SDP:n entinen puoluesihteeri Ulpu Iivari elämänkerturina

Teksti:

Harald Olausen

Kertooko Iivarin elämänkerta Sundqvistista milloin hänestä tuli mätä ja hän ymmärsi miten helppoa on sanoilla hurmata ja harhaanjohtaa itseään tyhmempinään pitämiä demareita? Ei! Kertooko elämänkerta siitä, kun Ulf Sundqvist ainoana "koko ihmepelastuksen" kun SDP:n taloudenhoitaja ja pari muuta johtavaa virkamiestä jäivät tullissa kiinni CIA-rahojen salakuljetuksesta 70-luvulla? Ei! Kertooko elämänkerta siitä, millaisia koplauksia Sundqvistilla oli venäläisten ja Opecin öljymaiden kanssa toimiessaan ensin kauppa-ja teollisuusministerinä ja sitten pitkään Nesteen hallintoneuvoston puheenjohtajana? Ei kerro. Kertooko se siitä, miksi Kristiina-rouva nähtiin lentämässä kerran kuukaudessa Sveitsiin isojen matkalaukkujen kanssa? Ei kerro? Kertooko se siitä, miten Sundqvist huijasi STS-pankkia jo ennen kuin jäi kiinni? Ei kerro. Kertooko se siitä, miten Sundqvist painosti johtavia politiikkoja saadakseen armahduksen veloilleen? Ei kerro. Kertooko se siitä, miten Sundqvist tilikikkailulla huijaisi ja halvensi suomalaista oikeusjärjestelmää ja nauroi järjestelmän kyvyttömyydelle samaan aikaan, kun veronmaksajat maksoivat hänen huippukalliin- ja kieron asianajajansa palkkiot? Ei kerro ja se on sääli, sillä kirja ei kerro mitään oleellista tai totta tapaus Sundqvistista, vaan yrittää valkopestä erästä ovelimmista ja häikäilemättömimmistä talousrikollisista, joka ajan kuvan mukaan oli demari ja oli oppinut pistämään kaiken muun paitsi voitot veronmaksajien piikkiin.

Ulpu Iivarin kirja Sundqvistista on huono juuri siksi. Se on enemmänkin. Se on valheellinen ja harhauttamismielessä kirjoitettu roskakirja, jota ei kannata lukea vaan heittää suoraan roskiin. Heti alkuun orwellilainen muistus, ettei totuus unohtuisi: kaikessa on kyse politiikasta ja politiikka on valheiden sekasotkua - niin myös tässä tarinassa, joka on jäänyt osin kertomatta siksi, että toimittajat joiden olisi tästä pitänyt kertoa, ovat joko itse korruptoituneita ja kuuluvat valtaeliittiin tai sen liepeillä pöyriviin ryhmiin ja eivät siksi kirjoita tai tutki asioita pintaa syvemmältä, vaan tyytyvät helppoihin vastauksiin. Osin siksi, että kyseessä on kahden maan ovelimman poliittisen huijarin kirjoittama ja ohjaama mestarillinen näytelmä. SDP:n surullisenkuuluisa ja yksi puolueen jyrkän alamäen arkkitehdeistä, entinen puoluesihteeri Ulpu Iivari on toimittajantyönsä ohella käynyt myös elämänkerturiksi. Kerrataanpa hieman Ulpun tärkeimpiä saavutuksia ennen kuin paljastamme, kenestä hän on elämänkerran kirjoittanut. Iivari tuli tunnetuksi viimeisenä sorsalaisena koska asui Sorsan lähinaapurissa sosialidemokraattisen betoniunelman huipentumassa, Hakaniemessä. Toisella puolella asui Sorsan toinen uskollisena apurina ja ystävänä tunnettu Jermu Laine, jonka Sorsa palkitsi huippuviroilla niin, että tänään jättieläkettä yhteiskunnallisista työtehtävistään nauttiva yhdenksänkymppinen Laine saa perijöidensä kera olla tyytyväisenä mökillään vapaaherran roolista nauttien suu mairena. Yhdeksi samanlaiseksi suureksi tylsäksi Hakaniemeksi Helsingin sosiaalidemokraatit halusivat muuttaa yhdessä demareiden omistaman rakennusliike Hakan kanssa koko kaupungin. Suunnittelu oli jo aloitettu silloin vielä laitakaupunkina pidetyistä Kumpulasta ja Pasilasta (Pasila onnistuikin) demareiden saatu hieman yllättäen vuoden 1973 kunnallisvaaleissa ensimmäistä ja ilmeisesti viimeistä kertaa Helsingissä ykköspuolueen aseman.

Se, että Ulpu ei ole koskaan oppinut puhumaan totta ei tarkoita sitä, että hänen juttunsa olisi hyväksyttäviä, sillä hän suojelee valheillaan, niillä samoilla, jotka saivat aikaan esipersu-ilmiön ja äänestäjien kyllästymisen demarivalheisiin jo 80-luvun lopulla, SDP:n johtoa, ei puoluetta tai ideologiaa, kuten hän itsekään uskomatta omiin jorinoihin itselleen mitä todennäköisimmin omaa mieltä rauhoittaakseen perustelee.  Kun Ulpu avaa suunsa, todennnäköisyys että hän joko suoraan puhuu (toistaa koska hän on vain esittäjä/papukaija) epätosia asioita, kaunistelee, liioittelee tai tahallisesti harhauttamismielessä vähättelee jonkun ansioita, on vaarallisen lähellä Trumpin vastaavia tasoja. Milloin joku tekee hänestä elämänkerran? Onhan mitättömimmistäkin poliitikoista tehty, kuten Tuula Haataisesta (muistakaa Pekka Ervastin keksimä uusverbi: haataisu) tehty, tai hän on itse tehnyt, sillä hän on demaripolitiikan self-made women ja pyrkimässä aina ensimmäisenä kaikkiin avoinna oleviin korkeisiin ja isopalkkaisiin virkoihin.

Mutta ei Ulpu ole paha tai tyhmä. Hän uskoo asiaansa ja tekee hyvinpalkatut hommansa kiitettävästi lobbarina milloin minkä asian puolesta vielä eläkeläisenäkin. Mutta millaiset hommat? Saako hän öisin ilta-camparinsa ja muutaman kevytsavukkeen pössöttelyn jälkeen synnyinseudullaan Sallan Naruskan porotilalla Tuula-toimittajasiskonsa kanssa unen päästä kiinni omia tekojaan ja kulhatnautta mainettaan pohtiessaan? Eikö häntä vaivaa valehtelijan ikävä maine ja herrojen nuolemisesta kulunut kieli, mikä ei enää maista makuja?

Sorsalle Ulpu oli taivaanlahja monessa muussakin mielessä kuin että hän oli lojaali viestinviejä, joka ei muuttanut viestejä matkalla omien tarpeidensa mukaan ainakaan aluksi. SAK:n kansainvälisten asioiden päällikön vaimo oli käynyt Hesarin toimittajakoulun ja tunsi henkilökohtaisesti Hesarin poliittisen osaston, joka koostui silloin yksinomaan demareista. Tällä kortilla tehtiin niin Koivistosta kuin Ahtisaaresta ja vielä ihan pikkaisen myös muumimammana mainostetusta kalliolaisesta porkkatukkaisesta kassialmasta tasavallan presidenttejä eikä siinä häirinnyt se, ettei Iloniemen pakottamana 60-luvulla työpaikkansa ulkoministeriön juuri perustetulla kehitysyhteistyöosastolla ilman yliopistollista loppututkintoa saanut Ahtisaari ollut mikään demari vaan aitokepulainen suhmuri (tämä on vaiettu valtiosalaisuus vieläkin) karjalaiseen laukkuryssätapaan, jos ymmärrätte yskän?

Monet muistavat Ulpun naurettavat neuvot energiakriisin kynnyksellä ohjeet sammuttaa valot (samaan aikaan SDP:n toinen fiksupetteri, savolaiskansanedustaja Jouni Backman ehdotti asuomalaisille neuvostoliittolaiseen malliin mökeille yhteissaunoja) mutta harva tietää Ulpun osanneen pelata Sorsa-korttinsa parhain päin jo heti alussa Sorsan lähipiiriin liittyessään. Entisen poikaystävänsä hän sai junailtua ensin arvostettuun Hesarin toimittajakouluun, jonka oli myös itse käynyt ja minkä johtajana oli tuolloin Ulpun hyvä ystävä ja vasemmistolaisena tunnettu naiskollega, sitten Iltalehden poliittiseksi toimittajaksi lupaamalla silloiselle demaritaustaiselle päätoimittajalle suurlähettilään paikan Ateenasta, ja päästyään 1987 sorsalaisten nostamana SDP:n puoluesihteeriksi nosti ex-poikaystävänsä tunnetuin SDP:n pää-äänenkannattajan, silloin nimellä Suomen Sosiaalisdemokraatin päätoimittajaksi. Ulpun kädenjälki näkyi myös kulisseissa kun hänen jokseenkin lahjattomana ja jo lapsuudesta paino-ongelmien kanssa paininut poika sai nimityksen Ulpun europarlamenttikaudella EU:n suurlähettilääksi isolla palkalla johonkin täysin turhaan itä-aasialaiseen lomaparatiisiin.

Tätä taustaa vasten lukija voi jo arvata kenestä Ulpu on kirjoittanut elämänkerran. Eräästä SDP:n kautta aikojen suurimmasta nimestä ja ovelasta ketusta, mitä tulee oman itsensä luomiseen SDP:n siipien sisällä: Ulf Sundqvistista (Ulpu Iivari: Lähikuvassa Ulf Sundqvist" Otava 2009). Ulpun ja Uffen kohdalla voi puhua vallan tahallisesta väärinkäytöksestä sen törkeimmässä muodossa. Kaikki miträ he sanovat ja tekevät on tarkkaan harkittua sumuttamista ja kikkailua.

Tapaus on ongelmallinen myös filosofisesti. Jos nimittäin "x on hyvää" tarkoittaa ainoastaan, että "joku uskoo (ja uskottelee sen muille) olevan hyvää", niin silloin se, että joku uskoo X.n olevan hyvää, tarkoittaa, että "joku uskoo, että joku uskoo x:n olevan hyvää, tarkoittaa, että joku uskoo x:n hyvää" ja niin edelleen loputtomiin. Lopulta kuitenkin paljastuu mistä on kysymys kun lainaamme G.E.Mooren ajattelua. Sen mukaan tällainen täysin rajoittamaton usko, että joku uskoo, että joku uskoo,...jossa ei milloinkaan päädytä siihen mitä uskotaan, on yhtä tyhjän kanssa ei minkään uskomista, ihan kuten Uffen ja Ulpun tapauksissa kun he vannottavat tekevänsä kaiken työläisten nimissä työväenpuolueen edustajina. Uskokoon kuka haluaa. Minä en.

Mutta miksi Sundqvistista tehtiin elämänkerta? Medioista saimme vuosia lukea hänen huijaamisistaan ja valehteluistaan. Miksi niistä Ulpu ei kirjoita? Kun Hesari oli paljastanut Sundqvistin Wayup-firman STS:ltä saamien lainojen takausten Ellivuoreen kaavamuutoksen jälkeen rakennettavista loma-asunnoista olleen tahallisesti harhauttamismielessä annettuina vääriä, Sundqvist oli vetäytynyt asianajajansa selän taakse ja kiisti kuuluneensa yhtiön hallitukseen.

Koko jupakka oli omituinen, kun sitä alkoi pöyhiä. STS oli aikaisemmin päättänyt, ettei se ota uusiksi asiakkaiksi enää rakennus- ja kiinteistöalan yrityksiä. Sitä paitsi Wayuppia ei ollut käytännössä olemassa muuta kuin pöytälaatikkofirmana lainajoja varten. Hälytyskellot olisi pitänyt soida pankissa koska yhtiöllä ei ollut omaa liiketoimintaa. Sen toimitusjohtajaksi oli nimellisesti pistetty alkoholisoitunut ja Kauppakorkeakoulun ylioppilaskunnan bisnekset kriisirajoille vetänyt demariekonomi Risto Kippola. Kyseessä oli selkeästi pankin sisältä itsensä pääjohtajan johtama huijaus. Wayupilla ei ollut kassatuloja, jolla hoitaa lainojaan. Kyseessä oli siis riskibisnes. Marraskuussa 1990 se sai STS:ltä huolimatta tästä 20 miljoonaa markkaa. Lisää se sai toukokuussa 1991 4,8 miljoonaa markkaa, jolla se osti 25 prosenttia urheiluvälineiden maahantuontia harjoittavasta Skipatrol OY:stä. Samaan aikaan Skipatrol Oy sai STS:ltä 19 miljoonan markan lainan. Wayup osti lisää Skipatrolin osakkeita mutta jo seuraavana vuonna kumpikaan yhtiö ei pystynyt maksamaan takaisin lainojaan ja todettiin varattomiksi.

Kysymys oli korkeamman luokan putsaamisesta ja ns. valkokaulusrikollisuudesta. Sundqvist itse oli selvästikin operaatioiden takana. Vielä tuohon aikaan sosiaalidemokraattisen hyväveli-verkoston aikaan hän tunsi omaavansa koskemattomuuden korkeana SDP:n johtajana ja eräänlaisen "poliittisen suojakertoimen" rikollisia toimiaan kohtaan. Sundqvistilla oli suuret luulot itsestään ja suunnitelmat myös SDP:n puhdistamiseksi hänelle epämiellyttävistä aineksista ja sitten SDP:n ja hänen johdolla yhteiskunnan "harmonisoinnin sosiaalidemokraattiseksi" Ruotsin mallin tapaan, missä valtiota johti tiukan byrokraattisesti yli 70-vuoden hallituskokemuksella demarit. Sundqvistia voi pitää monessakin mielessä sosialidemokratian nousun ja tuhon symbolina aikakautena, jolloin SDP:stä tuli suurten ikäluokkien edustajan maan suurin puolue ja sosiaalidemokraattisista poliitikoista koko kansan sankareita aina 70-luvun loppuun saakka (Korpilammen konsensus-seminaari 1977 sekä Sosialidemokratian suunta-asiakirjan valmistellut SDP:n Espoon puoluekokous 1978). SDP:n ongelma ei kuitenkaan ole Sundqvistin tapaiset älykkäät oman edun tavoittelijat vaan ns. Ruusujen sodan toinen osapuoli eli mahatavan SAK:n demarit, jotka eivät malta pitää näppejään erossa emopuolueesta. SDP:n sekoilusta vastaavat kulissien takana heistä koostuva ammattikoululaisten armeija, jotka eivät tekniikan maailman horisontissa pysty pitämään katsettaan tulevaisuudessa.

Ulpu Iivari ja Ulf Sundqvist ovat poliittisen lähihistoriamme käytännön esimerkkejä läpeensä korruptoituneista poliitikoista, joita ärsytti ja häiritsivät periaatteet ja niistä kiinni pitäneet ihmiset. Ulpun kirjasta paistaa läpi  hävytönhalveksunta demokratiaa ja kansalaisyhteiskuntaa kohtaan. Hän ja Uffe ovat kabinettien sopijoita ja osa hallitsevaa byrokraattivaltaa, jota SDP on ollut luomassa maahamme voimallisesti ensimmäisestä sinipunasta, vuoden 1987 Holkerin hallituksesta lähtien. Ulpulle ja Uffelle demokratialla ja tavallisten ihmisten mielipiteillä ei ollut mitään käyttöä. Heitä kiinnostivat vain seuraavat vaalit ja kaiken mahdollisin tavoin kalastellut ääneet valtansa pönkittämiseksi edustuksellisen demokratian nimissä kansan puolesta vanhaa työväenliike-retoriikkaa kannattajilleen viljelllen. Mutta tuo kreikkalaisten kostonjumala Nemesis nujersi lopulta heidätkin. Jos syitä SDP:n huonoon imagoon kansalaisten keskuudessa hakee tänään, syyttävä sormi osuu vieläkin näiden kahden sekä omiensa että suuren yleisön keskuudessa epäsuositun poliitikon kohdalle. Onneksi näistä (kahdesta) on päästy eroon vai onko? Ei varmasti. Politiikka vetää puoleensa aina hämärämiehiä, jotka osaavat selittää mustan valkoiseksi. Siksi tarvitsemme vastavoimina kansalaisrohkeutta ja laatumedioita nostamaan esille epäkohtia, kuten Sundqvistin tapauksessa, joka oli hukuttaa alleen koko SDP:n, jonka pohja vaikutti 90-luvulla mädältä. Siksi tarvitsemme myös liikkuvia äänestäjiä, jotka taktikoivat ja katsovat tarkkaan millaiseen hevoseen sillä kertaa satsaavat.

Oikeastaan kyse Sundqvist-tapauksessa on vallanhimon eteen rakennetusta ovelasta sumuverhosta, sillä aitodemari ei ymmärrä mitään mikrotaloudesta eikä sitä kautta makrostakaan. Demarius on keksitty vahvan valtion syntymisen aikaan hegeliläiseltä pohjalta keyneysiläistä talouspolitiikkaa toteuttamaan, mikä on taas ovela naamio tasa-arvon nimissä kieltää muilta omien lahjojensa täydellinen hyväksikäyttö. Keynesiläisyyden mukaan tällaisen talouspolitiikan tuloksena syntyy paitsi tehokkaampi kapitalismi, myös täystyöllisyys ja tasa-arvoisempi yhteiskunta siitä huolimatta, etteivät he onnistu (eivätkä halua) koskaan velaksi eläneinä kohentamaan talouden tilaa, koska maksumiehinä ovat ne, jotka tekevät yhteiskunnissa kovasti töitä ja keksivät uusia asioita. Demaritalouspolitiikka oli niin Sundqvistille kuin Iivarille muiden taskuilla käymistä. Sille löytyi aina hyvin perusteltu nimikin. Siksi tuntuu surkuhupaiselta, kun Ulpu kirjoittaa esipuheessaan "Lukijalle" miten Sundqvistista tuli vuonna 1987 kun Ulpu valittiin SDP:n puoluesihteeriksi hänelle läheinen yhteistyö- ja keskustelukumppani erityisesti talouspolitiikkaan ja Euroopan yhdentymiseen liittyvissä asioissa. Talouspolitikasta Ulpu ei kuitenkaan ymmärrä mitään syvällistä. Hän osaa toistella vain muodissa olevia fraaseja. Eikä hän kerro koko totuutta. Sitä hän ei myöskään kerro, etteivät heidän keskustelunsa Sundqvistin kanssa johtaneet (onneksi) tuloksiin. Olisi maan talous ja suhteet Eurooppaan kuralla vieläkin, jos nämä kaksi tunnettua rähmäkäpälää olisivat saaneet ajatuksensa sellaisinaan läpi päätöksiksi.

Jo se, että Ulpu kehtaa väittää Sundqvistista tulleen pankkikriisin "sylkykupin" antaa kirjan alussa sivulla 9. vaikutelman siitä mitä koko kirja tulee olemaan: päinvastaisista vakuutteluista huolimatta lähes kritiikitöntä kohteensa ylistämistä ja rikollisten luonteenpiirteiden ja selvien valheiden sekä moraalittomien temppujen mediapesua. En siksi suosittele kirjaa luettavaksi sellaiselle, jolla on moraaliset anturit ojossa ja joka osaa erottaa valheen sekä petoksen jo intuitiivisesti kerran tekstiä vilkaisemalla. Mitä sitten on sosiaalidemokraattinen talouspolitiikka? Se on köyhän vähäväkisen tunteilla ratsastamista Antti Rinteen viime eduskuntavaalien sloganin tapaan "Meillä on yhteinen päämäärä" olematta sitä. Keskiajan skolastikoille nykydemarit ovat velkaa siinä, että heidän talousoppinsa (moraaliset) perustelut löytyvät yleensä muualta kuin talousteorioista. Esimerkiksi oikeudenmukaisen hinnan teoriaa skolastikot tarkastelivat seitsemän kuolemansynnin, lähinnä ahneuden, ja kardinaalihyveiden, erityisesti oikeudenmukaisuuden, yhteydessä. Ahneuden ja riistämisen käsitteet SDP on ulkoistanut skolastikkojen tapaan, samoin kuin propagandassaan kaiken pahan itsestään. Ulpu pitää titteleistä, korkeista asemista ja kuvittelee lukijankin tekevän samoin. Kirjan kamalinta antia on sorsalaisten kavereiden jatkuvat siteeraamiset ja korkeiden talouselämän vaikuttajien kutsuminen "ystäviksi".

Kirjan takakannessa kerrotaan ystävän ja kollegan luoneen muotokuvan ristiriitaisia tunteita herättävän vaikuttajan elämän ylä- ja alamäestä. Teksti on tietenkin täyttä ulpuiivarimaista selittelyä ja hevonpuppua. Ulpu joutui luopumaan puoluesihteerin postistaan Sundqvistin vaatimuksesta aloitettuaan ensin Pertti Paasion kampeamisen. Sundqvistin aikeena oli heittää Demarin päätoimittajan paikalta Ulpun ex-poikaystävä mutta väliin tuli pankkikriisi ja Sundqvistin eroon päätyneet STS-paljastukset. Tuntuu uskomattomalta, että todellisuudessa kaksi vihollista olisi tehnyt yhdessä kirjan. Mutta ei Ulpu luo muotokuvaa Sundqvistista. Koko kirja vaikuttaa Sundqvistin itsensä kirjoittamalta, mitä se ei voi olla de facto, koska aitoruotsalaiseen Sipoon takametsissä kasvaneena hän ei osaa suomea hyvin vieläkään yli viisikymmentä vuotta sitä harjoiteltuaan. Kyllä Ulpu on itse tekstin kirjoittanut mutta hän katselee kohdettaan rakastunein, ei-kriittisin silmin (ehkä Ulpun yhteydessä pitäisi sanoa "empaattisin säälinsekaisin silmin"). Teksti lukiessa saa sellaisen käsityksen, että Sundqvist on joutunut monen väärinkäsityksen uhrina yksin mm pankkikriisin syyllisten eturiviin, vaikka asia oli päinvastoin. Sundqvist luisteli huippuasianajajien avulla eroon koko kriisistä ja oli päästä eroon maksuista ilmoittautuessaan Ahtisaaren presidentinvaalien talouspäälliköksi ehtonaan vain hänen osaltaan velkojen anteeksiantaminen eli kuittaaminen kansan piikkiin.

Kirjan traagisin osa ja samalla järkyttävä osoitus SDP:n sisällä valinneesta - ja yhä vieläkin vallitsevasta herravihasta ja epäinhimillisestä perusteetta ihmisen ulkonaisin ehdoin torjuvasta ja syyllistävästä luokka-ajattelusta, on kertomus siitä. kun SDP:n 60-luvun lopun puheenjohtaja Rafael Paasio vierasti Sundqvistia ensimmäisissä yhteisissä tapaamisissa luullen häntä herraskaiseksi ruotsinkieliseksi, pitäen tätä kirjan mukaan "äkkikäännynnäisenä ruotsinkielisenä herraspoikana" eikä siksi antanut takarivissä turhaan viittelöinneelle Sundqvistille puheenvuoroa. Vasta kun puoluesihteeri Erkki Raatikainen oli kertonut nuorukaisen työmiesisän kuolleen työtapaturmassa ja äidin työskennelleen tavallisena keittäjänä kouluruokalassa, Paasio oli alkanut lämmetä Sundqvistille. Siinä Paasio kuten myöhemmin monet muutkin tekivät suuren virheen. Sundqvist ei ollut kiinnostunut sosialidemokratiasta apuvälineenä tavallisen kansan elinehtojen parantamiseksi vaan niistä asemista, joiden avulla hän pääsi myöhemmin rahastamaan huolella julkisuudessa rakentamansa huippubrändin nimeltä "poliittinen ihmelapsi Ulf Sundqvist" turvin. Sunndqvist pääsee kehumaan itseään liian monta kertaa ilman toimittajan itsekehua katkaisevaa kysymystä MIKSI.

Kirjan Uffe on niin itseriittoinen, ettei tunnusta olleensa syyllinen mihinkään muuhun kuin SDP:n nostamiseen maan suurimmaksi puolueeksi. Tämä jos mikä kertoo, mihin kirja sopii parhaiten. Jos Ulpu olisi malttanut sivistää itseään hieman enemmän kuin keskivertodemari TSL:n opintopiireissä, olisi hän tietoinen valistusajan skottifilosofi David Humen yrityksestä painottaa ihmisten paksuun kalloon 1700-luvulla, ettei tosiasioista voinut päätellä miten niiden tuli olla. Hän sanoi," että jos otamme käteemme jonkin teoksen. Esimerkiksi uskonnollisen. Tulee meidän kysyä, sisältääkö se mitään määrää tai lukua koskevaa abstraktia päättelyä? Ei. Sisältääkö se tosiasioita tai olemassaoloa koskevaa kokemusperäistä päättelyä? Ei. Heitettäköön se siis tuleen, sillä se ei voi sisältää muuta kuin viisastelua ja harhaluuloja. Ulpun köykäinen Uffe-kirja kuuluisi Humen alhaisesta alhaisempaan kategoriaan paheksuntaa ja ihmetystä-osaston alimpaan unohduksen nurkkaan.

Miksi tällaista soopaa kirjoitetaan? BINGO! Jo sivulta 10 paljastuu, miksi Ulpu on kirjan kirjoittanut. Hänellä on tarve puhdistaa roiston maineensa objektivoimalla kaiken. Ulkoistaen aitoon demaritapaan oman pahuutensa. Ulpu ei istuttanut Demarin päätoimittajaksi hyvää hyvyyttään vaikealuonteiseksi tiedettyä ex-poikaystäväänsä vaan siksi, että kykeni vain hänen kauttaan säätelemään siitä mitä ja miten SDP:ssä puhuttiin tulevasta puheenjohtajasta, johon sorsalaisten suunnitelmien mukaan kuului Ulpun valinta SDP:n ensimmäiseksi puheenjohtajaksi ja sitä kautta maan ensimmäiseksi pääministeriksi samalla kun Sorsasta olisi tehty presidentti. Ex-poikaystävän tehtävä SDP:n pää-äänenkannattajan päätoimittajana oli ohjailla jäsenkunnan mielipiteitä ja pimittää lehden puoluejohtajagallupissa mm. kolmanneksi kirineen helsinkiläisen ay-lakimiehen, silloisen sosiaali- ja terveysministerin Tarja Halosen hurja suosio puolueen puheenjohtajaksi. Ulpu kirjoittaa itsensä ulos kriisin keskiössä ongelmien ykköspuuhailijana tylyn kylmästä "samaan aikaan, kun SDP:ssä puuhattiin ylimääräistä puoluekokousta.

Jos jotain, olisi odottanut Ulpun tuovan uuden näkökulman "uuden ystävänsä" itsestään Ulpun nimissä kirjoittamaan kirjaan siitä, mikä ajoi hänet rikollisuralle ja miksi hän luuli kansan nielevän hänen asianajajiensa välityksellä välittämät selostukset. Lukija olisi halunnut myös tietää, mitä oikein tapahtui kun STS:n tilintarkastajat suosittelivat vastuuvapauden epäämistä pankin johtokunnan jäseniltä, ja tästä kesken Lapin hiihtoreissunsa seuraavana päivänä hän oli pakotettu jättämään eronpyyntönsä SDP:n puheenjohtajan tehtävistä? Vielä mitä! Ulpu kääntää kaiken päälaelleen ja tekee Sundqvistin oman elämänsä antisankariksi, joka joutui olosuhteiden takia koville olematta itse syyllinen mihinkään pahaan - sitä sanaa ei ole olemassa edes sosiaalidemokraattisessa propagandassa - mitä on tehnyt. Kirjassa on jopa luku nimeltään "Sundqvist tuntee huolta puolueesta" vaikka asia ei ole tietenkään niin tai edes sinnepäin. Hän on tuntenut huolta vain itsestään. On ihan eri asia, kun lukee 50-luvulle saakka sosiaalidemokraattien kirjoituksia. Silloin nuo sanat olisivat tarkoittaneet aikana, jolloin elettiin kollektiivisesti "puolue olen minä ja minä olen puolue"-aikaa totta. Nyt nuo sanat todistavat vain pinttyneen valehtelijan itsepetoksesta. Ei edes Ulpu ole niitä uskonut - ei tietenkään (toivottavasti). Eihän Ulpukaan ole niin pönttö vaikka juttuja kyllä liikkuu hänestä vielä pöntömpänä.

Kirja on yhtä nuolemista ja punapesua, kun kyseessä on demari. Esimerkiksi Sundqvistin yliopisto-opintojen aikainen HYY:n hallituksen puheenjohtaja Alec Aalto teki hienon diplomaattisen uran mutta ei ollut vielä tuolloin sosialidemokraattisen puolueen jäsen. Yksi otsikko kertoo taas miten Sundqvist sai vaikeuksissa olevan pankin kun lähti STS:n pääjohtajaksi. Tiedon Ulpu on lainannut toisesta samanlaisesta demarien itsensä masinoimasta demarikirjasta "Timo Soukola: Sallitun riskinoton rajat - STS-pankki ja sen edeltäjä 1980-1992"(Kellastupa 2007). Jo kirjan nimi on valheellinen ja kertoo siitä, että lukijaa yritetään ostaa huijaus yleisen edun nimissä. Kirjan toimikunnan nimissä vilahtaa moni sisäpiiriläinen, joilla on peräsään huono maine punapääoman hävittämisessä tai sen osien omiin taskuihin varastamisesta. Eli kirja on yhtä tyhjän kanssa ja sen todistusarvo on miinusmerkkinen. Ulpu toistaa papukaijan tavoin kirjan yhtä keskeistä väittämää: STS oli onnistunut muka lisäämään markkinaosuuttaan mutta sen maksuvalmius oli heikko. se ei pitänyt paikkansa. kirjan on rahoittanut STS:n omaisuuden perinyt Palkansaajasäätiö. Pitihän sen institutionalisoida STS-valhe niin kuin sitä oli vuosikymmennet toitotettu julkisuudessa. Todellisuudessa pankki oli pieni huolimatta valtakunnallisuudestaan- vain antolainauksen osalta Tampereen aluesäästöpankin kokoinen kertoi minulle 80-luvulla eläköitynyt Kotkan STS:n entinen johtaja Pentti Pusenius - ja tärkeä vain imagollisesti sosiaalidemokraateille.

Ulpun kirja sisältää vain yhden kerran (ja huumori puuttuu tästä tosikkomaisesta opuksesta tyystin) pientä piikittelyä kuten Tuomiojan luonnehdinta Sundqvistista: "Jos hän avoimen ja ystävällisen keskustelun jälkeen piankin oli pistämässä puukkoa selkääsi, ei sitä pitänyt ottaa henkilökohtaisesti" Tällaisia juttuja olisi kaivannut lisää. Uffen ensimmäinen kääntyminen kantapäillään 360 asteessa päästäkseen demarinuorten puheenjohtajaksi olisi pitänyt kuvata toisella tavalla eikä näin nyt kuten Ulpu sen tekee proosallisesti vailla analyyttisyyttä tai kolikon toista puolta, sillä kyseessä se sama kaava, kun poliitikosta kasvaa täysverinen machivallimäinen opportunisti, joka tekee mitä huvittaa ja hakee kaikelle selvityksen sieltä, mikä on hänelle itselleen edullisinta. Muutoinkin Ulpun lähes pilkallista ja asiantuntematonta kirjoitusta demarinuorista on ikävä lukea. Rivien välistä paistaa läpi se sama mielikuvituksettomuuden ongelma mikä kirjoittajalla on ollut läpi epäonnisen poliittisen uransa kaikkien demareiden suureksi mieliharmiksi talouspolitiikan suhteen: hän ei ymmärrä perusjuttuja alkuunkaan eikä siksi osaa arvata mitä seuraavaksi pitäisi kysyä ja vastauksista arvioida, mikä oli jotain sinnepäin, ja mikä kirjassa taas sitä samaa selittelyä, millä Uffe on yrittänyt koko elämänsä läpi luistella vastuustaan siitä, että sekä sanoo että tekee tahallisesti ihan muuta kuin mitä tarkoittaa. Ja se kaikki on PAHAA!

Juuri tällainen poliitikko Sundqvist oli. Miksi tällaista huijaria pitäisi kehua ellei kirjoittaja ole itse samanlainen, jolle politiikka on vain astinlauta päästä hienoihin sisätiloihin kallistelemaan ilmaista vuosikertaviiniä ja pätemään? Juuri tällaiset tyypit - sekä kirjoittaja että se toinen kirjoittaja - tekevät politiikasta likaisen ja iljettävän pelin, jossa valhe on polttoaine. Ei se auta, että on hienot arvot jos tekee tietoisesti pahaa ja valehtelee koko ajan. Miten Ulpu kiertää Uffen valheellisen luonteen ja uskomattoman kyvyn pettää sekä itseään että erityisesti muita? Ulpu kirjoittaa Uffen tajunneen että "ryhmäsolidaarisuudellakin oli rajansa". Uffe oli ymmärtänyt kamppaillessaan ensimmäistä kertaa veret suussa vallasta, että petos on se ainoa bisnes, joka todella kannattaa. Siksi hän ei ollut lojaali kenellekään tai millekään ajatukselle. ja hän kehtaa vielä leuhkia sillä toteamalla Ulpulla tämän oivalluksen viitoittaneen hänen tekemisiään myöhemminkin ja saanut monet pitämään häntä omaleimaisena. Taas yksi emävalhe. Ettäs kehtaakin. Häpeisivät molemmat, jos osaisivat. ja koko homma pannaan Kekkosen piikkiin. Kekkonen pakotti Uffen toimimaan eräässä nimitysasiassa vastoin periaatteitaan ja yleisesti hyväksyttyjä sääntöjä. Sundqvistin mukaan esimerkki kertoi siitä, ettei politiikassa kannattanut aina pitää niin tiukasti oikeaoppisuudesta kiinni. Hänen mielestään oli joustettava tarpeen mukaan. On tällaiselle asenteelle toisenlainenkin nimitys, mikä sopii Uffeen niin tili-kuin muissakin asioissa: kikkailu.

Se mikä Ulpulta jää harmillisesti tässä aika köykäisessä kirjoitelmassa huomaamatta, on Ulf Sundqvistin ja Olof Palmen näkymätön yhteenkuuluvuus ja samankaltaisuus. Ensiksi he muistuttivat ulkonäöltään toisiaan. Toiseksi heillä oli samanlainen maailmankuva ja kuvitelma omista kyvyistään sekä luulot sosiaalidemokratian kaikki autuaaksi tekevästä vaikutuksesta, sillä erotuksella että Sundqvistilla työläisen lapsena ei ollut samanlaisia romanttisia harhaluuloja työläisten kiitollisuudesta ja kyvystä katsoa tilinauhaa pidemmälle kuin Palmella, joka uskoi sokeasti ja joskus jopa lähes hurmahenkisesti metallityöläisen olevan jonkinlainen keskinäisen spartacuslaisen verevyyden ja reinkarnaation välimuodossa liikkuva idealistinen taikakalu, jonka lausumisen jälkeen puhuja näkee sosiaalidemokraattisen puhtauden kaikkien hyveiden alkukodissa jossain Walhallan simabileissä. Kolmanneksi heidän poliittinen uransa ja ehtymän kunnianhimo kohti ääretöntä oli samanlainen. Neljänneksi he molemmat aloittivat nousunsa kohti korkeinta mahdollista hyvin nuorina ja sukupolvensa tulevaisuudenlupaukseksi julistettuina jo alle kolmekymppisinä opetusministereinä. Neljänneksi molemmat olivat minäkuvaltaan läpimätiä narsisteja ja päästivät suustaan selviä valheita ja halusivat muiden näkevän asiat juuri niin kuin ne itse muille esittivät. Viidenneksi he olivat molemmat kaikkitietäviä besserwissejä tai niin ainakin esiintyivät ja heidän seurassaan oli ikävä olla.

Kokonaan toinen asia on se, ettei Ulpu hölmöyttään tajua kysyä tarkemmin Uffen neuvostosuhteiden perään ja ymmärrä niiden merkitystä, olihan Uffe sekä Nesteen hallintoneuvoston pitkäaikainen puheenjohtaja ja pankkivaltuuskunnan jäsen, että kauppa -ja teollisuusministeri pahimpaan suomettumisen aikaan. Asioista jotain tietävää lukijaa harmittaa lukea tällaista naistenlehtijournalismia, jossa ei päästä asioiden todellisille alkujuurille, kun ei haluta eikä ehkä osatakaan.

Kirjasta selviää myös ikävällä tavalla se, miten Uffe koki itsensä lain yläpuolella olevaksi ottamalla itselleen heti alusta poikkeussäännöt käyttöön silloin kun se hänelle parhaiten sopi hänen itsensä ollessa kyseessä. Kun eduskunnasta ei tullut ensimmäisen vuoden aikana riittävän näkyviä työtehtäviä, hän meni armeijaan suorittamaan asepalvelusta. Asepalveluksen hän keskeytti, jotta olisi voinut osallistua ehdokkaana hajotusvaaleihin mikä ei olisi ollut muille mahdollista. Loput varusmiespalvelustaan hän suoritti seuraavana vuonna noustessaan lyhyeksi jääneen sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen opetusministeriksi. Ulpussa on jotain viattoman pikkutytön vikaa Arja Alhon tapaan, kun hän ihmettelee ensimmäisen kerran tavatessaan Helsingin työväentalolla Uffen kertomassa innostuneena ja itsevarmana mitä mahdollisuuksia Karjalaisen hallituksen kaataminen avasikaan. Ulpu pohti mielessään, "kuinka joku voikin oivaltaa niin tarkkanäköisesti, mitä piti tehdä". HUHUH! Alho on samoin kertonut julkisuudessa, miten häneen teki samoihin aikoihin suuren vaikutuksen Teiniliiton kokouksessa puhunut toinen tuon poliittisten broilerien ihmeajan poliittinen suurlupaus nimeltään Erkki Liikanen.

Kaikkein ikävintä kirjassa on Ulpun tekopyhyys ja oman muiden silmissä rikkoutuneen kuvan oikomisyritys. Puoluesihteerinä Ulpu ei kunnioittanut muiden kuin vahvempiensa ja samalla lailla ajattelevien mielipiteitä. Muita hän kohteli kuin ilmaa ja vähätteli tai toimi selän takana heitä vastaan - paitsi suosikkejaan kuten jo mainittua Demari-lehden ex-päätoimittajaa, jonka hän antoi vapaasti husertaa mielin määrin lehdessään puolilaittomuuksia tehden vaikka toimittajat valittivat hänestä useampaan kertaan. Kamalin muisto jäi silloiselle SDP:n puheenjohtaja Pertti Paasioille, jota Ulpu inhosi ja kohteli ala-arvoisesti. Heti kun molemmat olivat valittu korkeisiin tehtäviinsä, Ulpu käynnisti SDP:ssä oman sisäisen vallankaappaus-operaationsa syöttämällä toimittajatutuilleen Paasioista ilkeitä ja perättömiä juttuja, jotka sekä aiheuttivat hänelle suurta surua että johtivat siihen väärään mielikuvaan, että hänestä oli tullut toisinto isästään Rafael Paasiosta, jota kutsuttiin aiheellisesti "mannertenväliseksi nahjukseksi".

Pertti Paasio änkytti, katsoi kieroon, oli ylipainoinen ja joi kun sieni mutta tyhmä hän ei ollut, kuten Ulpu luuli hybriksessään. Kun Paasio tajusi Ulpun pelin hän alkoi syöttää vääriä tietoja ja juttuja Ulpun Demarin päätoimittajana työskennelleen ex-poikaystävän kautta, joka kiltisti lauloi kaikki tyhmyydet yhtä tyhmänä Ulpulle, joka puolestaan vuoti ne medioille ja ystävilleen vahingoittaakseen Paasiota. Ja sitten Ulpu kehtaa vielä kirjassaan ihmetellä Paasion vihaa häntä kohtaan. On naisella otsaa kaiken sen jälkeen, mitä hän teki sekä puolueelle, itselleen että varsinkin Pertti Paasioille. Mutta onneksi teki, sillä ilmiö nimeltään Ulpu Iivari ei päässyt koskaan syntymään ja pääsimme hänestä pian eroon Ulpun jäädessä vain mediatoimistojen mieliharmiksi. SDP:n oli aika puhdistaa roskat sisältään ja sukeltaa syvään murheen laaksoon noustakseen sieltä puhdistautuneena ilman Ulf Sundqvistin ja Ulpu Iivarin opportunismia ja jesuiittamoraalia - kuten kirjasta voimme lukea, ja joka oli hävittää Suomesta SDP:n.

Kirjan lopussa paljastuu, miten suomalaista poliittista valehtelua puetaan historiankirjoituksen muotoon. Siksi Ulpunkin kirja on kirjoitettu. Ensin Palkansaajasäätiö rahoittaa "tutkimuksen" missä toistetaan kaikki se, mikä ei ole totta mutta on sellaiseksi julistettu suojellakseen niitä, jotka eivät ole toimineet oikein eivätkä puhuneet totta, mutta jotka ovat välttäneet tuomiot tai saaneet vapauttavat tuomiot oikeudessa. Sen jälkeen laitetaan uskolliset ääliöt kirjoittamaan puhdistamismielessä kirja pääsyyllisistä, jotka vakuuttavat kirjassa hyviä aikomuksiaan ja arvojaan samalla joko vähätellen, kiistäen tai kokonaan unohaten vääriä tekojaan, puhumattakaan niiden seurauksista. Päälähteenä siteerataan "tutkittuna tietona" eli suomalaisten mielissä totuutena kuten tässäkin opuksessa maksettuna totuutena Palkansaajasäätiön rahoittamaa "tutkimusta". Kyllä on tunkkaista historiankirjoitusta ja sitä valheellisesti tulkitsevaa epäjournalistista propagandaa. Uskokoot ken on niin hullu tai tyhmä.