Sdp:n Bermudan kolmio: Marin, Kiuru, Rinne

Teksti:

Harald Olausen

Ilta-Sanomien politiikan toimittaja Timo Haapala paljasti 13.8.2020 olleessa jutussaan syyn miksi Sanna Marin sietää ja tukee kovassa vastatuulessa kulkevaa peruspalveluministeri Krista Kiurua: Pääministeri Sanna Marin ei olisi pääministeri ilman porilaista Krista Kiurua:

"Viime joulukuussa Sdp:n puoluevaltuusto kokoontui eduskunnan Pikkuparlamenttiin päättämään, kummasta tulee uusi pääministeri eromaan joutuneen Antti Rinteen (sd) tilalle: Marinista vai eduskuntaryhmän puheenjohtajasta Antti Lindtmanista (sd). Tilanne oli tiukka. Lopulta Marin voitti Lindtmanin äänin 32-29. Tarvittavat äänet Marinille junaili juuri Kiuru, joka oli yrittänyt muutenkin jo aikaisemmin tiputtaa Lindtmanin eduskuntaryhmän puheenjohtajan paikalta. Ilman Kiurua Lindtman olisi voittanut, moni Sdp:ssä uskoo. Yksi ratkaiseva ääni tuli, kun Kiuru painosti Rinteen hallituksesta omistajaohjausministerin paikalta eroamaan joutuneen ja sairauslomalle jääneen Sirpa Paateron (sd) paikan päälle Kotkasta Helsinkiin äänestämään Marinia - siis sairauslomalta!"

Haapala muistuttaa, että ilman Kiurua temppu ei olisi onnistunut. Ja kiitostakin tuli: Paatero parani kuin taikaiskusta ja pääsi Marinin hallituksen kuntaministeriksi. Kiuru oli aikoinaan tukemassa Jutta Urpilaisen valintaa Sdp:n johtoon. Kun Urpilaisen tähti alkoi laskea, Kiuru siirtyi sulavasti kannattamaan Antti Rinnettä puheenjohtajaksi. Voittajan kelkassa kannattaa olla, joten ministeripaikka Rinteen hallituksessa oli Haapalan mukaan itsestäänselvyys:

"Rinteen kerrottiin jopa jossain määrin pelänneen Kiurua, sillä kulisseissa hän on kova peluri. Nyt Kiuru on sotkenut kaukalonsa, mutta tuskinpa hänelle käy kuinkaan tälläkään kertaa. Sosiaali- ja terveysministeriössäkin on totuttu siihen, kuten Sdp:ssäkin, että Kiuru soittelee pitkiä puheluita vaatimuksineen, mutta ei esimerkiksi lähetä juurikaan sähköposteja: niistä kun voi jäädä kiinni."

Viime aikoina on kulissien takaa hihkunut tietoja lisää SDP:tä raastavien riitojen jatkumisesta siitä huolimatta, että niiden luultiin olevan jo ohitse. SDP:n ongelmia kuvaillaan Bermudan kolmioksi: Marin, Kiuru ja Rinne ja puolue ovat selvästikin edelleenkin köli pohjassa kulkevina tikittävä aikapommi hallituksen sisällä ja erityisesti SDP:n rapautuvassa järjestökoneistossa. SDP pääsi nipin napin valtaan epäsuositun porvarihallituksen sekoiltua vanhustenhoitoasiassa, ja kun kansalaiset säikähtivät epäempaattisten ja ahneiden porvarien todellisten tarkoitusperien paljastuttua yksityistää pikkuhiljaa koko terveydenhuolto ja jakaa kansa näin taas oppikouluaikojen tavoin kahteen kastiin. SDP:llä olisi mahdollisuutensa olla hyvään uskovien tavallisten kansalaisten yleispuolueena vaihtoehto julkealle ahneudelle ja yleiselle typeryydelle, jos se ei olisi mitä se on. Mitä se sitten on? Katsokaa kuvia demareiden puoluekokouksesta ja kuunnelkaa vaikka viime puoluekokouksessa Sirpa Paateron puolesta puhuneen vantaalaisen Juha Kähärän imelää ja mautonta kannatuspuheenvuoroa, niin ymmärrätte SDP:n ehkä suurimmaksi ongelmaksi älykkäiden ihmisten kroonisen puutteen.

Demareiden suurin älyllinen ja ratkaisematon ongelma on horjumaton usko keynesiläistä talouspolitiikkaa kohtaan, jonka juuret ovat 1900-luvun alkuvuosikymmenten kehittymättömien talouksien kriiseissä sekä brittiläiseen 1800-luvun utilitarismiin perustuvaan hyvän politiikkaan, jonka mukaan hyvä on mielihyvää ja oikeaa politiikka eli tekojen ohjelma on sellainen, joka johtaa hyvän lisääntymiseen ihmisten joukossa. Tämä ajattelu synnytti valistuksen edistysuskon lapsena sosialidemokraatin, joka uskottelee muille ajattelevansa nykyisyyttä tulevaisuudesta nähtynä menestyksenä. Puolalainen sosiologi Zygmont Baumont on yrittänyt jatkaa David Humen varoittelua edistysuskoisille siitä, ettei onnellisuus tarkoita ongelmatonta elämää. Juuri tässä on ehkä sosialidemokratian toinen ongelma; sen on retoriikassaan pidettävä huolta siitä, ettei kolikon puoli kyynisten pessimistien suulla leviä aiheuttamaan levottomuuksia kansan keskuuteen.

Kolmas ongelma on epä-älyllinen julkinen hölömölö, joka ei vakuuta ketään sekä aseiden kalistelu ja katteeton pullistelu, ja se etteivät he tunnista sitä itse. Se on pahimmillaan sitä riitasointua, kun ideologiaa ja käytäntöä yritetään sovittaa huonoin tuloksin toisiinsa ihan kuin aikoinaan myöhäiskeskiajalla kristilliselle skolastiikalle suuri ongelma oli sovittaa kirkon ilmestys kreikkalaisen logoksen eli ymmärryksen kanssa yhteen toimintaohjeeksi yksinkertaisille ihmisille. Rahasta on tullut SDP:n uusi ideologia, samaan aikaan, kun markkinoiden moraalittomuus on heikentänyt yhteiskuntamoraalia jopa sellaisilla alueilla, missä yhteiskunta ei tule toimeen ilman sitä. Keskiajan skolastikoille nykydemarit ovat velkaa siinä, että heidän talousoppinsa (moraaliset) perustelut löytyvät yleensä muualta kuin talousteorioista. Esimerkiksi oikeudenmukaisen hinnan teoriaa skolastikot tarkastelivat seitsemän kuolemansynnin, lähinnä ahneuden, ja kardinaalihyveiden, erityisesti oikeudenmukaisuuden, yhteydessä.

Hesarin entinen pääkirjoitustoimittaja ja Kalevan päätoimittaja, Risto Uimosen poliitikoille ymmärryksen avaavalla selkokielellä kirjoittamasta kirjasta "Julkisuuspeli (WSOY 1992)" selviää, miten demarit luulivat Suomen politiikan olevan puhtaampaa imagorakentajien ammattimaisesta tarkoituksenmukaisuudesta. Viimeinen kova taistelu mielikuvien ehdoilla tapahtuvaa politiikantekoa vastaan ja sen puolesta käytiin Uimosen mukaan Suomen sosialidemokraattisessa puolueessa: "Kun Pertti Paasio joutui tekemään syksyllä 1991 tilaa Ulf Sundqvistille puheenjohtajana, Suomen politiikan viimeinen mohikaani, läpeensä inhimillinen puoluejohtajakin vaihtui imagopoliitikkoon. Sosialidemokraatit yrittivät pitkään uskotella itselleen, etteivät imagot paina mitään järjestövoiman rinnalla. Heidän hermonsa eivät kuitenkaan kestäneet toista peräkkäistä vaalitappiota, ja he vaihtoivat Paasion messiaaniseen pelastajahahmoon, Sundqvistiin."

Onko taas käymässä samoin? SDP:llä ei ole mennyt hyvin sitten Paavo Lipposen kauden ja silloinkin vain siksi, että Esko Ahoon kyllästyneenä kansa halusi saada vaihtoehdon mutta millaisen? Pentti Puoskari kuvaa kirjassaan "Laman varjo ja sateenkari" (Edita 2002) Lipposen aikaa ja SDP:n nykyongelmien syntymistä osuvasti. Juuri tuohon aikaan SDP, joka oli tosiasiallisesti ollut maan mahtipuolue vuoden 1966 vaalivoitosta lähtien, alkoi menettää uskottavuutta ja asemiaan kohtalokkain seurauksin sekä itse puolueelle että omalle aatteelleen. Moraaliarvoista ei ole enää selkeää yksimielisyyttä. Rahalliset arvot ovat paljon selkeämpiä.

Lipposen vahvin vastaehdokas, eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Kalliomäki, edusti jatkuvuutta sorsalaiselta kaudelta ja olikin vedenlyöntien suosikki vielä kokouksen alla: Sorsan presidentinvaalikampanjasta tuttu junttakoneisto teki hartiavoimin töitä myös Kalliomäen puolesta, ja kisan käynnistyessä Lipponen oli kaukana paalupaikasta: kolme kuukautta ennen kokousta tehdyssä SDP:n johtajagallupissa häntä kannatti vain prosentti vastanneista. Lipponen kiri kuitenkin päivä päivältä ja sinetöi voiton pitämällä puoluekokousedustajille onnistuneen puheen, jossa hän profiloi itseään Euroopan kahtiajaon jälkeisen ajan poliitikkona ja toivoi edustajien tekevän valintansa kokoussalissa junttakoneistot ohittaen."

Puoskarin mukaan Lipposen taival SDP:n johdossa alkoi hyvien tähtien alla. Hän saattoi lukea ansiokseen mielialojen kohentumisen puolueen kentällä ja kasvavan kannatuksen mielipidemittauksissa, mutta kaikkiin herättämiinsä odotuksiin hän ei kuitenkaan vastannut. ja koska Lipponen oli arvostellut puolueensa säätiövaltaa, monet samaan valtaverkkoon törmänneet ja tästä syystä Lipposta tukeneet demarit odottivat, että hän olisi uudistanut määrätietoisesti puolueen järjestökoneistoa. Varsin pian kävi kuitenkin Puoskarin mukaan selväksi, että tämän lupauksen lunastaminen oli korkeintaan viidennen luokan asia Lipposen toiminnassa.

Toivo alkoi hiipua demarikentälle muutoksesta parempaan ja kellokorttidemareiden otteen hiipumisesta järjestöihin ja aatteeseen. Epämiellyttävä ja puoluetta moraalisesti sisältä mädättänyt piirre Lipposessa paljastui hänen avustajistaan. Sinne oli pesiytynyt avoimen oikeistolainen ja työväenliikkeen perusarvoja halveksiva herraskaista leikkivä surkea pikkumainen näpertelijämaisterijengi, joka alkoi esiintyä kulissien takana kovin ottein Lipposen nimissä ja hänen juoksupoikinaan. Kevään 2007 eduskuntavaalitappioon johtuneista syistäkään demarilehdet eivät uskaltaneet tai osanneet irrottaa puolueen sisällä olevia erilaisia näkökulmia, vaan tyytyivät toistamaan kyllästymisen asti sivuillaan vaalitappion syitä pohdiskelleen Antti Kalliomäen latteaa raporttia, joka on SDP:n alamäestä kirjan "Kovan tuulen varoitus"(INTO 2009) kirjoittaneen ex-ministeri Arja Alhon mukaan oli surkea:

"Työryhmän vaalitappion yhteenveto ei yllättäen alkanut tosiasioiden eli rökäletappion tunnustamisesta, vaan hehkutti vanhaa murskavoittoa vuoden 1995 eduskuntavaaleissa Siitä alkoi hyvinvointivaltion pelastustyö, jossa onnistuttiin määrätietoisen talouspolitiikan avulla."

Alho kertoo kirjassaan Hyväntuulen varoitus, seikkaperäisesti mikä tähän kaikkeen oli oikein johtanut SDP:n sisällä ja mitkä olivat sen seuraukset. Äänestäjät olivat Alhon mukaan pettyneitä SDP:n kyvyttömyyteen korjata yhteiskunnallisia epäkohtia. SDP:n voimattomuus tuloerojen kasvun ja yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden edessä oli suuri, juuri tähän äänestäjät pettyivät. Vuoden 2003 eduskuntavaaleissa SDP:n teemana oli turvata palvelut, siksi demarit olivat vastustaneet veronkevennyksiä Alhon mukaan ja uskottavuus joutui liian kovalle koetukselle, kun demarit kevensivät veroja, mutta rahaa ei riittänyt palvelujen tai sosiaaliturvan epäkohtien korjaamiseen. Olikohan ihan näin yksinkertaistettuna? En usko. Demarit ovat tunnetusti kovin yksinkertaisia ja talouspoliittisessa osaamisessaan ja ajattelussaan valovuoden päästä esimerkiksi kokoomuksen Elina Lepomäestä tai Juhana Vartiaisesta.

Nyt noista ajoista on jo lähes kymmenen vuotta, mutta demarit junnaavat vieläkin samoissa lähtökuopissa. Onnettoman sössön eli Rinteen vaihtaminen kuin vahingossa lennosta kivikasvoiseen ja yksitotiseen Sanna Mariniin piti hetken SDP:n vedenpinnan yllä. Uutiset ns. rinneläisten kasvavasta inhosta SDP:n eduskuntaryhmän sisällä eivät lupaa hyvää puolueen tulevaisuudelle, saati sitten kannatukselle. SDP on ongelmatapaus ja sen näkyvimmät poliitikot Marin, Kiuru ja Rinne kuin Bermudan kolmio.

Rinne aloitti SDP:n ruusujen avoimen taistelun, jossa on vain häviäjiä, sillä niin kuuluvat olevan kovasti toistensa nutturoissa kiinni edelleenkin nämä taistelevat ammattikoululaistaustaiset suurtalouskokit, SAK:n ammattiliitoihin kuuluvat kansanedustajat ja järjestökoneisto. Rinne oli eräänlainen ennustaja syyttäessään edeltäjäänsä niistä olemattomista virheistä, joita alkoi ilmetä vasta Rinteen astuttua hukkuvan SDP-laivan ruosteiseen ruoriin.

Jos miesvaltaisten ammattiliittojen vallanahne ay-klikki olisi antanut epäsuositun oikeistodemari Jutta Urpilaisen jatkaa puheenjohtajana, Urpilainen saattaisi nyt olla istuva presidentti ja Rinne istuisi myös ehkä tukevasti SDP:n johtaman II-hallituksensa johdossa, kannatuksen ollessa tässä poliittisessa tilanteessa todennäköisesti jotain Lipposen ensimmäisen hallituksen luokkaa 26-28 %. Mutta ei. Siitä ja SDP:n alamäen vauhdiinnuttua porvarihallituksen valtaantulosta pitävät huolen demaririitapukarit Marin, Kiuru ja Rinne SDP:n Bermudan kolmiossaan.