Sekopäitä oomme kaikki - vaiko jenkkejä?
Teksti Eero K.V.Suorsa
Ethan Waters. Crazy Like Us. The Globalization of Western Mind. Robinson. 321 sivua. 2011.
Suomalaisia on joskus sanottu maailman onnellisimmaksi kansaksi, ja näitä väitteitä jaksetaan toistaa vuodesta toiseen ja vedota "tutkimustuloksiin". Ihmisiä tuntuu kovasti kiehtovan, missä asuvat maailman onnellisimmat ihmiset. Näitä vuosittaisia tuloksia kutsutaan kommentoimaan milloin filosofeja, milloin populaaripsykologeja, milloin pappeja, milloin kalevalaisia niksauttajia.
Mutta miten näitä tutkimuksia sitten edes toteutetaan? Miten niiden taustalla olevat asetelmat ovat falsifioitavissa, jos hiukan karkeasti yksinkertaista Karl Popperin falsifikaatioteesiä, jonka mukaan aikoinaan esimerkiksi psykoanalyysi ja marxilaisuus eivät olleet tiedettä. Popper meni muodista jo kauan sitten hänen teesiensä ollessa päteviä ainoastaan luonnotieteissä ja sielläkin hyvin kapeassa mittakaavassa, mutta Popperin oma aika oli tuolloin toinen. Nämä ajan olivat kammottavan loogisen positivismin juhlaa, ja sen Oxfordin airueen, vielä kammottavamman A.J. Ayerin henkilönpalvontaa.
Noina aikoina koko filosofiasta pyrittiin tekemään insinöörifilosofiaa, jossa kaikki vanhat klassikot (kuten metafysiikka) joutuivat vasaran alle ja noitavainon kohteeksi. Myöhemmin rohkea Philippa Foot tukijoukkoinaan Mary Warnock, Elizabeth Anscombe ja Iris Murdoch tuhosivat Ayerin henkilökultin ja erityisesti objektivistisen (tätä ei pidä sekoittaa pahamaineiseen Ayn Randiin, parahin lukija) moraalikäsityksen.
Jostain syystä kaipuu objektiivisuuteen, jyrkkää luokitteluun ja välineelliseen järkeen (vaikka tämän kirjoittaja ei voi sietää Foucault'ia johon välineellinen järki yleensä yhdistetään) elää edelleen taipumuksena voimakkaaseen luokitteluun. Tästä kertoo tämän kirja-esittelyn aiheena oleva teos Crazy Like US: The Globalization of the Western Mind, jonka on kirjoittanut tutkiva journalisti Ethan Watters. Watters osoittaa kirjassaan, miten yhdysvaltalainen käsitys mielenterveydestä on tunkeutunut maailman jokaiseen kolkkaan, usein yhdysvaltalaisten lääkefirmojen siivittämänä, mutta myös yhdysvaltalaisten avustusjärjestöjen avustusjärjestöjen avulla.
Esimerkkinä diagnostisesta kolonialismista Watters käyttää Sri Lankan tsunamia vuodelta 2004, jolloin yhdysvaltalaiset avustusjärjestöt pyrkivät hyvää tarkoittaen tuomaan kriisiapua tsunamin vaurioittamiin kyläyhteisöihin olettaen, että kyläyhteisöt kärsivät post-traumaattisesta stressihäiriöstä (engl. Post-Traumatic Stress Disorder). Samalla tavalla amerikkalainen lääketeollisuus ja psykiatrilobby lobbasi Hong Kongiin ajatuksen anoreksiasta paikallisille psykiatreille, jolloin ajatus vakiintui osaksi myös paikallisia ruokailusuosituksia. Vastaavia esimerkkejä on Watersin kirja täynnä Indonesiasta Japaniin.
Waters toteaa, että psyykkisten sairauksien kirjo on ollut läsnä ympäri maailmaa ja eri kulttuureissa kautta aikain. Kuitenkin viimeisten vuosikymmenien aikana maailman amerikkalaistuessa McDonaldsien ja Hollywoodin myötä myös yhdysvaltalainen käsitys psyykestä on viety eteenpäin tehokkaasti muualle maailmaan lääketeollisuuden ja psykiatrilobbyn myötä. On myös muistettava tiettyjen diagnoosien riskialttius ja poliittinen peli niiden ympärillä; määrättyjä persoonallisuushäiriöitä ei ole käytetty enää vuosiin, tai ne ovat kokonaan poistettu diagnostisista luetteloista koska niitä käytettiin lähinnä afrikkalais-amerikkalaisten miesten luokittelemiseen "väkivaltaisiksi skitsofreenikoiksi" mielisaaraloihin sulkemiseksi, koska heillä oli rasismin vastaisia poliittisesti radikaaleja Black Power- mielipiteitä.
Psykiatria ei ole eksakti tiede, ja on altis monille poliittisille vaikutusyrityksille, ja se on vallankäytön väline. Yhtä lailla se on myös eräs välineellisen järjen muoto silloin, kun koko maailman psyyke pyritään tekemään amerikkalaisen psyyken kopioksi. Olisiko tästä jotain opittavaa myös suomalaisilla, kun mietimme, minkä mallin mukaan onnellisuutta mallinnetaan?