasota on latautuneesta luonteestaan huolimatta paljon parempi ja antaa sodalle sen oikeat kasvot. On turha väittää, ettei sodan luonne olisi ollut vallankumouksellinen.