Sentimentaalinen roska vaivaa Churchill-mytologisointia ja SE PUHE!

Teksti Harald Olausen

"Elokuva seuraa Winston Churchilliä, Eisenhoweria, Montgomerya ja muita liittoutuneiden sotajohtajia muutamana päivänä ennen Normandian maihinnousua. Churchill uskoo maihinnousun johtavan katastrofiin ja yrittää viivyttää, jopa estää operaation, vain huomatakseen että hänet on Englannin tavoin siirretty sivuun sodan johdosta. Pääosissa Brian Cox, Miranda Richardson ja John Slattery."

Historian ns. suurmiehiä kuvattaessa (kuvottavaa eikö totta?) on aina jälkiviisastelun ongelma, sillä eiväthän he sitä olleet silloin kun sattumanvaraisen oikullisuuden henki puhalsi heidän yllään. Ja siten he jostain ihmeen kumman syystä onnistuivat siinä, mihin eivät itsekään vielä hetkeä aikaisemmin olleet uskoneet.

Näin on asia, joka näytetään toisenlaisena ja se tekee historian ongelmalliseksi, varsinkin jos siihen ympätään mukaan melodramaattisuutta ja isänmaallista hehkutusta ja jalon mielen spartalaista intoilua unohtamalla kaikilla suuruudenhulluilla unelmilla olevan varjonsa ja kääntöpuolensa kuolemana ja kärsimyksenä juuri niille, jotka ovat kaikkeen tähän, ja vähän muuhunkin, sivullisia ja viattomia sijaiskärsijöitä.

Sotaelokuvilla on erityisenä ongelmana täysi pupun syöttäminen, kuten suomenruotsalaisten Tuntemattomaksi sotilaaksi tarkoitettu Åke Lindmanin täysfloppi Främsta linjen (2004), minkä suurimmat ongelmat olivat elossa olevien sotilaiden tarkkojen ohjeiden noudattaminen ja lähes tyystin puuttunut henkilöohjaus, mikä loisti näyttelijöiden tyhjänä patsasmaisuutena ja pökkelömäisinä puukasvoina.

Jonathan Teplitzkyn (Iso-Britannia 2017) ohjaamassa Churchill-elokuvassa alitetaan kaikki aikaisemmat riman mitä tyyliin, hyvään makuun ja Churchillin itsensä keksimiin "churchillismeihin" tulee, ja siksi itse elokuva on ikävää ja tylsää katseltavaa Churchillin itse puhtaasti propagandamielessä keksimänsä myyttisen sankaritarinan kuvittajana. Se on jopa tyhjässä patsastelussaan ja jatkuvissa mustilla autoilla korkeiden herrojen saapumisineen ja lähtöineen melkein yhtä rasittava kuin Rauni Molbergin suurimmaksi flopiksi jäänyt Ystävät, Toverit (1990).

Churchill-elokuva on silti taidokkaasti tehty tarkka kuvaus II ms:n ratkaisseesta "operaatio Overloadista"eikä vain hutaistu kokoon. Mutta se on kuin aikuisten aivoton satu, jonka kohderyhmänä ovat sotahistoriaa harrastavat jääkiekkoilijat ja pikkukaupunkien eliittiin kuuluvat opettajat (kuulin kamalan kouluhistorian keskustelun 7:n ratikassa kuukausi sitten, kun Krunikasta kyytiin hypännyt apulaispormestari Anni Sinnemäki selitti jollekin, ilmeisesti tyttärentyttärelleen Suomen talvisodan historiaa, juuri niin kuin se oppikirjoissa selitetään ilman epäilyä, vaihtoehtoa tai sävyjä). Tämä aivoton ja idiotismiin rohkaiseva elokuva on tehty historismin hengessä täyttämään ymmärryksen aukkoja valmiilla vastauksilla.

Samasta "mielten muokkaamisesta" on hyvä esimerkki Synkin hetki (ohjaus Joe Wright 2017) - elokuva, mikä kertoo Churchillin, joka oli Platonin tapaan "paradoksaalisen moniselitteinen alusta alkaen" vaikeasta hetkestä lähteä sotaan, ja jonka lavastettua "kuningas antaa käskyn ja kansalaiset tukevat"-kohtausta arvostelijat ovat pitäneet yliampuvana, vaikka heidän olisi pitänyt tajuta, että mestarillinen taidonnäyte brittipropagandasta elää yhä niin voimakkaana mielissämme kuin sen brittien propagandaministeriö, yhtenä sodan voittajista, on päähämme lähes 80-vuoden ajan iskostanut kuvissaan II maailmansodasta ja natseista sekä Hitleristä.

Nämä kaksi elokuvaa kertovat tämän hetken Churchill-mytologisoinnin rappiotilasta. Churchillistä, tuosta ikuisesta epäonnistujasta ja vääriä päätöksiä ammatikseen tehtailleesta juoposta (joka muistutti hieman kotoista Paasikiveämme itsepäisyydessään ja viinan ylettömässä kulutuksessa) on vaikea saada piirrettyä jälkikäteen totuudenmukaista kuvaa, koska se olisi katsojalle liian epämiellyttävä ja murtaisi Churchillin itsensä rakentaman henkilökultin perustukset.

Moni unohtaa nimittäin, että umpikonservatiivinen Churchill Churchill oli tyypillinen viktoriaanisen ja edwardiaanisen ajan tuote - etäinen, jäykkä, itsepäinen ja omasta ylhäisestä asemastaan kiusallisen tietoinen. Churchill-elokuva kertoo tästä turhantärkeästä C:stä, joka yhtäkkiä valtansa huipulla huomaa olevansa hyödytön ja syrjäytetty todellisista päätöksistä sodan loppuhetkillä sotaherrojen kaapatessa ohjaksen ammattilaisten turvallisiin käsiin. Lopussa hän tekee sen mitä hänen pitää: kasvaa suureksi johtajaksi, joka Jeesuksen 40 päivän harhailun erämaassä tapaan tajuaa lopulta koota itsensä pitääkseen SEN PUHEEN (sillähän niitä riitti kirjallisuudennobeliin saakka vaikka muille jakaa...)!

Parhaan miespääosanesittäjän roolista (Gary Oldman) Oscarin 2018 veikkausten mukaan napanneessa "Synkin hetki"-elokuvassa on kolme kohtausta, jotka paljastavat Churchillin, jonka vastine antiikissa loistavana manipuloitsijana ja puhujana oli Ateenan Perikles, kokeneena poliitikkona käyttävän tehokkaasti "vaihtoehtoisia faktoja" omien tavoitteidensa saavuttamiseksi niin kotirintamalla kuin suhteessa Yhdysvaltoihin, jotka britit saivat myöhemmin juuri tehokkaan painostamisen ja propagandan avulla lopulta vedettyä sotaan.

Churchill oli vanhanajan suuri typerys, mahtailija ja oman muista piittaamattoman luokkansa tyypillinen kukkoilija, joka saa Churchill-elokuvassa kunnolla nenilleen. Tänään voi kysyä hymyssä suin kuka ja ketkä tai miksi puhuvat, jos puhuvat, nykyajasta "totuudenjälkeisenä aikana", kun puhe on aina ollut vain kohtuuden häiriötila ja puutos, eikä siihen sen vuoksi voi yhdistää vakautta. Ihan samaa harrasti täysin rinnoin Churchill.

Puhe, lavastukset, "performanssin politiikka" eivät ole hävinneet merkityksessä mihinkään sitten Demostheneen, jonka väitetään sanoneen, että kaiken hyveen alku on tutkiminen ja harkinta, ja sen päämäärä ja täyttymys on horjumattomuus, ajoista. Häntä pidetään yhtenä maailmanhistorian suurimmista puhujista huolimatta monista vaikeista puhevioistaan. Demosthene harjoitteli vuosikaudet puhumista meren rannalla huutamalla aaltojen pauhun yli suu täynnä kiviä tullakseen siksi hyväksi puhujaksi, jollaiseksi maailma hänet muistaa jälkikäteen kirjoitusten perusteella.

"Synkin hetki"-elokuvan kolmen avainkohtauksen ensimmäinen paljastava elementti on "demosthenelainen puhelu" Yhdysvaltojen presidentin kanssa, mikä on tehty yhtä "avoimen assosiatiiviseksi" piilottaa oivallus siinä missä Platonin dialogitkin. Elokuvan todellinen sanoma on se, ettei Churchill ole kohtauksessa altavastaaja tai heikoilla. Roosevelt on; hän on kuin avuton ja vastaan rypistelemätön hyönteinen hämähäkinverkossa liukaskielisen ja taitavasti sanoillaan verkkoonsa houkutelleen Churchillin edessä.

Synkin hetki- elokuva itse asiassa näyttää miten Churchillin päähän tuli ajatus Yhdysvaltojen pakottamisesta sotaan. Siitä elokuva ei kerro. Ei tarvitsekaan, sillä se on silkkaa taitavaa brittipropagandaa alusta loppuun hyvällä maulla kahden antiikin parhaan puhujan, Ciceron ja Demostheneen hengessä suoritettuna, kuin yhdistelmänä äkkijyrkkää korkeutta ja virtaavaa vuolautta Churchillin sanoissa.Churchill-elokuvassa hän on ymmällään. Hänen ylitseen on kävelty ja hän tuntee olevansa äkkiä toimeton vanhus,

Toinen paljastava kohtaus Synkimässä hetkessä on se, jossa Churchill ajaa sotakabinetista ulos kaikki muut kuin pahimmat kilpailijansa, entisen pääministeri Neville Chamberlainin sekä entisen ulkoministeri lordi Halifaxin, jotka näyttäytyvät elokuvassa lähes maanpettureilta. Kohtaus näyttää Churchillin pohtimassa päässään, miten muodostaa vaikuttavimmat sanat tunteilleen muotoutuvassa olevassa merkityksessä samalla kun hän Sokrateen tavoin punoo vastausta päässään, jättäen sen päähänsä avoimena muhimaan.

Kolmanneksi elokuvassa Synkin hetki Churchillin ulkoisen ja sisäisen maailman ristiriita näkyy hänen hapuilussaan samanlaisena unena kuin missä Platon oli nähnyt itsensä joutsenena, joka välttyi aina metsästäjiltään. Eikä ihme, sillä Platonilla ja Churchillillä kaikki liittyi kaikkeen saumattomasti samoin kuin heitä ohjasi järkkymätön usko järjen kykyyn ratkaista järjettöminä esiintyvät ongelmat.

Synkin hetki-elokuva antaa ymmärtää, että myös kirjoituksissaan ja puheissaan Churchill oli Platonin kaltainen; kaikkialla hänen puheissaan ja teksteissään vaikutti olevan piilotettuna jotain salaista, tai jotain sellaista, joka ei täsmännyt kokonaisuuden kanssa, niin että sekä Platonia että Churchilliä tutkittaessa, on vieläkin jälkikäteen vaikea olla miettimättä, miten ja miksi he ovelat temppunsa oikein tekivät.

Churchill-elokuva on toista maata, vaikka on Churchill-elokuvalla hetkensä, harvat toki - siis hyvät, kuvatessaan "koinsyömää vanhaa leijonaa, jolta on vedetty hampaat pois, jotta hän ei pelottelisi naisia" HEHE! Jossain mielessä mahtailevista kulisseista tulee mieleen ympäristön halua musertaa pieni ihminen ajan ankaran vasaran alle, kuten Bertoluccin Fasistista - Il Conformista (Italia 1970) - katsokaa vaikka se mielisairaalakohtaus, missä päähenkilö käy äitinsä kanssa tapamaassa vihaamaansa isäänsä uusklassistisissa "raunioissa (ei vielä silloin mutta enteilee sitä...)".

Churchill-elokuva on viihdettä ja huonoa sellaista, valmiiksipureskeltua ja konservatiivista aivopuppua valmiina mainosten väliin tarjoiltavaksi keskivertotykinruokaperheelle lauantai-illan ratoksi, kun kyberjoukoissa taisteleva perheen kuopus on iltalomalla jalka paketissa eikä pääse laillisesti jääkiekossa hakkaamaan vastapuolen ällötyksiä - se on jopa lähes yhtä surkea kuin Michael Bayn ohjaama Pearl Harbor (2001) tyhjänpuistattavassa kliseesiirappisuudessaan.

Churchill-Elokuvan kohtaukset liittoutuneiden ylimmän johdon kesken ovat silkkaa jamebondismia amismaisessa uhittelussaan. Kyseessä on ikiaikainen kukkotappelu siitä, kenellä on valta. Mutta valittu näkökulma on väärä ja viihteellinen ja jättää varjoonsa ikävästi operaation todelliset suunnittelijat, luonteen ja kulissien takaiset taistelut sekä intriigit.

Nyt se vain toteaa ja näyttää, mutta ei kommentoi tai esitä kysymyksiä, mikä on vahinko, sillä mikä muu olisikaan ollut hedelmällistä, jos Churchill-elokuva olisi uskaltanut kyseenalaistaa kaanonin ja esittää asiat uudessa valossa. Jos minä olisin ohjannut tämän elokuvan, olisin jättänyt typerät tepastelut ja kohkaamiset kokonaan pois ja lainannut hieman Shakespearen Richard III:sesta ja sekoittanut sitä Macbethiin ja Othelloon ja maukas keitos luonnehäiriöisestä ja vastenmielisestä yläluokan juoposta homoseksuaalista, olisi saanut painajaismaiset mittasuhteet vanhan historiankäsityksen häipyessä samalla romukoppaan uuden hirviöluokituksen myötä.

Yksi hyvä kohtaus siinä silti on. En ole tarkastanut, mutta vaikutti siltä kuin vastentahtoisesti rukoilemaan sortunut Churchill olisi lainannut Shakeaspearen Myrskyn uhittelevaa vimmaa sateen toivomisrituaalissaan polvistuneena. Siitä plussaa muuten tympeälle elokuvalle. Jos elokuva olisi keskittynyt tällaiseen kertomistapaan, se olisi lunastanut paikkansa jonain muuna kuin tympeänä viihteenä. Kohtauksessa välittyi aito huolestuminen, se oli sekä pelottava että samaan aikaan ihmistä nimeltään Churchill aukaiseva. Kieli oli nautinnollisen soljuvaa ja tunnelma ahdistavan pakottava.

Kun Churchill-elokuvaa katsoo pidemmälle, alkaa se hahmottua erään mielenjärkytyksen pitkäaikaisena kuvauksena, joka alkoi jo hävityssä Gallipolin taistelussa 1915, missä Churchill töpeksi pahasti ja oli menettää henkensäkin. Taistelussa menetettiin 250.000 brittisotilasta ja siitä alkoi imperiumin mureneminen ja sen sotilasmaineen häviäminen muiden kansojen silmissä. Siitä syytti Churchilliä koko kansa medioiden levittämien juttujen innostamina. Tämän tapauksen pitkä varjo lankesi hänen uransa ylle aina 1930-luvun lopun vuosiin, jolloin hän oli ainoa varteenotettava pääministeri huolimatta ikävästä maineestaan huonona häviäjänä ja ystävänä, joka ajatteli vain itseään.

Mutta oliko näin? Churchill-elokuva muuttuukin yhtäkkiä yksilötutkielmaksi vallan varjopuolista, moraalista ja syyllisyydestä ja masennuksesta, mikä lamaannuttaa Churchillin ja heikentää hänen itsetuntemustaan ja kykyään arvioida realistisesti ympäristöään ja omaa suhdettaan siihen, kuin jokin sairauskertomus kollektiivisen neuroosin yhdestä ilmentymästä ei kenenkään maalla niissä pahoissa muistoissa, jotka ovat tehneet hänestä sen juopottelevan ylimielisen ihmishirviön, mikä hän on.

Mutta missä viipyykään kertomus hänen piilotetuista seksuaalisista haluistaan- ja taipumuksistaan? Erityisen ikävältä tämä näyttäytyy lopussa, kun Churchill raivoaa vaimolleen ja myöhemmin toteaa, "ettei ole ollut erityisen hyvä kumppani".

Onko tässä "jokin sanomaton piiloviesti" meille perienglantilaista piilohomokulttuuria ymmärtämättömille; maahan oikein pullistelee ja ylpeilee "kreikkalaisuudesta", ja homoja ammatikseen tuottavista kiusaajayksityiskouluistaan, jossa nuorukainen pääsee munan makuun halusi sitä tai ei - ainakin kerran elämässään, että osaa pitää turpansa tukossa kaikesta siitä, mitä kulissien takana vetisten vihannesten ja haalean teen maassa tapahtuu, kun verho heilahtaa ja MAURICE (1987 Iso-Britannia) saa persuksiinsa oikein kunnolla brittiaristokraattimunaa.

Missä piilossa pidetään hänen oletettuja miespuolisia rakastajiaan Gallipolin ajoilta? Miksei niistä puhuta tai edes aavistella missään hänestä kertovassa elokuvassa? Vaimokin on elokuvassa selvästikin enemmän huoltaja ja roolinsa vankina vastentahtoisesti kuin miestään rakastavana seksuaalisena olentona. Ne, joiden kuolemaa hän oikeasti Churchill-elokuvassa suree sanoessaan kätensä olevan veriset ja syyttävän komentajia siitä, että he lähettävät miehiä tapettavaksi sotiin.

Kummallinen osuus. Miten pyhä ja koskematon on Churchillin itsensä luoma valheellinen kuva itsestään? En ymmärrä tällaista roskaa. Jokin tässä nyt mättää ja pahasti. Kohtalon ivaa on se, että elokuvassa Ikea näyttelevä jenkki on Joe Bidenin oloinen, sekä ulosanniltaan (aggressiivinen ja epä-älyllinen) kuin myös sanomaltaankin eli yhtä tyhjän kanssa Setä Samulin tekopirteä olemus.

Churchill-elokuvasta näkyy miten serkuksilla ei mene hyvin- ei ole koskaan mennytkään, sillä jenkeillä on ollut aina jännitteinen suhde entisiin isäntiinsä britteihin - muutenkin kuin vain kuuluisien Bostonin Teekutsujen jälkimainingeissa, ja jota eivät ole parantanut entisen presidentti James Monroen protektionistinen ja suorastaan muuta maailmaa pelkäävä asennoituminen, joka hallitsi Jenkkilää aina I Maailmansotaan saakka palaten uudelleenlämmitettynä 50-luvun republikaaniretoriikkaan, ja myöhemmin Trumpin auvoisaan idiotismiin yrittää kalastaa punaniskojen ja hillibillien kaiken vastaisuudella itselleen oikeutuksen olla ämmiä kähmivä surkea ja housuihinsa kuseva säälittävä uhittelija.

Ja sitten se loppupaljastus: sankaruus on ja pysyy maailman yhtenä myyttinä, josta ei anneta periksi, koska sankaruuden maksavat omilla hengillään kasvottomat massat - ei eliitti. Churchillin vaimon kehotuksen mukaisesti pääministeri saa luvan valehdella koko kansalle kuin tarkoituspyhittää keinot-jesuiitta tai Luther -"saada heidät uskomaan että he voittavat tämän sodan", koska asia on tärkeä kansakunnan yhtenäisyyden ja toivon kannalta, vaikka kyseessä on ylitsepääsemätön kärsimysnäytelmä, missä nuoret ja viattomat ihmisuhrit teurastetaan D-päivänä ihan samoin kuin aikoinaan ihmiskunnan sarastuksen aikaan Kreetan epäinhimillisissä bakkanaaleissakin olemattomille jumalille.

Juuri siksi (kai?) elokuva on tehty muistutukseksi - meillä on toivoa vain siinä, että uhraudumme yhteisen asian puolesta - kuolevaisuuden korkeimmasta hinnasta. Vai onko? Sitä sopii epäillä Churchill-elokuvan limaisen lopun saattelemana, kun hänestä tuli se mies, joka johdatti koko maailman kaiken sen pahan läpi, jonka he halusivat sen jälkeen jälleen unohtaa, mutta eivät voineet koska muuttuivat itse sellaisiksi.