Sellainen ele kertoo ihmisestä paljon!

08.01.2024

Teksti Harald Olausen

"Janten laki on Aksel Sandemosen satiirisessa teoksessa Pakolainen ylittää jälkensä (1933) esitetty ajatus, jonka mukaan kenenkään ei tule kuvitella, että on parempi kuin muut." Norjassa se on myös samalla tehokkaasti vaikuttava vittumaisuuden myrkky, mikä pienentää ihmisen epäinhimilliseksi hirviöksi. Siksi Norjassa sanotaan usein ETTET OLE MITÄÄN! (niinkuin et olekaan, jos olet tarpeeksi rehellinen itsellesi ja nöyrä kohtalosi edessä, mikä on jokaisella aina yhtä surkea loppua kohdin tultaessa).

Norjalainen elokuva Barn (2020) edustaa parasta nykynorjalaiselokuvaa. Pohjoismaissa draamaperinteen voi karkeasti jakaa kahteen erilaiseen suuntaukseen; ruotsalaisten suosimaan hysteerisdominanttiseen strindbergiläiseen ja norjalais-tanskalaiseen ibseniläiseen elämänvalheen raastavaan paljastamiseen ja sillä toisten, usein läheisten kiduttamiseen. Norjalaista nykyelokuvaa parhaimmillaan edustava ja Dag Johan Haugerudin ohjaama kiitelty Lapset on hengeltään hyvinkin ibseniläinen paljastaessaan aukkoja siinä totutussa tylsyydessä, missä järkytys, katastrofi ja sen seurauksena viha sekä hulluus voivat äkillisesti räjähtää ihmisen sysimustasta ja tiedostamattomasta sisimmästä tuhoten kaiken. Ja uskokaan tai älkää, kyseessä on LASTENELOKUVA!

Juuri edellä kuvatulla tavalla käy psykologiseksi trilleriksi yltyvässä elokuvassa Lapset, jossa pohditaan tekojen seuraamuksia, aikeita ja sanoja, joiden yhteismitallinen ärsytyspiste on jokaisella erilainen. Televisioelokuvassa pohditaan sitä, miten voi olla mahdollista, ettei teoilla olisi seurauksia, ja vakavilla teoilla vielä vakavampia seurauksia. Mutta ei ihan millä tahansa. Lapset on empaattinen vaikka on samalla raadollisen rehellinen, tekopyhyyttä paljastava ja hämillään kaikesta tapahtuneesta oleva nykynorjalainen huippudraama parhailla nykynäyttelijöillä näyteltynä. Mielenkiintoista on elokuvan tapaan tapa inhimillistää poliittinen korrektiusproblematiikka, ja siitä kenellä on oikeus osoitella sormella. Enää emme voi sokeasti luotta siihenkään.

Lapset on tarkka psykologinen tutkielma pahasta ja luonteiden vinoumista samalla, kun kukaan ei halua ottaa vastuuta ja vastustaa sitä tyhjyyttä, mikä sallii kaiken pahan tapahtumisen niin yhteiskunnassa kuin ihmisten yksityiselämissä. Vastuuta ei joko ole, tai jos onkin, se kierretään ja tahallisesti unohdetaan. Se ei kadota ihmisten pahoja puheita ja tekoja tai syyllisyyttä vielä pahempaan. Sanat ovat aseita ja niiden kanssa ollaan varovaisia. parempi nöyrä ja alistunut mieli kuin riehakas ja villi on johtotähtenä kasvattajilla päiväkodista kouluun, jotta oikeudet ja rajat selkeyden sekä hulluuden välillä pysyisivät käsitettävinä.

Lapset on sarjassa sekä näkyvässä pääosassa että kritiikin kohteena. Kannattako sellaisia hankkia, kun ne ovat mitä ovat ja niitä varten tarvitaan iso armeija kaitsimaan? Tuloshan saattaa olla mitä tahansa? Koulussa ja kotona lapset pyrittävät oman mielensä mukaan vanhempia ja koko yhteiskunta tuntuu elävän heidän ehdoillaan. Tuntuu kuin nykyajan tärkein kysymys olisi juuri lapset. Homopariskuntakin puhuu jossain vaiheessa lapsien hankkimisesta ihan kuin vasta se tekisi heidät kelvollisiksi elämään ympäröivässä lapsiyhteiskunnassa. Lapsi määrittää aikuisen ja elämän arvon. Ilman lapsia et ole mitään- muuta kuin tyhjää.

Jos ihan tarkkoja ollaan, kertoo Lapset-elokuva myös Andersista, hänen peloistaan, häpeästään ja minuutensa häilyvyydestä sekä kielletystä tabusta, oppilaan ja opettajan välisestä seksuaalisesta vetovoimasta (ja oman hiipumisesta). Anders kokee ja näkee itsensä pienenä poikana Jamiena ja hän häpeää sitä, mitä hänestä on aikuisena tullut. Osuvampi nimi elokuvalle olisi tämän tulkinnan mukaan KAKSI MINUUTTIA, sillä juuri "näiden hävityn kahden minuutin" aikana tapahtuu kaikki se hätkädyttävä elokuvassa ja Andersissa, mitä selitellään ja käydään lävitse koko elokuvan ajan zombielandimaisessa kauhutunnelmissa. 

Andersin suhde poikaystäväänsä ei ole intohimoinen. Se näkyy jähmeytenä. Andersin kaksi mennyttä minuuttia kului uuden söpön opettajaharjoittelijan ohjaamisessa. Siitä viivästys välituntivalvojana ja koko kamalan (synnin palkka on kuolema) tapahtumaketjun alku. Ruotsalainen opettajaharjoittelija, joka on homoakin homompi, ilmoittaa olevansa moraalisesti puritanisti ja mielestään kurin ja intiimiaisoiden suhteen tiukkapipoinen löysää ja vetelää Andersia vastaan. Ja on hänellä perhekin (väittää). Kun poikaystävä kysyy opettajaharjoittelista, Anders vastaa pojan olevan nuorempi ja kauniimpi versio poikaystävästään.

77 ihmistä murhannut nykypäivän-Quisling, inhottu Anders Breivik valittaa, ettei saa tavata vankilassa ketään ja vetoaa oikeuksiinsa. Televisioelokuvassakin vastuu on puhumattomia sanoja, ei tekoja tai seuraamuksia, kun kiduttaminen siirtyy avoimesta vittuilusta ja poskelle läiskimisestä alistavaan sanoilla nöyryyttämiseen. Lapset on kuin pieni hermoja raastava kamarinäytelmä, missä aikuiset ovat neuroottisen pelokkaita lapsia ja lapset ovelan älykkäitä aikuisia, jotka opettavat tyhmistä aikuisista huolimatta itse itsensä, ja ymmärtävät aikuisten ongelmia paremmin kuin eksyksissä itsensä kanssa olevat aikuiset.

Rytmi on verkkainen ja rooliasetelmat yhtä selkeitä kuin hyvin artikuloidut vuorosanatkin, tyyliin myrskyn edellä on hetki aina tyyntä. Ihmisten omat henkilökohtaiset ongelmat, salaisuudet ja alemmuudentunne sekä kateus ja suoranainen viha, ovat hiljaa kärsivien aikuisten polttoainetta räjähdyspisteeseen. Työväenpuolueen kärkihahmon 13-vuotias tytär Lykke vahingoittaa tahallisesti välitunnilla vakavasti luokkatoveriaan Jamiea, joka on tunnetun oikeistopoliitikon poika Oslossa, jossa inhotaan rasistista äärioikeistoa. Jamie kuolee sairaalassa ja kuolemallaan avaa muiden ihmisten negatiiviset tunnelukot ja pahoinvoinnit.

Lykken vanhemmat ovat työväenpuolueen aktivisteja ja liberaaleja, jotka tytär on kietonut kiukutteluillaan sormiensa ympärille. Lykke on kiusaaja, jonka kiusaamisista on ajateltu usein tehdä valitus ja ilmoitus lastensuojeluviranomaisille, mutta koska hänen vanhempansa tunnetaan hyvinä ihmisinä, on annettu olla. Lykke on älykäs ja pikkuvanha. Hän ei vaikuta epämiellyttävältä tai häiriintyneeltä persoonalta, vaan hämmentyneeltä ja vastauksia kysymyksiinsä hakevalta teiniltä, joka tuntuu tietävän asioista paljon enemmin kuin muut. Lykke on yksinäinen ja eristäytynyt muista. Jamie oli hänen suuri viimeinen mahdollisuutensa.

Avainkysymykseksi nousee vastuun väistely. Välitunnilla pihalla olisi pitänyt olla kahdeksan opettajaa valvomassa mutta missä he olivat? Rehtorin veli myöhästyi kaksi minuuttia, koska oli opastamassa söpöä nuorta opettajaharjoittelijaa, asia, mikä kalvaa hänen mieltään ja josta hän ei hiisku muille mitään. Itseasiassa syyllinen voisi olla koulun rehtori, joka ei ole antanut lämpöä kuolleelle pojalle, jonka isän kanssa seurustelee, mutta ei häpeän takia ole halunnut kertoa asiasta, onhan mies tunnettu norjalaispersu, raju puheissaan ja tiukka käänteissään- tyttöystävän opettajaksi kouluun palkkaama homoveli menettää yöunet.

Elokuvasta paistaa läpi ihmisten tyytymättömyys elämiinsä ja omiin reaktioihinsa. Ahtaat ympyrät, itselle pakonomaisesti epämiellyttävät ihmiset ja tilanteet, jotka vain tapahtuvat halusitpa tai et, ajavat epätoivoiset ihmiset epätoivoisiin tekoihin. Jamien kuolema johtui laiminlyönneistä ja huolimattomuudesta. Juuri sitä hetkeä kierretään kuin kissa kuumaa puuroja. Entä jos se ja se asia olisi ollut toinen. Kun asiaa ei enää vatvota joka päivä eikä lapsen isän yritys nostaa oikeusjuttua asiasta onnistu, pahuus jää jäytämään pinnan alle samalla tavalla kuin kaikki se yhteiskuntaa ja ihmisiä kiusaavaa pahuus, mikä ei saa palkkaansa.

Yllättäen elokuvassa ymmärtämätön rasisti ei olekaan kuolleen lapsen isänä tunnettu oikeistopoliitikko, vaan hänen rehtorina toimivan tyttöystävänsä ymmärtämättömät vasemmistolaiset työtoverit, ja aivan erityisesti eräs musta naisopettaja, joka kiusaa rehtoria ilkeillä ja miehen ihmisarvoa loukkaavilla puheillaan. Mutta mikä on elokuvan kuuma ydin? Se ei ole Jamien kuolema ja koulu, vaan Jamien halu miellyttää opettajaansa Andersia pärjäämällä äidinkielessä, jota Anders opetti. Hän halusi Andersin ihailevan häntä. Jamie oli salaa ihastunut Andersiin ja siksi epävarma ja tuuliajolla itsensä ja uusien tunteidensa kanssa.

Lopulta Lykke paljastaa Andersille lyöneensä Jamieta repulla, mikä aiheutti pojan kuoleman. Lykke vajoaa hitaasti omiin ajatuksiinsa ja sanoo haluavansa vain nukkua ja olla hoikka. "Se oli Jamie, joka sanoi niin", hän tähdentää. Lykken avautumisen katkaisee vanhemmat, jotka vievät Lykken uuteen kouluun. Ainakin yksi opetus elokuvalla on. Asioita vain tapahtuu – myös väistämättä ja valitettavasti ikäviä – niihin on sopeuduttava ja annettava itselleen aikaa parantaa haavoista Lykken tapaan vaihtamalla koulua. Mutta syyllisyyttä ja pahoja muistoja se ei hävitä vaan tekee niiden kantajasta omanlaisensa Dorian Grayn.

Lykke tapaa Jamien isän koulun parkkipaikalla. Kohtaus on karmaiseva. Lykke yrittää peloissaan puolustella itseään ja sanoo EI OLLUT TARKOITUS SIINÄ VAIN KÄVI NIIN!" Jamien isälle, joka vastaa VAI VAIN KÄVI? Isä katsoo tyttöä ja kysyy tältä: "Tajuatko yhtään mitä olet tehnyt? SINÄ TAPOIT JAMIEN SAATANAN PISSIS!" Se on hirveä kohtaus. Puistattaa vieläkin. Kamera näyttää lähikuvassa murtuneen isän kiirehtimässä parkkipaikalta kouluun, missä hän tapaa häntä vältelleen Lykken vanhemmat. Lykken vanhemmat osoittautuvat epärehellisiksi, He pelaavat samaa vastuuntunnotonta ei-syyllisyyspolitiikka kuin muutkin typerykset.

Mikä siis neuvoksi? Oikeutta et saa etkä itse voi sitä etsiä. Jamien isä on vahva tunteissaan mutta myös rehellinen ja katuu sitä, että säikäytti Lykken pahanpäiväisesti "Hänhän on vasta lapsi. Kohtelin häntä rumasti". Lopulta rehtorille selviää, ettei Jamien kuoleman aikaan kentällä ollut yhtään aikuista. Hän tajuaa valehdelleensa kaikille, oikeistopoliitikolle, vanhemmille ja koululautakunnalle. Lopulta hän syyttää tapahtumista veljeään Andersia. Jokaisen on hänen mukaansa kannettava vastuunsa. Siitähän tässä elämässä on lopulta kysymys. Mutta mitä he itse perheenä tekevät? Haluavat tietenkin siskon pysyvän hiljaa.

Anders tunnustaa psykologipoikaystävälleen kadehtineensa Jamieta, koska hän oli juuri sellainen kuin Anders olisi halunnut olla. Jokin lukko oli mennyt takalukkoon hänessä ja hän oli hämillään reaktioistaan "Tuntuu kamalalta kadehtia lasta", hän valittaa: "Tein typeriä juttuja. Yritin leveillä Jamien nähden. Tokaista jotain siistiä. Jamie vain katsoi minua kuin olisin ääliö. Kerran tunnin alussa Jamie seisoi juttelemassa Viktorin kanssa ja elehti omituisella höntillä tavalla. Matkin sitä ja sitten sille naurettiin. Sellainen ele kertoo ihmisestä paljon. Se oli kiva nähdä. Kamalaa ajatella etten näe sitä elettä enää ikinä…"

Itse asiassa elokuva alkaakin väärinpäin vasta lopusta, keräten voimaa koko elokuvan aiheuttamaa tunnejärkytystä vastaan. Siellä täällä elokuvan alusta lähtien on vilahtanut tyhjä pallokenttä, missä kaikki elokuvan ympärillä tapahtuneet hetket kietoutuvat tavalla tai toisella yhteen. Lopussa kenttä alkaa täyttyä leikkivistä lapsista ilman opettajia. Juuri näin alkoi myös se tapahtumaketju, mikä johti vahingossa Jamien kuolemaan yhtenä tavallisena välituntina yhdessä norjalaiskoulussa Oslossa: 

"Elokuva seuraa keskiluokkaisessa oslolaislähiössä sattuneen traagisen tapahtuman jälkipuintia. Työväenpuolueen kärkihahmon 13-vuotias tytär Lykke vahingoittaa välitunnilla vakavasti luokkatoveriaan Jamieä, joka taas on tunnetun oikeistopoliitikon poika. Kun Jamie myöhemmin kuolee sairaalassa, vaikeaa tilannetta uhkaavat entisestään pahentaa ristiriitaiset versiot siitä, mitä todella tapahtui.." - Yle Areena!