Sotareportterit - nuo pahanilmanlinnut jatkuvasti vaivanamme...
Teksti: Harald Olausen
"Nimitys kirjeenvaihtaja liittyy aikaan, jolloin tieto välittyi pääasiassa kirjeinä ja erittäin vähäisessä määrin Krimin sodasta alkaen sähköttämällä. Myöhemmin ammattikuntaa on kutsuttu sotareporttereiksi, jolloin nimitys ei enää viittaa tiedonsiirtotapaan tai siirrettävään tiedon muotoon vaan voi käsittää elokuvavälähdyksiä, myöhemmin videopätkiä." Wikipedia!
Suomalaiset mediat ovat tätä nykyä täynnä sodasta kertovaa materiaali ja sillä on valmisteltu henkisesti kansalaisia siihen sinivalkoiseen sotaisänmaallisuuteen, mihin kuuluu Ukrainan tapaan jokaisen miespuolisen 18-60-vuotiaalle esitetty vaatimus kuolla isänmaansa puolesta kun sen aika tulee. Isänmaallisuus, maanpuolustus ja militarismi ovat tämän päivän juttuja.
Erityisen
inhottavaa on seurata kotisohvalta sodan yksityiskohtaisia raportteja aamusta
iltaan Ylen kanavilta. Ylellä tuntuu olevan valmistilassa joka räsähdykseen
maailmalla lennätettäväksi samalla minuutilla vähintään yksi kuvaaja ja
toimittaja, joiden tarkkoja kuvauksia sodan etenemisestä ja siviilien
kärsimyksestä saamme sitten seurata sodan loppuun saakka aitiopaikoilta.
On olemassa myös sotareporttereita, joita voisi kutsua pahanilmanlinnuiksi ja joiden ilmestyminen kuvaruutuun saa mahan ylösalaisin. Yksi tällainen on jo pitkään maailman kahinoita selittämässä kiertänyt toimittaja Antti Kuronen, josta on yritetty kunnianosoituksin ja laajojen mediajuttujen avulla tehdä eräänlaista oman aikansa suurta suomalaista sotajournalistia.
Kuronen, jonka murtunut ääni on kuin varapuhemies Tarja Filatovilla "värisevän kariseva", ei kuitenkaan ole vakuuttava eikä mukavaa katseltavaa. En ymmärrä miksi Ylen pitää jatkuvasti keskittyä kuvaamaan aitiopaikalta primetime-aikaan uhrien kärsimyksiä kiertelemässä savuavissa raunioissa niin, että aamupala jää syömättä ja hirveydet jäävät häiritsemään koko päiväksi.
Sotareportterit ovat aina olleet tärkeitä tiedonvälittäjiä ja tarunhohtoisia persoonia sekä erityisen kiinnostuksen omaavia julkkiksia, jotka ovat omilla puheillaan ja
kirjoituksillaan maalanneet kokonaisten kansakuntien yhteiseen muistiin sotien
hirveät hetket ja tunnelmat jopa kaunokirjallisen tyylikkäästi ja koskettavasti
muinoin ennen (Matha Gellhorn ja Ernst Hemmingway).
Näin ei kuitenkaan ole ollut pitkään sodan luonteen muuttumisen takia. Nykyisin sodasta ei saa eikä voi kertoa useinkaan omin sanoin. Yhdysvaltojen ja brittien täsmäiskuihin perustunut Irakin diktaattorin, Saddam Husseinin, vastainen sota 2003 muutti sotajournalismia kertaheitolla propagandistiseen suuntaan armeijan valvonnassa tehtäväksi tiedottamiseksi ja kommentoinniksi.
Näin ei ole onneksi Ylessä. Siksi Ylen omaa puolueetonta raportointia sodista tarvitaan. Mutta en ymmärrä miksi suomalaisten on katsottava joka päivä maailman sodista kertovia yksityiskohtaisia katsauksia. Esimerkiksi Ukrainan-sodasta on tullut oikea militaristien Salatut elämät (osa 119.xxxab.), mikä ei lopu koskaan vaan jatkaa siitä uhrien etsimisellä, mihin edellinen loppui.
Antti Kuronen siesoo pommitetun talon edustalla ja kertoo kuolleiden määrän. Hänestä on medioissa tehty sankari, vaikka sitä hän ei ole eikä pidä olla. Ikävintä on se, että hänestä on tullut teatterin näyttelijänä tärkeämpi kuin itse sota. Me emme halua kuulla joka päivä huonoja uutisia ihmisten kärsimyksistä. Sen sijaan puuttuvat terävät poliittiset analyysit olisivat tervetulleita.
Nyt homma menee huonon viihteen puolelle, ja alkaa muistuttaa sotakirjeenvaihtajaelokuvan naurettavuutta. Yle hoi! Ottakaa järki käteenne ja miettikää jotain uutta. Maailman kriiseistä ja sodista on kerrottava mutta on eri asia, millä tavoin. Kuronen kannattaisi pistää vaihtoon muutamaksi vuodeksi vaikkapa maaseututoimitukseen. Tekisi hyvää niin hänelle kuin katsojillekin.