Sinisilmäisyyden aika on lopullisesti ohi- vai onko?

Teksti Harald Olausen

"On merkille pantavaa, kuinka Darwin löytää eläinten ja kasvien joukosta oman englantilaisen yhteiskuntansa työnjakoineen, kilpailuineen, uusien markkinoiden luomisineen, keksintöineen ja malthusilaisine olemassaolon taisteluineen päivineen. Se on Hobbesin bellum omnium contra omnes."- Karl Marx Friedrich Engelsille!

Suomessa on viime aikoina alettu puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja kunnioittaa ennen niin väheksyttyä suorapuheisuutta. Se näkyy myös presidentinvaaleissa, missä ennakkosuosikit, Alexander Stubb ja Pekka Haavisto, ovat menettäneet liian kiertelyn ja varovaisuuden takia äänestäjiä kovempaa puhetta suosineelle ja koko ajan kovempia panoksia lisänneelle Jussi Halla-aholle, josta on tulossa vaalien todellinen yllätysnimi, mihin viittaa koululaisten valtakunnallisen äänestyksen toinen sija melkein heti Alexander Stubbin jälkeen.

On siis hyvä tajuta vihdoinkin, että politiikka, jos mikä, on paskanpuhumisen ja petturuuden avoin pelikenttä, missä yritetään vakuuttaa laajat joukot ehdokkaan aikomusten aitoudesta ja hyvyydestä, vaikka henkilö olisi läpimätä paskanpuhuja ja teoissaan kaikkea muuta kuin mitä antaa ymmärtää olevansa. Politiikassa härskeimmät ja ärsyttävimmät itsekkäimmät ja vain omaa etuaan ajavat. Se on politiikan laki.

Kari Palosen kirja Parlamentarismi retorisena politiikkana (Vastapaino 2012) lähtökohtana on Skinnerin "käännä vika eduksesi" retoriikkaa (jota hän itse kutsuu "renessanssin retoriseksi kulttuuriksi") koskevien kirjoitusten tunnetuksi tekemä ajatuskuvio, "paradiastole", jo antiikin ja etenkin renessanssin retoriikassa laajasti käytetty menettely; hyvänä pidetty ei välttämättä sitä olekaan, kun taas pahana pidettyäkin voi joiltakin kannoilta puolustaa)"toisessa säännössään" tähdentää uskomusten identifioinnin ja niiden selityksen tarpeellisuutta.

Tästä uskomusten ja tarkoitusten loogisen yhteyden selvittämisen välttämättömyyttä Markku Hyrkkänen kuvaa kirjassaan Aatehistorian mieli (Vastapaino 2002). Vain uskomuksiin paneutumalla pystymme arvioimaan mitä tarkoitukset todella tai todennäköisesti olivat. Skinnerin ensimmäistä sääntöä noudattamalla on mahdollista saada selville, mitä tarkoitukset saattoivat olla. Tämä ei ole yksinkertaista kuten olemme nähneet politiikassa: tahalliset ja tahattomat väärinkäsitykset väijyvät tulkinnan joka askeleella kuin nälkäiset pedot. Skinnerin toinen sääntö kuuluu: kiinnitä huomio kirjoittajan mentaaliseen maailmaan, hänen empiiristen uskomustensa maailmaan.

Professori Jukka Paastela pääsee Politiikka ja valhe (Gaudeamus 1995)) -kirjansa VI-luvussa Valhe3: skandaali, vielä pintaa syvemmälle aiheesta, valaisemalla skandaalia monin eri esimerkein, joista Kekkosta kuvaamaan käyvät hyvin hänen naisjuttujaan kuvaava kirjoitus sivulla 68. Poliitikkojen sukupuolielämään liittyvät skandaalit näyttävät noudattavan melko yleisesti kaavaa, jossa on seuraavat vaiheet. Kun huhuja avioliiton ulkopuolisesta suhteesta alkaa esiintyä lehdistössä, asianomainen kieltää ne. Sitten poliitikko tunnustaa epäröiden tosiasiat, joko kokonaan tai osittain. Tämän jälkeen seuraa uhmailun vaihe: poliitikko ilmoittaa, ettei hän aio taipua likasankojournalismin edessä. Uhmailua seuraa nöyrtymisen vaihe, jolloin lankeemus myönnetään ja esitetään anteeksipyyntöjä, Paastela kirjoittaa.

Psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen, joka puhui 20.3.2018 toimittaja Suvi Puukankaan vieraana Ylen radio Ykkösessä otsikolla Onnellisuus on sitä, ettei tarvitse haikailla menneisyyttä eikä tulevaisuutta" ihmisten kukoistamisessa, puhui myös siitä, miten lehtiä lukiessa hänen huomionsa kiinnittyi yhä useammin valehtelua sivuaviin asioihin niin, että hän alkoi tehdä itselleen ennen uuden kirjaidean syntymistä päässään kysymyksiä, kuinka yleistä valehtelu on? Onko valehtelun määrässä ihmisten välisiä eroja miksi ihmiset oikeastaan valehtelevat? Tulokset yllättivät valehtelua sittemmin laajasti tutkineen Ojasen.

Ojasen kirjan tekee ERITYISEN mielenkiintoiseksi se, että hän ottaa sen lähtökohdaksi ajatuksen, että tuskin kukaan itselleen rehellinen uskaltaa sanoa, että puhuu aina totta. Tunnetun vankilapsykiatri Hannu Lauerman mukaan älykkään charmantin psykopaatin määritelmään kuuluu pinnallinen charmi, lipevyys, sujuvuus ja manipulointi, jotka ovat keskeinen osa niin sanottua valkokauluspsykologiaa; psykopaatti ei välttämättä koskaan paljasta tekoaan, vaikka häntä vastaan olisikin lukuisia todisteita. Hyvin usein asianomainen ei koskaan myönnä yhtään mitään itselleen epäedullista mutta ilmeistä suuntaan tai toiseen.

Kreikan sofistit ja myöhemmin sekä Augustinus, Machiavelli ja Hobbes että Malthus ajattelivat ihmisen olevan luonnostaan itsekäs ja yksilökeskeinen (hobbesilainen kaikkien sota kaikkia vastaan), kun taas Platonin ja Rousseaun mielestä ihminen syntyi hyveellisenä ja pyyteettömänä, ja sille oli ominaista yhtä paljon yhteistoiminta kuin kilpailukin (mitä enemmän ihmiset auttoivat toinen tosiaan, sitä paremmin yhteisö kukoisti, ja vasta yhteiskunta turmeli hänet). Charles Taylor kirjoitti, ettei ollut mikään yllätys, että tietyt kansalaisten samanarvoisuutta ja kaikkien oikeutta arvostukseen koskevat luovat ideat–vaikkakaan ei vielä noita käsitteitä–voidaan löytää Rousseaun tuotannosta, joka on yksi "modernin autenttisuuskeskustelun" lähtökohdista.

Aristoteles varoitti, että kuten yksilö voi olla moraalisesti kykenemätön, niin voi olla kokonainen valtiokin, ja syytti oman aikansa sofismia siitä, että siltä puuttui kokonaan tieto valtiomiestaidon luonteesta ja tarkoituksesta. Cornelius Castoriadis kritisoi vanhojen eettisten teorioiden uudelleen lämmittelyä, niin Habermasin kommunikaatioetiikkaa. McIntyren uusaristotelismia kuin Rawlsin kvasikantilaista oikeudenmukaisuusteoriaa, jotka hän kaiketi näki etiikan irrottautumiseksi politiikasta. onko ehdoton eettisyys poissa muodista, ja vain vanhojen antiikin aikaisten ukkojen hörinöitä? Miksi löytyy niin paljon ihmisiä, joilla ei tunnu olevan omaatuntoa? Pystyykö kukaan olemaan hyvä koko ajan, ja tekemään hyvää sekä itselleen että toisilleen, ja voiko hyvää tehdä samanaikaisesti sekä itselleen että toisilleen? Eikö siinä ole näkyvissä elämän eri ryhmien eturistiriidat?

Immanuel Kantin kategorinen imperatiivi on sama kuin Jeesuksen kehotus kristityille yrittää tehdä toisille sitä hyvää kuin mitä itse odotamme saavamme muilta. Tehtävä on vaativuudessaan käytännössä mahdoton, eikä kukaan noudata sitä, vaikka Jeesus oli ankara oman aikansa valehtelijoille ja hurskastelijoille toimien aina ja kaikkialla hyvänä muutosvoimana vanhaa valtaa ja luutuneita ajatuksia vastaan; hän yritti turhaan viedä ihmisten keskuuteen rakkauden, armon ja anteeksiannon sanomaa korostamalla lähimmäisenrakkautta kaikkien tekojen tärkeimpänä lähtökohtana. Olemme siirtymässä individualismiin ja itseensä käpertymisen aikaan, jossa ei ole enää sijaa vahvoille näkemyksille yhteiskunnasta ja politiikasta, ihan kuten Zizek sanoi: suurten kertomusten aika on ohi.

Ojanen katselee "elämäntarinaa valheena" psykologin silmin pohtiessaan, miten jokainen meistä on sekä valehtelija että törmännyt todennäköisesti joskus valehteluun, kenties jopa niin vakavaan, että se tuntuu petokselta, ja valhe on voinut vaikuttaa elämäämme vuosien ajan ja aiheuttaa suuren elämänmuutoksen. Harvoin kukaan on kysynyt: valehteliko Jeesus vai opetuslapset (tietoisesti vai tiedostamattaan vai oliko kaikki vain tarkoin suunniteltua ja hyvin sen ajan valtamedioiden avulla levitettyä propagandaa?), ja oliko Juudas ainoa rehellinen, ja jos he tekivät kuten tekivät, niin miksi? Jos Jeesus oli Jumalan poika, hänen inhimilliseen elämäänsä kuului valhe.

Valehdellessaan ihmisille Jeesus tuli joko vahingossa tai tietoisesti luoneeksi tekopyhän hirviön ihmisten kiusaksi meitä määräilemään synkkien ja elämänkielteisten pappien ja kirkkoinstituution tekopyhyyden muodossa, sillä kukaan ei voi olla aina ja koko ajan vain hyvä ja pyrkiä hyvyyteen, se on epäinhimillistä valhetta ja täysi mahdottomuus. Alkuperäisen ja inhimillisen kristinuskon alkuvoima oli ehkä jossain vaiheessa vielä sama kuin poliittisten muutosliikkeiden, jotka synnyttävät ajatteluun uutta radikaalia ajattelua. Mutta kaikella on aikansa. Kirkko ja papit ovat ammatikseen pilanneet 24/7 Jeesuksen valheen, sillä historia todistaa, että suuretkin aatteet jähmettyvät jo alkumetreillä fraaseiksi, ja juhlamenoiksi vailla todellisia tarkoitusperiä tai sisältöjä palvelemaan kulloinkin vallassa olevan eliitin tarpeita.

Kristinusko on ollut poissa muodista sitten Darwinin mutta valhe on jäänyt elämään, vaikka henki on kuollut, ihan kuten instituutioilla on tapana. Jeesus ajatteli samoin kuin Cicero, jonka mielestä tiedon hankkiminen ei ole lainkaan niin tärkeä velvollisuus, kuin ovat tämän yhteiskunnan ja ihmisen välisen yhteyden säilyttäminen. Poliittisen ajattelun historian parhaimmat esimerkit löytyvät omaperäisistä ja epäsovinnaisista ajattelijoista ja ajatuksista, joita tämäkin aika kaipaisi, nyt kun kansalaisten välinen konflikti on muuttunut yksittäisen kansalaisen sisäiseksi konfliktiksi. Historia on ajatusten, aatteiden ja sanojen sekä vaikuttamisen historiaa.

Kreikan sofistit pitivät ihmistä luonnostaan hedonistisena ja itsekkäänä. Machiavelli kirjoitti, että on pidettävä itsestään selvänä, että kaikki ihmiset ovat pahoja. Augustinukselle hyvyys oli lahja jumalalta. Hobbes jatkaa tätä samaa ajatusperinnettä tehden siitä poliittisen, jota seuraavat myöhemmin niin David Hume, Adam Smith ja Robert Malthus kuin Charles Darwin. Hieman karrikoiden sanottuna Hobbesin innoittamana luonnonvalinta oli luontoon siirrettyä Adam Smithin talousteoriaa, josta Karl Marx kirjoitti Friedrich Engelsille. "On merkille pantavaa, kuinka Darwin löytää eläinten ja kasvien joukosta oman englantilaisen yhteiskuntansa työnjakoineen, kilpailuineen, uusien markkinoiden luomisineen, keksintöineen ja malthusilaisine olemassaolon taisteluineen päivineen. Se on Hobbesin bellum omnium contra omnes."TÄRKEÄ HUOMIO, mikä on jäänyt monelta Marxista puhuvalta ehkä huomaamatta.