Solsidanroskaa ja Jutta Urpilaisen kirja Rouva puheenjohtaja

Teksti Harald Olausen

Ylestä tulee (miksi Ylen on ylipäätään pitänyt ostaa tällaista roskaa) Solsidanin uudet jaksot, joiden katsominen selvinpäin on samanlaista kidutusta, kuin Jutta Urpilaisen kirjan Rouva puheenjohtaja (Wsoy 2011), jonka kepeässä mainosmaisessa kynänjäljessä näkyy vahvasti pinnallisen Lasse Lehtisen seurapiirijournalistinen silotteleva ja tyhmentävä jälki. Jos Urpilaista ei olisi potkittu ulos virastaan SDP:n puheenjohtajana, hän saattaisi olla tänään jotain vielä mahtavampaa ja hienompaa - hän saattaisi olla maan presidentti ja esikuva suomalaiselle keskiluokalle elää keskinkertaista kulutuskeskeistä ja pinnallista elämäänsä.

Ei olisi vaikea kuvitella lukiessaan hänestä kertovia juttuja lehdistä, että hänen mieliohjelmansa televisiosta olisi ollut Solsidan, minkä uudet jaksot (katsoin juuri - en tiedä mikä minuun meni ja miksi - uusimman jakson Tinder, joka olisi voinut yhtä hyvin olla Lasse Lehtisen (toinen Hyvät herrat-televisiosarjan kirjoittajista) kirjoittama. Solsidan olisi pitänyt lopettaa hyvän alun jälkeen siihen, eikä jatkaa sitä huonosti tehdyllä ja vaivaannuttavalla viihderoskalla. Tinder-jaksossa sarjan toinen päähenkilö, epämuodikas ja köyhä hammaslääkäri, joka kaiken lisäksi on nössö ja umpitylsä, kokeilee/saadaan kokeilemaan (koska on niin tahvo ettei itse saisi aikaan itsestään muuta kuin inisevän pierun, jos sitäkään) Tinderiä tietenkin ikävin seurauksin, onhan Solsidan olevinaan komediaa.

Solsidanissa ei ole tärkeää mitä tapahtuu. Tärkeintä on yrittää huvittaa katsojia vetämällä rima niin alas kuin mahdollista, ruotsalaisen lähes vessahuumorin alimpiin likaviemäreihin, missä nauretaan muka itselle tyypiteltyjen pääosanesittäjien vitsikkäissä irvikuvissa; jo mainitun aivottoman ja rutikuivan hamppilääkärin lisäksi sarjan päähenkilöitä ovat lihava ja puolikalju poroporvarisijoittaja sekä kaikkien yhteinen inhokki ja lähes pummi, Ove. Kaikki jaksot toistavat samaa sanomaa: maailma on naurettava ja sille voi nauraa turvallisesti ruotsalaisittain demokraattiseksi, kun sen kaikki ihmiset ja arvot vedetään kesäteatterihuumorilla alas rinnettä pusikoihin, osoittaen ja alleviivaten ohuita hahmoja ja typistäen teemat keskinkertaisuudessaankin palvelemaan vain yhtä asiaa: näyttämään maailman kuuma ydin vastoin kaikkea totuutta ja tolkkua ulkoisen yllätyksettämästi.

Vain sillä on väliä miltä näytä tai kenen kassia kannat. Solsidanin maailma on olevinaan hauska vain vahvojen kärjistysten kautta. Näyttelijöillä ei ole omaa minää eikä hahmoilla luonnetta. Mikään asia ei tapahdu minkään itsensä vuoksi. Siksi myöskään tarinat eivät kehity tai ole liian ennalta-arvattavina edes sen vertaa kiinnostavia, kuin lähes yhtä tyhjänpäiväiset Jutta Urpilaisen omat solsidanit eli Rouva puheenjohtaja-kirja. Sen nimi voisi yhtä hyvin olla Min Solsidan - Minun Solsidan.

Jutta Urpilainen sanoo kirjoittaneensa kirjan, koska pääsi harvoin tiedotusvälineissä, joiden saamaa huomiota hän jaksaa kehua heti ensimmäisellä sivulla kiitettäväksi, esittelemään ajatusmaailmaansa kovin syvällisesti. Syvällinen sana on vitsi sekä Urpilaisen suusta kuultuna että Solsidaniin, joka on viimeistä piirtoaan myöten, kuin Urpilaisen keskiluokkaisen pinnallisesta elämästä ja unelmista tehty, liitettynä lähes rikollista, ja jopa itse sana raiskaamista, sillä kyseessä on tahallisen väärinymmärtämisen maailmanmestareiden eli demareiden tyypillinen fraasirikos.

Kirjassa kerrotaan, että kun Jutta Urpilainen asettui ehdolle SDP:n puheenjohtajaksi, hän asetti kolme tavoitetta SDP:lle: "Halusin, että SDP on avoin kansalaispuolue. Toivoin kansalaisten kokevan, että nimenomaan SDP:n kautta voi vaikuttaa asioihin. SDP on matalan kynnyksen talo, johon on helppo tulla." Toiseksi Urpilainen asetti tavoitteeksi sen, että SDP olisi kokoava arvopuolue: "Kolmas ja tärkein tavoitteeni oli herättää keskustelua siitä, mikä on SDP:n tulevaisuuden suunta. Puolueen perinteessä on vahva humanistinen edistyksellisyys ja halu näyttää suuntaa tulevaisuuteen. SDP:n on jatkossakin oltava puolue, joka tekee välttämättömiä uusia avauksia ja pystyy siten osoittamaan kehitykselle suuntaa."

No ihan näin ei käynyt, vaan päinvastoin. Puolue oli menettää kaiken kannatuksensa jakaantuen lopulta jyrkästi kahtia ja alkoi riidellä. Urpilainen tiesi, että hän astui hyvin riitaisin saappaisiin ja asetti itselleen yhden tehtävän ylitse muiden: SDP:n eheyttämisen, missä hän omien sanojensa mukaan koki kirjan mukaan onnistuneensa hyvin. SDP:n viimeistä vuosikymmentä oli leimannut hänestä klikkiytyminen: "Meille oli muodostunut erilaisia ryhmiä ja fraktioita, jakolinjoja puolueen sisälle, näkyvien henkilöiden ympärille eriseuraisia ryhmiä. Lipposella, Tuomiojalla ja Heinäluomalla oli omat tukijansa ja sitten oli vielä ammattiyhdistysliikkeen demarit."

Kas kummaa, juuri nämä klikit heittivät hänet ulos. Ammattiyhdistysliikkeen ja puolueen suhteet olivat olleet pitkän aikaa etäiset eikä niitä ainakaan parantanut se, että Urpilaisen kirjan 31. luvun otsikko on: SAK ei määrää SDP:tä. Taustalla on 90-luvun ruusujen sodan jälkimaininkeja, kun SAK ja SDP ottivat kulissien takana mittaa toisistaan Lipposen hallitusten uusliberalistisen talouspolitiikan aiheuttamien vastareaktioiden lamaanuttaessa demariaktivistit. Lipponen ja urpilainen unohtivat samalla sen kaikkein tärkeimmän: SDP on amislaisten apupuolue ja SAK:n poliittinen siipi, joka ajattelee yhtä mekaanisesti kuin amisksen ope. Urpilainen ei tätä halunnut ymmärtää ja sai siksi kenkää. Hän tyytyy kirjassaan vain toteamaan, että ammattiyhdistysliikkeelle pätkä- ja määräaikaistyösuhteet ovat haaste, ei muuta - juuri siksi hän sai kenkää.

Urpilainen rohkenee tunnustaa kirjassaan rivien välistä demareiden suuren avuttomuuden nykymaailmassa koota rivejään oikean ja tuloksellisen politiikan taakse sanomalla, että demareiden on itsekin oltava valmiita tekemään remonttia hyvinvointiyhteiskunnan huonosti toimiviin osiin. Sama koskee hänen mukaansa myös SDP:n harjoittaman politiikan sisältöjä ja toimintatapoja. HEHE! Koko kirja on kuin suoraan Solsidanin käsikirjoittajien työpöydiltä; se tarjoaa samanlaista katteetonta lupausta vauraaseen elämään vailla suuria vastoinkäymisiä, kunhan vain tehdään niin kuin rouva puheenjohtaja toivoo ja käskeee meitä kiltisti vailla kysymyksiä tekemään.

Solsidan sopii kuvaamaan hyvin demareiden unelmaa mukavasta ja helposta elämästä tavoitellussa keskiluokassa. Kirjassaan Jutta Urpilainen kehuu SDP:n presidenttiehdokkaan nimeämistilaisuudessa Paavo Lipposen olevan ennen kaikkea perheenisä. Tämä tietenkin naurattaa kaikkia Lipposta tuntevia, vaikkei hän nyt sentään eskoahomaisesti kasvattanut lapsiaan kännykän välityksellä. Taustalla hymyilevät vaivalloisesti puolipakolla paikalle raahatut murkkuikäiset perheen tyttäret, Cecilia 18, Emilia 13 ja Sofia 11.

Jo perheen tyttärille annetut nimet kertovat perheen SOLSIDAN-arvoista ja siitä mitä he tavoittelevat yhteiskunnassa haarkkamaisesti; kaikkea kiiltävää ja julkisuutta tuovaa, kuten enemmän valtaa, asemia, arvokkuutta, jatkuvuutta, sivistystä ja kohteliaita tapoja saada itselleen haluamaansa arvostusta. Etunimet ovat kuin hajuvesiä lihapullassa sukunimen Lipponen jatkona, ja vaikuttavat siltä, kun perhe haluaisi seurustella suomenruotsalaisen yläluokan kanssa varmistamalla nimivalinnoillaan, että heidän jälkikasvuaan luullaan suomenruotsalaisen kulttuurikodin kasvateiksi, tai ainakin ruotsinkielisessä koulussa opiskelleiksi yläluokan edustajiksi.

Ja ruotsalaisuutta sekä sivistystä perheessä ihaillaankin. Carl Larssonin rikkumatonta pikkuporvarillisuutta ja perherauhaa tihkuvia maalauksia - niitä Solsidanin ja pohjoismaisen sosialidemokratian esikuvina toimineita väritettyjä unelmia rikkumattomasta rauhasta ja rikkaudesta - ruotsalaista järjestykseen ja järjestämistä rakastavaa sosialidemokratiaa sekä ruotsalaista piiloaggressiivisuutta, missä kaikki vittuilu on naamioitu opettajamaisesti hyvää tarkoittaviksi ohjeiksi, vihjeiksi ja piikeiksi vapaassa lihassa, mutta Nobel-palkittujen Myrdalien (joiden vallankumousradikaali Jan-poika teki Ruotsia kohauttaneen poliittisen isänmurhan kirjoillaan julistautumalla maolaiseksi) kyseenalaisista rodunjalostamisfantasioista ja heikkolahjaisten pakkosterilisoimisista ei heilläkään sentään uskalleta puhua.

Ääneen aamutuimaan murahduksia, pieniä suupielen nytkähdyksiä ja pälyileviä pallinaamakatseita lukuun ottamatta, ettei kaikkialle lonkeronsa ulottavat ja seinillekin korvat antavat tehokkaat kaiken maailman urkintaelimet saisi vihiä sosialidemokratian epätäydellisyydestä, piilorikollisuudesta, salaliitoista ihmisyyttä vastaan ja lasselehtismäisestä totuuden jalostamisesta.

Suomen Solsidan-Lipposet ovat sivistyneitä. Oikeita kirjoja luetaan ja siteerataan ja oikeiden ihmisten kanssa keskustellaan henkeviä ja oikeassa taidenäyttelyjen avajaisissa, ja ensi-illoissa näyttäydytään ja oikeita älykköjä tapaillaan kaiken kivan älyllisen voimistelun merkeissä (Lipponen on kirjoittanut asiasta kirjankin Sivistys). Paavo voisi halutessaan toimia italialaiseen renessanssitaiteeseen erikoistuneena taidehistorian professorina, jossa yhdistyisivät Umberto Econ monipuolinen ja tuottelias kulttuuripersoona Juri Lotmanin pohdiskelevaan ja uutta synnyttävään semiotiikan oivaltajaan.

Mutta mistä tiedämme millainen kauhugalleria Lipposten aamiaispöydässä kokoontuu niinä kiireisinä aamuina, kun nallekarhumainen Paavo keittää pikkukarhuille puuroa ja edustusrouva huseeraa sähäkkänä pöydän päässä kurkkunaamio kasvoillaan ja papiljotit päässään valmiina antamaan kuritusta koko maailmalle. Puhutaanko silloin kukkaiskielellä ruusuista ja renessanssiajan humanismin ilkikurisuudesta, vai pilkahtaako esille sieltä jostain Putkinotko ja suomalaiseen kylähulluperinteeseen kuuluvia aggressiivisia puolihulluja kahjopettereitä?

Ainakin yksi asia on varmaa. Sekä (toissapäivänä maan mahtavien ympäröimä ja juhlima Paavo Lipponen täytti 80-vuotta) Lipposten että Urpilaisen perheessä Solsidania kuulemma katsotaan edellenkin carllarssonmaisesti tarkalla silmällä. Sarjasta puhutaan ystävien kesken (myös Ruotsissa "Hän, joka päättää - Han, som bestämmer: entinen pitkäaikainen demaripääministeri Göran Persson uusioperheineen on Solsidanin suuri ihailija).

Entisen demaripoliitikko ja toimittaja Liisa Jaakonsaaren sanoin taannoinen 90-luvun Marco Bjuströmin juontama Bumtsibum oli lauantai-illan lottoarvontaan verrattava ja odotettava ihmetapahtuma demaripiireissä (nyt nämä Lipposen ikäiset suuret 40-ja 50-luvuilla syntyneet ikäluokat alkavat olla jo haudassa), puolueen halutessa toimintaansa sydäntentahdistajien lisäksi piristykseksi hieman "bumtsibumia" väistämätöntä mielten ukkoutumista ja akkautumista vastaan.