Skagenin arvoitus

Teksti:

Harald Olausen

Tanskalaisen Rantahotelli-sarjan jaksot on kuvattu lapsuuteni kesien maisemissa Skagenissa eli Käärmeniemessä. Kun katson sarjaa, mieleeni palautuu elävästi Skagenin kesät, jotka poikkeavat monellakin tapaa hyvin radikaalisti Suomen vastaavista sekä tunnelmiltaan että maisemiltaan. Kerron niistä miten tarkemmin professori Timo Airaksisen juuri ilmestyneessä suomalaiset arvot kriisissä kirja- ja tutkimusprojektin trilogian päätösosassa "Himon ilot - ajatuksia seksistä ja seksuaalisuudesta" (Bazar 2021). Kuten mm. varhaisista seksikokemuksistani juuri tuolla samassa paikassa Skagenissa. Suomessa aihe oli tabu pitkälle 2000-luvulle. Mutta Tanskassa lapsia valistettiin jo 70-luvulla luonnolliseen lasten ja nuorten erottisuuden tuntemiseen mm. Hans Hansenin suositun nuortenroomanin "Vil du se min smukke navle?" (Tahdotko nähdä nätin napani?) elokuvaversiota esittämällä ympäri maan elokuvateattereissa. Norjalaisnimestäni huolimatta minussa asuu myös pieni tanskalainen. Se ilmenee sekä iloisena leilkillisyytenä että erotiikkaa häpeämättömässä olemuksessani, niin minullle on kerrottu. Ehkä siksi, että minulle Tanska on tavallaan isänmaa ja tanska äidinkieli, vaikkei minulla oikeasti ole näitä kumpaakaan: on vain Suomi ja ehkä jollain tapaa myös suomenruotsalaiset, joita pidän skandinaavisina pikkuserkkuina jo kielensäkin ja avoimen liberaalin asenteensa sekä modernin eurooppalaisuutensa ansiosta. Olen syntynyt näiden kahden "isänmaa ja äidinkieli"- käsitteen väliin jääväksi ei kenenkään maaksi ja hyvä niin. Runoilijansieluni elää onnellisena vain vapana eli kodittomana. Vapaus, mitä olen saanut elämässäni kokea rajoittavista vankiloista, on ollut hyvin tanskalaista eli hauskaa ja ilkikurista roliganismia. Paljon siitä on myös kiittäminen Skagenin villejä ja kuumia kesiä, vaikka itse Skagen on jäänyt kummittelemaan muistoihini ratkaisemattomana arvoituksena. Muistot ovat ajan myötä haalenneet, mutta ei koskaan se villi kipinä, mikä joskus noina kesinä Skagenissa minuun tarttui. Sama elämänmakuinen ymmärryksenkipinä elää estoitta ilmiroihuna Rantahotellin ihmisten lämpimissä sydämissä.

Kun katselen Rantahotelli-sarjaa, tunnen pienen kaipauksen sydämessäni 60-luvun lopun ja 70-luvun alun niihin harvoihin ja kauniisiin kesiin, joita siellä sain viettää noissa samoissa maisemissa. Ja vaikka koko televisiosarja on yhtä tanskalaisen suurisydämisen "hyggen" ja ikuisten pikkulapsien eli "roligaanien" taitavaa mainostamista, on sarjan tunnelmassa ja ihmisissä jotain hyvin tuttua ja tanskalaista, ja juuri se, miksi kaipaan joskus äitiäni ja Tanskaa; ihmiset ovat aidosti, niin televisiosarjassa, joka kuvaa 40-lukua, kuin elämässäkin, vapaasieluisia moderneja eurooppalaisia ihmisiä, joilta leikkimielisyydessään puuttuu se raskasmielinen syyttelevän synnillisyyden sormenheristely, kuin mikä ankaran ja huumorintajuttoman luterilaisuuden Suomessa kahlitsi kaiken ja vangitsi mielikuvituksen.

Tanskassa kaikki oli ja on toisin. Tanskalaiset ovata aina olleet Euroopan vapaamielisimpiä mitä ihmisenä olemiseen tulee hauskemmin ja synnillisemmin ihmisen etu lähtökohtana vähät piittamatta siitä, oliko joku asia jonkun muun mielestä epäsopivaa tai kiellettyä: sanottiin aikoinaan, että synnillisessä Kööpenhaminassa kirkkoon kuului vain 10 prosenttia väestöstä, kun muualla maassa luku oli niinkin korkea kuin lähes 90 prosenttia.

Kun katson Rantahotellit -sarjaa, tunnen vieläkin suolaisen meren tuoksun ihollani ja hiekkadyynien poltteen aurinkoisten päivien jäljiltä sekä iloisen puheensorinan ja rantakahvilassa nautitut jäätelöt ja Carlsbergin pyöreäpulloisista limsapulloista juodut makeat appelsiinilimsat, välipaloiksi nautitut punaiset pitkulaiset pölset (nakit) ristet lögillä eli paahdetulla sipulilla, ja ylimakealla tanskanpunaisella ketsupilla pursotetut.

Puhumattakaan tanskalaisista voileivistä ja viinereistä, jotka kuuluivat luonnollisina joka päiväiseen ruokalistaan. Muistan miten juuri kukaan ei juonut kahvia kahviaikaan, vain hienot ulkomaalaiset turistit. Muut joivat pulloista suoraan Carlsbergia tai Tuborgia eikä kukaan ollut kännissä. Mutta on Skagen muutakin kuin vain ruokamuistoja ja tuoksuja. Se on tärkeä yhteys sekä Norjaan että Englantiin ja Islantiin. Se on myös ikuinen arvoitus, jota kuvaan kirjassani "Kongulaer" (Kulttuuriklubi 2021) seuraavanlaisesti.

Pitkään aikaan en kuullut korvissani mitään muuta kuin outoa siritystä ja ääniä, joita luulin kesäisiksi aalloiksi kaukaa menneisyydestä niinä lapsuudenkesinä, kun vietin onnellisia lomia Tanskan pohjoiskärjessä sijaitsevassa Skagenissa, hiekkadyynien valtaamassa maastossa silmänkantamattomiin valkoista hiekkaa, hiekkadyynejä, vastassa vain suolaisen meren pärskyt ja siellä täällä rannalla leikkivä lapset, eväskoreja kantavat äidit, narua hyppäävät pikkutytöt ja palloja heittelevät pikkupojat. Matka Islantiin oli lyhyt. Ja ainoa kuin muistelin, näin silmieni edessä saman auringonpilkkeen kuin Skagenissa noina kuumina kesinä, joista ei voinut erehtyä, kun aurinko leikitteli vuorin aaltojen ja äkkiarvaamattoman sateen kanssa leikkien kuurupiiloa rannalla olevien ihmisten kiusaksi niin, että juuri kun oli suurella vaivalla saanut selän rasvatuksi polttavilta auringonsäteiltä suojamaan ja asettunut hiekalle auringon nuoltavaksi ummistaen silmänsä, taivaalla tummat myrskypilvet alkoivat mouruta ja tiputtaa kylmää vettä niskaan urakalla.

Yritin avata silmiäni nähdäkseni missä olin. isä oli varoittanut, että jos sumussa eksyi, saattoi löytää itsensä sumujen saarilta Islannista. Edessäni oli vain sumua ja päässäni soi se sama outo siritys, jota olin joskus kauan sitten lapsena Skagenissa kuullut erityisesti sinä kesänä, kun veljeni hävisi yhtenä päivänä eikä koskaan löytynyt. Olin juuri täyttänyt kymmenen vuotta ja koko elämän piti iloineen olla leikkimielisen pojan edessä samalla, kun veljeni kuolema laski tulevan päälle tumman varjon enkä enää koskaan palannut Skageniin. Sen jälkeen minulle alkoi tapahtua outoja asioita ja näin kummallisia unia sekä joskus valveilla näkyjäkin. Eräässä sellaisessa juoksin sinä saman päivänä, kun veljeni oli kadonnut, hädissäni häntä etsien sateisessa ja ukkostavassa säässä yksin pitkin valkoista hiekkarantaa, kun yhtäkkiä edessäni seisoi pitkä tumma ja kylmissään oleva hahmo, joka kysyi mihin olen menossa. Säikähdin häntä ja mumisin jotain epäselvää vastaukseksi ja yritin pinkaista minkä jaloista sain karkuun, mutta mies oli huomamattani laskenut kätensä olkapäilleni ja kysyi rauhallisesti mihin kiirehdin.

Sateinen ilta oli jo vaihtunut yöksi mutta myrsky ei ollut laantunut. Pilvien välistä pilkisti kelmeä kuu ja se valaisi miehen kasvoja, joita ei ollut säikähdyksekseni. Jostain syvältä miehen sisältä kuului onttoa naurua samalla kun hän sanoi, ettei kannattanut kiirehtiä, sillä se mitä etsin ei ollut täällä vaan jossain muualla. ja kun kysyin missä, häntä ei enää ollut. Koska olin yksin rannalla ja eksyksissä, minua oli alettu etsiä ja näin edessäni muutaman sadan päässä hämärässä lyhtyjä ja kuulin nimeäni huudeltavan. Samalla mies seisoi edessäni ja yritti saada minua kylmään syliinsä.

Jalkani jähmettyivät hiekkaan ja henkeni salpasi. Pelosta huolimatta kiskaisin irti miehen kylmästä syleilystä ja juoksin kohti valoja. Mies seurasi minua hetken. Samalla tunsin, miten valot etääntyivät minusta ja mies takanani läheni minua, vaikka kuinka kiihdytin juoksuvauhtiani ja yritin päästä valoja lähelleni. Kuu valaisi hiekkarantaa ja kauhukseni näin, etteivät valot olleetkaan ihmisten lyhtyjä vaan kiiltomatoja.

Silloin ensimmäisen kerran elämässäni lysähdin maahan täysin voimattomana peloissani ja annoin periksi. Luulin jo loppuni koittaneen, kun kaaduin naamalleni hiekalle enkä nähnyt tai kuullut sen jälkeen pitkään aikaan mitään muuta, kuin tuota jo mainitsemaani siritystä korvissani. Ääni ei tullut ihmisestä mutta ei eläimestäkään. Se oli kuin jonkinlainen kahden vastakkaisen äänen ja maailman välinen kutsuhuuto. Se ei ollut ystävällinen eikä vihainen, ei kaunis eikä ruma, ei innostava tai tylsistyttävä; se oli kaikkien näiden ylä- ja ulkopuolella karmaiseva ja kovakourainen korville. Se repi rikki raastaen korvakäytäväni niin, että korvistani alkoi vuotaa valtoimenaan verta ja silmäni sokaistuivat äkillisen valon osuessa niihin. Hetken minusta tuntui kuin pääni olisi haljennut. Silloin kuuluin sisälläni puhuvan tuon äskeisen miehen yhtä rauhallisesti kuin hetki sitten hiekkarannalla. Minähän sanoin, ettei sinulla ole kiire mihinkään, hän sanoi ja sen jälkeen en kuullut mitään muuta, kuin sitä samaa siritystä kuin aluksi, nyt vain hiljaisempana ja selvästikin koko ajan minusta etääntyen. En tiedä mitä kello silloin oli tai millaista aikaa olin ollut todistamassa lähes rampana. Minusta tuntui lapsenkehoni sisällä, kuin olisin maannut samalla paikalla liikkumatta vähintään viikon, mutta se oli mahdotonta, vaikka myöhemmin selvisi, että myrsky oli ollut pahin miesmuistiin, ja että koko alue oli jouduttu evakuoimaan hyökyaaltojen tieltä lähes viikoksi, ja että muitakin lapsia, jopa aikuisia ja kokonaisia perheitä, oli kadonnut myrskyn aikana.

Ymmärsin etten ollut ensimmäinen kiinnostuksen kohde lähteä etsintäpartion seikkailemaan vaaralliseksi ja äkkiarvaamattomaksi kuolemanloukuksi muuttuneelle myrskyisälle niemelle, jossa talot olivat pyyhkiytyneet vaahtoisiin aaltoihin koko niemen joutuessa päiviksi veden alle. Kun joskus tuntien jälkeen aloin palata tajuihini, huomasin näkeväni, kun hieman silmiäni siristelin, jonkinlaisen aamunkajon tapaisen edessäni. Ja kun oikein korviani höristelin, olin kuulevani rannalle palanneiden merilintujen vienon rääkkymisen - tosin hyvin vaimeana, sillä korviani särki edelleenkin ja nyt niihin oli tullut lisää yksi häiritsevä ääni kuin maasta löydetyn merisimpukankuoren, johon korvan laittamalla voi kuulla kaukaisten merten pauhunnan, ja siitä tiesin olevani elossa, mikä oli virhe, sillä sen jälkeen minun piti alkaa olla, tai pyrkiä olemaan, ihmisiksi, missä roolissa en koskaan oikein kunnolla onnistunut.

En saanut koskaan mielestäni näitä kauhukuvia enkä unohtanut veljeni mystistä häviämistä enkä koskaan hyväksynyt sitä tosiasiaa, ettei sille löytynyt mitään järkevää ja luonnollista selitystä, sillä mihinkään muuhun en uskonut, kun en halunnut uskoa. Entä sitten mies ja korviini jäänyt ikuisen meren pauhua ja siritys, joka hädän hetkellä varoitti minua vielä pahemmasta, ehkä jopa kuolemasta kuin palosireeni tulipalosta? Mistä mies oli oikein puhunut? Aloin muistella, että olin tavannut hänet joko aikaisemmin tai myöhemmin ennen veljeni katoamista ja myrskyä sekä sen jälkeen Skagenin niemimaalla tapahtunutta lähes yliluonnollista luonnonmyllerrystä. Ehkä se oli tapahtunut jo vuosia aikaisemmin? Hän oli seissyt samalla paikalla kuin myrsky-yönä vuosia aiemmin eräänä päivänä pukeutuneena mustiin vaatteisiin kuin joku pappi, joka ei ymmärtänyt vapaa-ajan päälle, ei ainakaan pukeutumismielessä.

Hän oli varoittanut minua myrskystä, joka oli nousemassa, jos ei nyt niin ainakin huomenna, ja jos ei nyt huomenna, niin sitten joku muu päivä, viikko, kuukausi tai vuosi ja hän oli sylkäissyt viimeiset sanansa suustaan kuin myrkkykäärme pahaneteiseksi ennustukseksi ja laski sitten kylmän kätensä minun olkapäilleni niin, että säpsähdin, sillä se tuntui samalta, kuin kuolema olisi raapaissut raskaasti olkapäästä. Katselin hiekkarantaa täynnä leikkiviä lapsia, onnellisen näköisiä perheitä ja näin siellä jossain yksin kädet taskussa vesirajassa vettä potkiskelemassa veljeni, jonka alahuuli oli jutussa vielä aamuisen nujakointimme, kun tappelimme siitä, kumpi meistä saa ottaa rannalle uuden vesipatjan, johon mahtui kerrallaan vain yksi. Olimme kuin kaksoset, vaikka hän oli minua vuoden nuorempi. teimme kaiken yhdessä ja riitelimme ja kinastelimme kaikesta mahdollisesta. Hän katsoi minua mutta ei vastannut kädenheilautukseeni.

Silloin tiesin jotain olevan välillämme peruuttamattomasti vialla. Kun muistin tämän, näin miehen katselevan veljeäni ja kävelevän tätä kohti kuin vanhan ystävän. Avaavan kätensä halaukseen. Suureksi ällistyksekseni veljeni hymyili hänelle, vastaten hänen hellään syleilyynsä. Tunsin, miten sisälläni alkoivat nesteet sekoittua ja minua alkoi oksettaa hänen näkeminensä. Ja kun katsoin miestä silmien kohdalle ja näin, ettei hänellä ollut vieläkään päätä. Hän kääntyi nannoillaan kävellen nyt minua kohta ja sanoi, ettei koskaan ei voinut olla varma satoiko vai paistoiko hetken päästä, ja siksi oli aina rannalle lähtiessä uimavaatteiden lisäksi pakko ottaa mukaan sadevaatteet ja villapaita ettei vilustuisi; aurinko ja sade saattoivat vaihdella yhden tunnin sisällä moneenkin kertaan - siitä taivaan julma äkkipikaisuus hänen mielestään johtui.

Skagenin sarveksi kutsutun alueen sään, kahden eri veden - Kattegatin ja Skagerakin salmien maantieteellisen rajan keskinäisistä nokkapokkailuista - pohjoisen vesimaailman, Pohjanmeren suolaisen ja myrskyisän veden ja rauhallisemman sekä vähäsuolaisemman Itämeren, välissä kahden eri pahan ja yhden hyvän yhtyessä, ja ryskyessä jylinällä joskus niin kovalla tohinalla toisiinsa, että rannalla olevien oli salamojen ja ukkosten valtavaa voimaa paettava turvaan lähimpiin rakennuksiin. Aina se ei riittänyt. Aina silloin tällöin joku eksyi ja katosi kirjaimellisesti kuin tuhka ilmaan joko salaman lyömänä tai hyökyaallon viemänä. Olin jämähtänyt taas paikoilleni kuin odottaen kuolemaniskua miehen viimeisten sanojen läiskähtäessä päin naamaani. Mies kääntyi, mutta sillä samalla hetkellä näin hänen kasvonsa eikä näky ollut miellyttävä. En unohda, en voi enkä tiedä haluaisinko, koskaan sitä, etten nähnyt mitään, vain tyhjää. Kaikki inhimillinen hänen kasvoissaan oli yksinkertaisesti poissa. Niiden tilalla ei ollut mitään, vain tyhjää, ei silmiä ei kasvoja, ei otsaa, ei mitään tunnistettavaa tai kasvoiksi oletettua, joten hän ei ollut olemassa samalla tavalla kuin olisi luullut olevan. Korviani alkoi särkeä ja niistä valua verta samalla, kun kuulin äänen, joka ei tullut ihmisestä mutta ei eläimestäkään, vaan oli kuin jonkinlainen kahden vastakkaisen äänen ja maailman välinen kutsuhuuto. Se ei ollut ystävällinen eikä vihainen, ei kaunis eikä ruma, ei innostava tai tylsistyttävä; se oli kaikkien näiden ylä- ja ulkopuolella karmaiseva ja kovakourainen korville.

Mutta mikä pahinta, kun miehen ääni ja siristys liittyivät merisimpukan kaikki meret yhdistävään ääneen, kuulin niiden lukkiutuessa toisiinsa mitä kauneinta laulua ja kuiskailuja, ihan kuin veljeni olisi puhunut suoraan minulle. Eikä se mitä hän minulle puhui ollut mitään mukavaa. Eikä hän puhunut miellyttävällä tavalla. Puhe oli kai väärä sana. Hän huusi eikä säästellyt sanojaan. Ääni oli kireä ja hän syytti minua kaikesta mahdollisesta, kuten hänen kuolemastaan, josta hän ei kertonut sen tarkempia yksityiskohtia muuta kuin sen, että oli kuollut tuona sumuisena päivänä Skagenissa - mitä kyllä edelleenkin epäilin ja pidin satuiluna - kun kaikki meni yhtäkkiä sekaisin ja taivaasta tuli maa, ja maasta taivas, ja meri myllersi kaiken omaan kitaansa niin, ettei siitä jäänyt jäljelle muuta kuin kuolemaa ja pelkoa. Minä en usko yliluonnollisiin ilmiöihin enkä henkimaailmaan, siksi en uskonut tähänkään. Olin varma, että asialle löytyisi normaalimpi selitys. Ehkä olin sulkenut mieleni ja jättänyt shokissani huomioimatta joitain asioita, toiset unohtanut kokonaan ja keksinyt lisää tarinaan itseäni varten, jotta se olisi uskottava muiden silmissä. En oikein tiedä mikä näistä mahdollisuuksista oli avain arvoituksen ratkaisemiseksi. selvää oli se, että minun ja veljeni välillä ei ollut normaalien veljesten välistä ystävyyttä ja luottamusta. Tuntui kun olisimme olleet katkerat vihamiehet keskenään. Ehkä se selitti sitä, miksi oli tapahtunut, kuten oli tapahtunut ja miksi olin muistanut asiat kuten olin - ehkä jopa totuudenvastaisesti - että olisin itse voinut elää sen kanssa, että unohtaessani, en myöskään kokenut syyllisyyttä, katkeruutta tai vihaa. Ääni oli itsepintainen ja piti minua pihdeissään. En tiedä oliko se sittenkin vain unta, jossa syyllisyys keksii sanoja. Hän puhui miehestä vailla kasvoja, joka oli yrittänyt turhaan pelastaa häntä, kun suuri hyökyaalto oli imaisemassa häntä merelle. Yritin saada tätä kuvaa mieleeni turhaan. Miksen saanut sitä päähäni? Olinhan itse ollut paikalla mutta toisessa paikassa, kuin aluksi muistin. Missä minä silloin olin, kysyin häneltä?

Hetken oli hiljaista eikä hän suostunut vastaamaan minulle. Kuulin vain rätinää ja sitten oli taas hiljaista ennen kuin kuulin taas onttoa naurua samalla, kun mies tuli taas väliin ja sanoi, ettei kannattanut kiirehtiä, sillä se mitä etsin ei ollut täällä vaan jossain muualla. En ymmärtänyt. Minusta tuntui, että joku leikki kanssani kuurupiiloa ja piti pilkkanaan. Mikä se mitä etsin? Mistä hän muka tiesi etsinkö minä jotain tai ylipäätään etsinkö? Odotin hetken mutta mitään ei kuulunut. Olin taas rannalla tuona päivänä. Nyt näin selvästi, etten ollutkaan yksin rannalla.

Siellä oli muitakin, eikä veljeni ollut kadonnut vielä hyökyaallon mukana, vaan istui miehen vieressä kauempana rannasta erään baarin terassilla hymyilevänä ja kikattavana pikkupoikana, juuri sellaisena kun hän oli aina silloin, kun hän kerjäsi huomiota aikuisilta, kun halusi jotain heiltä, näyttäen muille aina sen mukavamman ja ärsyttävämmän, tavallisessa arjessa puuttuvan puolensa niin, että häntä pidettiin melkein enkelinä muutenkin kuin vain päässään leikkaamattomina heiluvien vaaleiden enkelikiharoiden takia. Minua raivostutti. En oikein muista miksi. Vapisin kiukusta veljeäni kohtaan. Oliko meidän mentävä yhtä matkaa kesänviettopaikkaamme syömään illallista, vai oliko isä ja äiti pyytänyt minua hakemaan tunnetusti kovapäisen ja uppiniskaisen veljeni vaikka puoliväkisin luokseen? Sitä en muista. Menin miehen ja veljeni luokse ja yritin ensin suostutella hänet mukaani lupaamalla hänelle jotain epämääristä herkkua, mutta hän pyöritti ein merkiksi itsepintaisesti vain päätään ja hymyili valloittavaa hymyään miehelle, joka nyökkäsi veljelleni takaisin hyväksynnän merkiksi.

Minulla oli vastassa siis sekä veljeni että hänen liittolaisensa, tuo mies. Ja kun veljeni ei suostunut lähtemään mistään hinnasta mukaani, vaikka kuinka yritin ja lupailin maat ja mannut, jopa sen, että hän olisi saanut nukkua minun sängyssäni, joka oli parempi ja pitempi kuin hänen, jossa olisin itse nukkunut loppulomamme seuraavat kaksi viikkoa, aloin vetää veljeäni tukasta, kun en muutakaan keksinyt. Mies tuli veljeni avuksi ja läimäytti minua lujaa kasvoihin vetäen samalla nopeasti veljeni syliinsä suojaan. Juuri sillä hetkellä kuulin moottorin ääntä pääni yläpuolelta ja näin, miten pilvien välissä kieppui lentokone, jonka metallinhohtoisesta kyljestä heijastui pilvien takana piilossa olevan auringonsäteet suoraan silmiini niin, etten nähnyt muuta, enkä hetkeen sen jälkeen mitään muuta, kuin ympyröitä ja punaisen hakaristin koneen perälavassa ennen kuin kone hävisi näkymättömiin.

Aloin noihin aikoihin ymmärtää ihmisten olemuksessa olevan kellonaikojen tarkkuudella erilaisia luonteita ja tehtäviä, jotka hallitsivat tapahtua ilman, että itse ymmärsin niin tapahtuvan. Esimerkiksi juuri yöllä ennen nukkumaan menoa minäni oli erilainen kuin aamulla puoli yhdeksän aikaan. Illalla olin täynnä energiaa ja päivän tapahtumat täyttivät mieleni. Aamulla taas kuin ladattu pyssy torkkuvarmistimella, mitä reagointiin ja hoksaamiseen tuli ennen kuin pääsin lähelle puoli kymmenen olemustani, jossa oli jo minulle ominaista hiipivää tiikeriä ja maastoon mukautuvaa kanadulintua sekaisin sen verran, että pärjäsin tilanteissa kuin tilanteissa ennen kuin taas minäni sopeutui taas uuden tilanteen mukaan. Muistan, miten huomasin ilman muuttuneen kevyeksi ja helpommaksi hengittää. Ihan kuin olisi vetänyt keuhkoihinsa vuori-ilmaa. Minulla oli omituinen tunne, ettei kaikki ollut kohdallaan. Olin aavistanut jollain tavalla mielessäni jotain yllättävää ja pahaenteistä tapahtuvaksi, mutta en mitään sellaista, mitä sitten tapahtui, en olisi koskaan voinut kuvitella tapahtuvaksi hurjimmissa unissanikaan. Ymmärsin ettei elämäni olisi kulkenut muutenkaan missään umpimielisen ja tasapaksun välimaastossa. Juuri sillä hetkellä helvetti pääsi irti ja taivas repesi.

Auringosta ei ollut tietoakaan, kun tummat myrskypilvet peittivät Skagenin niemimaan, ja molempia puolin alkoivat hyökyaallot pommittamaan, vallaten ensin hiekan ja sitten rannan lähellä olevat talot vain muutamassa minuutissa niin, etteivät rannalla olleet perheet ehtineet suojaan, vaan yllätettyinä joutuivat hyökyaaltojen imaisemina kylmään mereen ennen kuin ehtivät kunnolla sanoa kissaakaan hajallaan ympärillään leikkivien lastensa pelastukseksi. Kuului vain huutoa ja sitten kaiken päälle muutaman minuutin päästä laskeutui syvä hiljaisuus ja ilma ikään kuin jäähtyi niin, että suusta ulos hengittäessä pääsi höyryä ihan kuin pakkassäässä. Huuto ja mekkala oli niin kova - varmasti samanlaista paniikki kokivat Titanicissa ennen äkillistä kuolemaansa yllätetyt - että jo se jätti noista muutamasta kauhun sekaisesta hetkestä lähtemättömät arvet niiden mieliin, jotka jäivät kuka minkin sattumuksen takia - ihan kuten minäkin - henkiin kertomaan muille jokainen omaa erilaista tarinaansa siitä, mitä tuona päivänä oikein tapahtui. Vai tapahtuiko? Jälkeenpäin mietin usein, oliko kaikki tapahtunut niin kuin itse muistin ja minulle kerrottiin vai toisin? Oliko mitään sittenkään tapahtunut ulkona, vai kaikki vain sisällä päässäni? Ehkä ne olivat tarinoita, joita oli jälkeenpäin sepitetty? Siltä minusta alkoi tuntua, kun yritin muistella tapahtumia. Minulla oli koko ajan epämiellyttävä tunne, että joku katsoi minua omilla silmilläni. Eikä se joku katsonut minua lainkaan ystävällisesti. Sitten kuulin selvästi, ainakin niin uskoin, miten veljeni lauloi hiljaa yhdessä kehittämämme "Mörkö tulee luolaan"-leikkimme laulua pohjanaan hiljaa taustalla soinut Bachin urkukoraali.